Syyskesän flunssa venähti. Olen jo muutaman viikon sairastellut, ollut puolikuntoinen.
Työntekoa on silti ollut vaikea vähentää.
Kun lapset ovat koulussa, hyvää ja rauhallista kirjoitusaikaa ei oikein millään henno ”heittää hukkaan”. Vaikka hyvin tietääkin, että lepo ja tekemättömyys ovat ammattikuvittelijan työlle yhtä tärkeitä kuin se varsinainen kirjoitustyö.
Sitä ajattelee, että kyllähän nyt aina kirjoittaa voi – vaikkei olisikaan täysin terve. Kunhan naputtaa vaikka sängyssä läppäri sylissä, jos ei muuten tolpillaan pysy.
Ja on kaikenlaisia tilaisuuksia ja menoja, joihin pitäisi osallistua. Eiköhän sitä nyt jotenkin mukana köhi ja yski, niin ei tarvitse selitellä kenellekään osallistumattomuuttaan.
Pieni tai vähän suurempikaan flunssa saa minut harvoin talttumaan.
Huomaan, että tunnollisena ihmisenä jatkan työntekoa liiankin pitkään.
Entä osaatko sinä levätä silloin, kun sen aika on?
Osaako freelancer ja vapaa kirjailija määrätä itselleen kunnollisen pituisen sairasloman ilman, että omatunto alkaa kolkuttaa? Onko siihen edes oikeasti mahdollisuutta?
Mila
Grafomania 
14 kommenttia
Comments feed for this article
28 elokuun, 2014 klo 4:07 pm
kirsti k
Tärkeä aihe, Mila.
Kantapään kautta olen oppinut määräämään itselleni lomaa ja lepoa.
Ennen vapaata kirjailijuutta tein 18 vuotta päivätyötä, josta ensimmäiseen 17 vuoteen en muistaakseni ollut päivääkään sairaslomalla. Olisi pitänyt.
Onneksi sairastan erittäin harvoin flunssaa (kop-kop), ehkä kerran kolmessa vuodessa, mutta jo pienikin räkätaudin poikanen vie kaikki mehut, pää jumittaa heti. Ei tulisi mieleenikään kirjoittaa. Ei lukea. Ei edes ajatella.
Mitä tulee tapahtumiin, joihin ”pitäisi” osallistua – pystyn melko helposti sanomaan, etten tule ja kertomaan syyksi esim. sen, että olo on kurja tai on muuta kiirettä. Silti toinen puoli minussa usein tahtoo mennä ja osallistua, kuten huomenna Kariston syysjuhliin Hämeenlinnassa. Mutta onneksi pikkuhiljaa alkaa tuntea omat rajansa ja jaksamisensa, päätin jo aikaa sitten jättää Kariston pippalot väliin, koska tällä viikolla oli jo kaksi tilaisuutta, joihin olin keväällä lupautunut. Nuorempana oli paljon vaikeampi jäädä pois juhlista, pelkäsi ehkä menettävänsä jotain ainutlaatuista. Nyt ymmärtää, että aina tulee uusia hippoja – tanssia, iloa, kohtaamisia.
Joskus sairaana tunnen jopa perverssiä onnea siitä, että saan maata ja möllöttää ilman velvollisuuksia.
Lepo on elintärkeää.
Mila, pidä huolta, tervehdy pian!
29 elokuun, 2014 klo 5:44 am
milateras
Kiitos vastauksestasi, Kirsti! Vaikuttaa siltä, että olet osannut vetää työnteollesi tervehenkiset rajat.
Pienten lasten äitinä kirjoitusaikani oli vuosia rajallinen. Ehkä noilta ajoilta on peräisin se ajatus, että silloin kun mahdollisuus kirjoittaa on, se käytetään – vaikka vähän puolikuntoisenakin.
Hankalimpia tilanteita ovat jo ennalta buukatut esiintymiset kirjamessuilla, kirjakaupoissa yms. Noista tilaisuuksista pois jääminen olisi ainakin itselleni todella vaikeaa.
Kirjojen lisäksi kirjoitan muun muassa kolumneja ja muita tilaustöitä. Näitäkin huomaan kirjoittavani mieluummin vaikka vähän kipeänä kuin alkavani järjestellä toisten kanssa uusia aikatauluja.
Olen kyllä sitä mieltä, että sairaus on elimistön painokas viesti levon tarpeesta. Ja kirjojen kanssa ei edes kannata pitää turhaa kiirettä. Niille on vain uskallettava antaa oma aikansa, vaikka se joskus olisi vuosien mittainen.
Niin kuin se usein onkin.
29 elokuun, 2014 klo 7:57 am
annelitre
Selvään kysymykseen selvä vastaus: en.
Tosin sairastelen harvoin ja silloinkin lyhyesti. Mutta kyllä, olen tehnyt puolikuntoisena töitä. Freelancer ei voi lipsua deadlineista, vaikka syy olisi hyväkin. Jatkossa tilaaja muistaa lipsumisen, ei sitä hyvää syytä.
Kesän olin sairauslomalla, kuten täällä kirjoitinkin. Tunnustan kirjoittaneeni. Se oli ainoa mitä saattoi tehdä ja järki olisi lähtenyt päästä, jos ei olisi voinut tehdä edes sitä.
Olen erittäin huono pitämään lomiakaan. Silloin kun lapset olivat pieniä, pidin lomia heidän vuoksensa.
Mutta en tunne itseäni väsyneeksi. Jännä ilmiö on, että freelanceriksi jäätyäni en ole koskaan ollut perjantaisin niin poikki, kuin palkkatyöviikon jälkeen. En, vaikka varmasti olen tehnyt enemmän töitä ja pitempää viikkoa kuin kuukausipalkkaisena.
Selitys on, että kun saan määrätä itse työaikani, saan käyttää tervettä järkeä. Jos on ollut kokouspäivä Helsingissä, otan seuraavan päivän kevyemmin, kun en vain jaksa. Hoidettavat asiat keskitän yhteen päivään, jolloin pyörin kaupungilla ja ehkä kahvittelen kollegan kanssa. Suunnittelen väljästi työviikkoni edellisen viikon perjantaina, kuten nyt. Yksinahertajan työaikaa eivät liioin nakerra työpaikan ihmissuhteet, kokoukset ja muu oheistoiminta.
29 elokuun, 2014 klo 8:11 am
anuh
Vaikka tulisi vähän syyllinen olo menojen perumisesta, mä muistutan aina itselleni, että räkäisenä myös levitän tautia tehokkaasti toisillekin. Eli jos ei halua olla ”itsekäs”, tartuntavaara on ainakin sopivan epäitsekäs perustelu! 😉
Kuten Kirsti, mullakaan ei kirjoittaminen suju lenssuisena. En pysty edes lukemaan, nipin napin pystyn seuraamaan jotain höpöhöpö-telkkarisarjaa, semmoista jossa juonessa pysymisellä ei ole niin väliä…
29 elokuun, 2014 klo 8:56 am
annelitre
Tarkennan, että en minäkään flunssaisena lähde mihinkään eikä pahimpana lenssupäivänä suju mikään muu kuin nukkuminen. Olisi typerää kulkea ympäriinsä kylvämässä taudinsiemeniä.
29 elokuun, 2014 klo 9:24 am
milateras
Totta, tartuntavaara on hyvä selitys sille, miksi ei pääse. Ja terveydestä täytyy koko ajan huolehtia mahdollisimman hyvin. Yksi sairaus voi helposti sotkea koko kalenterin…
29 elokuun, 2014 klo 1:19 pm
Johanna Hoo
En ole aivan varma, osaanko määrätä itselleni mutta toisille osaan. Flunssaisina keskuudessamme hoippuvat ihmiset tarvitsevat usein sitä, että joku muu sanoo heille, että sähän olet aivan kamalassa kunnossa, hus kotiin siitä. Joskus he jopa tottelevatkin.
Jos ette siis, kollegat, itse ole varmoja, pitäisikö jäädä sänkyyn, suosittelen tohtori Hulkon virtuaalivastaanottoa. Sieltä tulee tosi helposti saikkua (valitettavasti tosin ilman Kela-korvauksia).
Mutta voi sitä outoa ihanuutta, kun on oikeasti annettava periksi urheudelle ja lenssu iskee. Olen tässä kuin Kirsti: Tunnen itseni onnelliseksi ja anarkistiseksi, kun olen tuottamaton. Deadlinet saavat muhia keskenään ja minä se vain makaan päivällä sängyssä enkä edes lue (tämä on toki ilo vain ohimenevissä, pikku krempoissa).
29 elokuun, 2014 klo 9:14 pm
milateras
Kiitos, tohtori Hulkko. 🙂 Nyt tiedän, kenen puoleen kääntyä, kun seuraavan kerran arvon sairasloman tarpeellisuutta.
30 elokuun, 2014 klo 8:04 am
Kirsi Pee
Kun lapset olivat pieniä… Usein töissä pitäisi venyä, ota vähän buranaa, kyllä se siitä. Mutta kun lapsi sairastaa, on ihan selvä asia, että kotiin on mentävä.
Ne päivät, kun kuumeinen kullanmuru tuhisi sohvalla lempipeittojen alla unessa, nalle kainalossa, äiti hipsutteli hiljaa talossa, luki välillä itsekseen, välillä tyttärelle, muutama pitkään järjestelyä odottanut kaappi järjestyi siinä sivussa melkein huomaamatta… juotiin lämmintä kaakaota, katseltiin piirrettyjä, pelattiin muuttavaa labyrinttia… Voi sentään.
Eihän kukaan tietenkään toivo, että oma lapsi sairastuu. Eihän..? Ei edes vähän hiukkasen, kunhan ei mahatautiin..? 🙂
30 elokuun, 2014 klo 9:24 am
Terhi
Kymmenen vuoden aikana olen perunut yhden työkeikan sairastumisen takia. Ei ollut vaihtoehtoa: ääni lähti. Tämä ei ollut sankarillinen kehu, vaan havainto: jatkossa lupaan olla menemättä nenäliinapaketin kanssa esiintymään (ja lupaan konsultoida tohtori Hulkkoa). Olen tehnyt sitä jonkin verran ja olen pahoillani.
Sitäkin olen jälkikäteen miettinyt, että oliko järkevää lähteä koulukiertueelle viikko isäni kuoleman jälkeen. Jos joku olisi sanonut yhdenkin poikkipuolisen sanan, olisin pillahtanut hervottomaan itkuun. Toisaalta Marleen kollegiaalisesta tuesta ja koululaisten hymyistä sai silloin myös paljon voimia.
Kirsi Peen kommentti palautti mieleen ihanan lapsuudenmuiston: sairastan kotona, makaan sohvalla ja katson piirrettyjä. Keltaista Jaffaa. Äiti on kotona. ❤
30 elokuun, 2014 klo 7:16 pm
anuh
Aina ei myöskään osaa arvioida oikein taudin kulkua. Aikanaan lähdin keikalle jonnekin 300 kilsan päähän (en muista kohdetta tarkemmin) siten, että aamulla oli semmoinen lievästi lenssuinen olo, viipun vaapun että onko edes varsinaisesti kipeä vai ei.
Siispä matkaan, mutta ikävänä ylläripyllärinä olo alkoi heikentyä todella vinhaa vauhtia. Ohjelmaan sisältyi myös iltakeikka kirjastossa, ja vaikka olin kahden kouluesiintymisen päälle jo aika heikossa hapessa, en kehdannut perua päivän viimeistä keikkaa – ja kun joka tapauksessa edessä oli 3-4 tuntia kotimatkaa, ei siinä vaiheessa tunti sinne tai tänne enää kauheasti painanut.
Illalla kotiin päästyä rojahdin sänkyyn ja mittasin kuumeen, olihan sitä likelle 40 astetta…
31 elokuun, 2014 klo 9:02 am
Maija Haavisto
Olen vakavasti sairas, mutta perun silti tapaamisia yms sairauden takia vähemmän kuin terveet ihmiset. En nimittäin harrasta flunssia – flunssien sairastaminen on käytännössä vapaaehtoista, sillä ne voi 95 % ajasta estää (kunpa muutkin ihmiset tämän tajuaisivat…). Aikoinaan kun en ollut tätä vielä tajunnut saatoin osallistua tapahtumiin 39 asteen kuumeessa, migreenissä ja poskiontelontulehduksessa (siis kaikki yhdessä). Nykyinen sairaus vie kuitenkin huonompaan kuntoon kuin tuo yhdistelmä, joten sinänsä tuo tuntuu aika pikkujutulta nyt.
En ole varmaan pariin vuoteen ollut oikeasti työkykyinen, ja on hullun hommaa edes yrittää sitä. Silti pakotan itseni kirjoittamaan, koska kirjoittaminen on ainoa asia, mitä minulla on. Jos en kirjoittaisi, niin sitten mentäisiin kyllä hyvin pian sinne eutanasian puolelle, mitä on kyllä tullut harkittua ihan liikaakin. Mutta toistaiseksi kirjoittamisella pysyy hengissä.
31 elokuun, 2014 klo 11:54 am
Päivi L
Hei Maija! Kuinka onnistut välttämään flunssat? Käsihygienia, riittävä lepo? Itselle tuli Terhin kommentista mieleen elämän toinen esiintyminen Helsingin kirjamessuille, ensimmäinen siis kirjailija-tittelillä. Olin aivan järkyttävässä flunssassa, kuumetta ei juurikaan ollut, mutta koska olin opettanut ja luennoinut puolikuntoisena, ääni oli tiessään, kurkusta tuli vain ”lämmintä ilmaa ja pullanmuruja”. Lavalla sain rääyttyä Lehtisen Tuijan kysymyksiin vastauksiksi muutaman sanan pelottavalla noita-akka korinalla… Mhtoi lapsiyleisöä hirvittää. Nyt olisin varmaan jo viisaampi ja jäisin kotiin. Vai jäisinkö?
7 syyskuun, 2014 klo 8:05 pm
Hanna-Riikka
En. Mutta kroonisesti sairaana olen välillä toimintakyvytön, ja silloin ei ole vaihtoehtoja. Esiintymisiä yms. ei tarvitse perua, koska niihin voi valmistautua pitkällä tähtäimellä: lepo, uni, lääkitys, ruokavalio jne., mutta siis arjessa kirjoittamisen suhteen, eli elämässäni 24/7. Jos on niin kipeä, että on melkein tajuton, mitä tapahtuu minulla useammin kuin soisin, ei ole vaihtoehtoja. Ja tilanne saattaa ajatutua siihen pisteeseen, koska en ole antanut itselleni sitä sairaslomaa silloin, kun pitäisi. Eli pitäisi oppia, koska siitä voi seurata ruma noidankehä, mutta kun. No, olen vähän vaiheessa itseni ja ylitunnollisuuteni ja suorittamiseni kanssa…
Sivumennen sanoen, vihaan termiä sairasLOMA. Vaikka se on näin syksyisin ainoaa vapaata, jota minulla on varaa pitää, koska ilmojen kylmeneminen pahentaa kipuja, ei sitä tajuttomuuden rajamailla voihkimista kyyneleet silmissä oikein lomaksi tohdi sanoa.