Kauheaa huomata olevansa läpeensä kateellinen käppänä, vaikka muuten olen lähellä täydellistä. Kateuden iskiessä huumorintajukin katoaa.
Olen kateellinen kirjailijoille, joiden romaanit arvioidaan ennen kuin ne ovat hädin tuskin kaupoissakaan. Arviot ilmestyvät suurissa lehdissä tekijän kuvien kera, eivät missään Kuraojan Sanomissa. Onneksi tuolle yhdelle ylistetyimmälle prosaistille (hänen tuotantoaan on käännetty vielä kahdelletoista kielelle!) on ilmestynyt edes uurteita, lihonutkin on, heikon itsekurin merkki! Hykerrän vähän kun kriitikko löytää romaanista edes jotain negatiivista. Tekisinkö vähän jäynää, hipsisin kauppaan ja repisin bestseller-kirjailijan romaanista muutaman sivun? En nyt sentään, olenhan kunnollinen, kiltti ihminen.
Marttyyri sisälläni kitisee: Runoja ei tietenkään juuri arvioida. Muutaman rivin nippukritiikki on korkeintaan osani. Ja jos joskus tulee kutsu keikalle kuuntelijoita on korkeintaan kolme, palkkiona haaleaa vettä muovimukista, jos sitäkään. Jumankauta juu, tasan eivät käy onnen lahjat!
Kateellinen olen toki joillekin runoilijoillekin. Matka tähtiin alkaa kun Hesari ylistää jonkun runoilijan esikoisteoksen. Nuori, tumma ja komea/kauniskin tietysti on tämä ylistetty, uusi kyky, mokomakin paska! Nuori tähti on hetkessä jokaisessa naistenlehdessä, sanomalehdessä, televisiossakin. Toiset sitä saavat kirjoittaa viisitoistakin kirjaa ilman mainittavaa tunnustusta, mutta mitäs siitä, marttyyri sisälläni kitisee.
Kateus kiehuu yli kun kollegat saavat isoja apurahoja. On se niin väärin, raadissa täytyi olla tuon ja tuon toopen hyvä tuttu! Eräskin hyvän päivän tuttu ihmetteli minulle jossain tilaisuudessa, että ihan kolmivuotisen apurahan sai. Korrektina ihmisenä hymyilin nätisti, vaikka vihaksi pisti.
Palkinnotkin saavat kateellisen veren kiehumaan. Aina samat naamat, vuodesta toiseen! Jotkut kisaavat vieläpä yhtä aikaa Finlandia- ja Runeberg-palkinnosta, on se niin väärin! Meidät jotkut vain unohdetaan, ei edes vanha kotikaupunki millään palkinnolla muista! Tanssiva Karhu runopalkintokin kelpaisi, mutta siinäkin kisassa on aina ne samat, sitä paitsi ruotsiksi kirjoittavilla on siinä kisassa yliedustus, vievät jonkun (vaikkapa minun) paikkani, lempo soikoon!
Tässä murto-osa kateuden aiheista näin yösydännä.
Ainakin puoliksi tosissaan,
Heikki
Heikki, lisään sinun postaukseesi omapäisesti muutaman kuvan. Ne ovat kuvittaja Noora Katon käsialaa ja löytyvät Anneli Kannon kirjoittamasta kirjasta Perttu Virtanen ja kauhea kateus. Pojan ilmeet kertovat kaiken, alimmaisessa näkyy hienosti se, miten kateus voi myös sisuunnuttaa.
*
*
*
*
Kuvat lisäsi Kirsti.
36 kommenttia
Comments feed for this article
syyskuu 1, 2014 klo 6:17 am
arjauusitalo
Heikki, miten piristävää lukea postauksesi. Varmaan moni tunnistaa siitä itsensä joko puoliksi tosissaan tai vähän enemmänkin. Missäpäin maailmaa jaetaan palkinto unohdetuille kirjailijoille, en muista, luin jostain kerran sellaisesta. Suomessa?
syyskuu 1, 2014 klo 7:39 am
Nimetön
Eikö kuitenkin pyri hymyilyttämään jokaisen vastaantulevan taiteilijan valittaessa Hesarista, ja heti kun tekstin pätkää ilmestyy HS:n kulttuurissa, peukut nousevat pystyyn Fbookissa. Jotain pysyvää on siis jäljellä kotimaisen kulttuuripolitiikan määrittelyvallassa vielä nettiajassa, kuten myös jatkossa.
syyskuu 1, 2014 klo 11:15 am
kirsti k
Totta turiset, inhimillistä.
Jos olisin Facessa, takuulla nostaisin sinne puolen lauseen mittaisetkin Hesarin maininnat kirjoistani.
syyskuu 1, 2014 klo 8:51 am
Terhi
Ihana kollegamme Salla Simukka taisi räjäyttää lasten- ja nuortenkirjallisuuden kateuspankin valtavalla maailmanmenestyksellään. Lumikin ja Sallan matkoja seuratessa huomaa vihertävänsä, välillä vähemmän, välillä enemmän. 🙂
Sallan poikkeuksellinen tarina on vahvistanut minulle ajatuksen siitä, että pitää uskollisesti kulkea omaa kirjailijapolkuaan, vahvistaa omaa uniikkia ääntään, trendeistä sun muista välittämättä.
syyskuu 1, 2014 klo 11:08 am
kirsti k
Hurmaavaa Heikki, rohkea kirjoitus, suoria sanoja.
Kateus on ehkä taudeista kamalin, se voi johtaa katkeruuteen, jopa vainoharhaisuuteen.
Olin nuorempana yltiökateellinen kaikille kaikesta, muut olivat järjestäen fiksumpia, nätimpiä, laihempia, vähintään heillä oli parempia vaatteita tai harrastuksia. Iän myötä kadehtimiseni on roimasti laimentunut, vaikka itsetuntoni ei juurikaan ole kohentunut.
Mitä tulee ammattikateuteen, en ensimmäisten kirjailijavuosieni aikana edes tajunnut kadehtia ketään, olin onnesta mykkyrällä pelkästään siitä, että saan kirjoittaa ja tekstejäni julkaistaan. Iloitsin ja hurrasin kollegojen palkinnoille ja menestykselle. Välillä toki ihmettelin, minne nuoruuden kateuspuuskani olivat kadonneet, mutta ilmeisesti haaveen toteutuminen kirjailijaksi tulemisesta oli niin suuri, että hautasi alleen ikävät tuntemukset.
Käänne tapahtui 2011, sain Topelius-palkinnon, joka pääsi yllättämään täysin puskasta. Uskomatonta, ei voi olla totta! Nautin hetken, kunnes todellisuus hiipi, siitä olen kertonut täällä:
https://grafomania.wordpress.com/2012/01/11/topelius-vuoden-ilot-ja-surut/
No, alan hiljalleen tasaantua, mutta lamaannuttavia täräyksiä tulee edelleen, kuten viime keväänä Kirjakori Specialissa (voi helvete, miten tämä vieläkin satuttaa ja nostaa vedet silmiin, mutta revin silti haavan auki, jos vaikka joku saisi vertaistukea). Kirjakorissa esiteltiin kymmenen viimeisen vuoden aikana ilmestyneitä merkittäviä lasten- ja nuortenkirjoja, alustajia oli muistaakseni seitsemän. Päivän aikana esiteltiin SATOJA kirjoja. Ainoatakaan kirjaani ei mainittu. Valiteltiin kyllä sitä, ettei pojille löydy luettavaa (Vili Voipio -sarja), nuorille ei kirjoiteta runoja (Likkojen lipas) ym. Myöskään palkittua Piruettiystävyyttä ei pidetty mainitsemisen arvoisena. Olisin ehkä kestänyt täydellisen sivuuttamisen ja saanut vähän vertaislohtua, jos olisin keksinyt jonkun toisenkin kollegan, jolta ei mainittu yhtään teosta (monilta nostettiin useampi kirja). En keksinyt.
Tuona aikana, jota Kirjakori käsitteli, olen kirjoittanut koko tuotantoni, 17 kirjaa, joista 15 on lapsille ja nuorille. Tuntui ja edelleen tuntuu kohtuuttomalta, ettei yksikään kirjoistani mahtunut satojen valittujen opusten joukkoon. Väistämättä alkaa ajatella työn mielekkyyttä. Onneksi kirjoittaminen on aina ollut minulle hengittämistä, elintärkeää, kunnianhimoista, tapa olla olemassa ja ajatella. Tätä taustaa vasten ei pitäisi pahemmin heilauttaa se, minkä merkityksen joku toinen antaa luomuksilleni. Silti: vaikka motivaatio työhön nousee lukijapalautteesta ja omasta intohimostani kirjoittamiseen, työn MERKITYKSELLLISYYDEN hahmotan enemmän muiden kautta, miten kenttä ja alan ihmiset arvottavat, noteeraavatko lainkaan jne.
Ehkä tässä ei ole kysymys niinkään kateudesta vaan musertavasta pettymyksestä omaan työhöni. Kun yhtäkään teostani ei mainita, väistämättä tulee tunne, etten ole olemassa kirjailijana.
(Huh, ei pitänyt tästä puhua, lähti lapasesta.)
Arja, palkinto unohdetuille kirjailijoille/kirjoille tai niihin kietoutuva koko viikonlopun kestävä tapahtuma olisi mahti-idea.
Terhin nostama Tapaus Salla Simukka: tästä en edes osaa olla kateellinen, niin ihmeellisen hienoa ja täydellisen ansaittua. Olen huomannut, että kateudenpoikanen kurkistaa helpoiten kolostaan silloin, jos jostain syystä kollegan saama huomio ei ole mielestäni ansaittua – Sallan tapauksessa ON.
Usein kollegojen onnistumiset antavat minulle rohkaisua: kaikki on mahdollista, tärkeintä että tekee työnsä Niin Hyvin Kuin Osaa. Ja kuten Terhi sanoi ”vahvistaa omaa uniikkia ääntään, trendeistä sun muista välittämättä”. Ainutlaatuisia me kaikki!
syyskuu 1, 2014 klo 12:11 pm
kirsti k
Jatkan vielä vuodatustani, aiheen vierestä, kuten Grafossa niin usein on tapana:
Ensi viikolla menen Helsingin Suomalaiseen Yhteiskouluun kirjailijavieraaksi. Minua on pyydetty esittelemään nuortenkirjoja koko yläkoululle – juu, haastetta riittää: biologinen ikä ei kerro ikää lukijana, eli skaala ylettyy kuvitetuista lastenromaaneista nuorten aikuisten kirjoihin. Aikaa on 45 min (heh-heh). Tajusin sentään pyytää, että saan keskittyä vain kotimaiseen nuortenkirjallisuuteen.
Nyt päästään siihen ongelmaan, jonka eteen Kirjakori-alustajat joutuivat valitessaan esiteltäviä kirjoja. Eli ymmärrän heitä, vaikka pitkävihaisena en annakaan anteeksi (tässä olisi hymiön paikka, jos käyttäisin niitä).
Aion kertoa niistä kirjoista, jotka olen itse lukenut, joista olen tykännyt, kaikista lajityypeistä yritän etsiä edustajia, mutta väistämättä tuttujen kollegojen kirjat painavat valintatilanteessa eniten, myös tuoreus. Suunnittelen esityksen kirjailija kerrallaan.
Ja nyt, kaikki kadehtijat varuillaan, tässä listani nuortenkirjailijoista, joiden tuotantoa esittelen: Salla Simukka, Sari Peltoniemi, Terhi Rannela, Jukka-Pekka Palviainen, Vilja-Tuulia Huotarinen, Mila Teräs, Marko Kitti, Marja-Leena Tiainen, Tuija Lehtinen, J. S. Meresmaa, Antti Halme, Kanto & Rannela, Anu Holopainen, Markku Karpio, Marika Laijärvi, Reija Kaskiaho, Esko-Pekka Tiitinen, Leinonen & Lappalainen, Mimmu Tihinen, Siiri Enoranta ja Maria Autio. Itkekää muut.
syyskuu 1, 2014 klo 11:46 am
milateras
Kiitos Heikille hyvästä ja hauskasta kirjoituksesta!
Kirsti, nuo arviot ovat aina subjektiivisia. Kukaan ei ole sellainen jumala, joka osaa täysin varmasti ennustaa esim. sitä, mitkä kirjat loppujen lopuksi kestävät aikaa. Ikäviä unohtamisia ja sivuuttamisia sattuu varmaan suurimmalle osalle kirjailijoista – tavalla tai toisella.
Se ei tarkoita, etteikö esim. Piruettiystävyys olisi hieno ja merkittävä kirja.
Mikä on loppujen lopuksi tarpeeksi? Joku voisi olla tyytyväinen, jos saisi kirjan julkaistua, suopean kritiikin, mahdollisuuden tehdä kirjailijan työtä.
Aina on olemassa menestyneempiä, kauniimpia ja rohkeampia.
Jos joku menestyy, niin jippii! Hienoa kirjailijat, suomalainen kirjallisuus jne. Onneksi olkoon: taustalla on usein lahjakkuuden lisäksi todella kovaa työtä.
Menestys kannustaa muitakin – jos se on mahdollista jollekulle, ei se suunta voi täysin mahdoton olla muillekaan. Sitä paitsi jokainen tekee omaa työtään omassa tilanteessaan, jota on vaikea verrata muiden polkuihin.
Silti ammatin varjopuoli on jatkuva vertailu ja kilpailutus.
Kenen kirjat näkyvät kirjakaupan hyllyssä? Kenen ovat kritiikit, ehdokkuudet, palkinnot ja apurahat? Kirjailija joutuu läpäisemään tämän vertailumyllyn aina julkaistuaan työnsä tuloksen.
Epäuskon hetkinä pää on pidettävä kylmänä ja keskityttävä oleelliseen. Miksi kirjoitan? Mistä työn mielekkyys lopulta tulee? Julkisista tunnustuksista ja kilpajuoksujen erävoitoista? Vai siitä, että haluaa välittää jollekulle jotakin? Tuntee, että on yhä jotakin sanottavaa ja että kirjailijanpolku on vielä kesken.
syyskuu 1, 2014 klo 2:09 pm
annelitre
Alaston kirjailija -blogissa Hanna-Riikka Kuisma kirjoittaa samasta aiheesta. Tämä pitää varmaan paikkansa:
” Uskoisin, että tämä on ollut monelle kirjailijalle eräässä mielessä koettelevampi kirjasyksy kuin aikoihin. Syynä on se, että Frankfurtin Suurilla Messuilla on tänä syksynä teemamaana Suomi. Sen vuoksi tänä syksynä on karkeasti ilmaistuna kahden kastin suomalaisia ammattikirjailijoita: heitä, jotka ovat Valittuja ja meitä, jotka emme ole. ”
Julkisuus kilpailuttaa. Se on raakaa.
syyskuu 1, 2014 klo 3:05 pm
kirsti k
Kiitos Mila muistutuksesta, että jokainen tallaa omaa polkuaan, jota ei pitäisi verrata muiden polkuihin. Välillä vaan tuntuu siltä, että vertaileminen on osa ihmisluontoa. Minulla ainakin veressä.
En ole Facebookissa osaltaa siksi, että en jaksa jatkuvasti vertailla itseäni muihin. On paljon asioita, joista en tiedä mitään. Tietämättömän on vaikea kadehtia.
Hetkittäin jopa mietin, että kiemurtava metsäpolku juurakkoineen on keveämpi kulkea kuin monikaistainen moottoritie kaasu pohjassa – vauhdista huolimatta joku menee aina ohi. Metsässä kukaan ei ohita, saa olla omissaan.
syyskuu 1, 2014 klo 4:06 pm
Katri
Kertakaikkisen hyvä kirjoitus. 🙂 Ja luulen, että aika ajoin tekee varmaan hyvää purkaa näitä ajatuksia ääneen, vakavissaan tai humoristisesti tai siltä väliltä. Kateus on luonnollinen tunne siinä missä muutkin, ja kuitenkin ihminen mielellään kieltäisi sen olemassaolon… ”Enhän minä nyt kateellinen ole!”
Ehkä meidät opetetaan liikaakin pelkäämään kateutta, sitä pidetään vain ja ainoastaan negatiivisena, jopa häpeällisenä tunteena? Pyh ja pöh. Parempi myöntää kateutensa, tiedostaa sen olemassaolo, ja jatkaa sitten eteenpäin omalla polullaan.
syyskuu 1, 2014 klo 5:24 pm
Sisko
Tämä keskustelu tekee hyvää! Olen juuri ollut kauhean kateellinen kaikille, joiden syyskirjat mainittiin Hesarissa: http://siskolatvus.blogspot.fi/2014/08/hesarin-arvoituksia.html.
Kun nuorena aloittelin uraani, en muista olleeni kateellinen kenellekään, pelkästään iloinen kun kirjojani julkaistiin ja sain niistä vähän rahaakin ja joskus jopa jonkun arvostelun lehteen. Mediasirkus kirjallisuuden ympärillä on nykyisin ihan toisenlainen kuin ennen. Kirjojen myynti on tullut siitä paljon, paljon riippuvaisemmaksi. Muinoin 1960-luvulla ei ollut ihme, jos nuortenkirjasta myytiin noin vain kaksi 4000 kpl:n painosta.
Kysymys on paitsi siitä että kokee olevansa arvostettu, myös rahasta, jos nimittäin haluaa elää kirjoittamalla. Mutta miten minusta tuntuu kuin lanu-kirjailijoitakin olisi nyt paljon enemmän kuin ennen kilpailemassa siitä piskuisesta huomiosta, mitä nämä kirjat saavat osakseen? (Voihan se olla somen aiheuttama harhakuvakin.) Kuitenkin Kirsti: on se niin väärin, ettet tuolla kirjamäärällä + palkittuna päässyt Kirjakoriin! Joskus sattuu oikeasti fiboja.
syyskuu 1, 2014 klo 11:23 pm
Stazzy
Onpas ollut tuttuja fiiliksiä monilla. Vaikka se esikoinenkaan ei ole vielä ulkosalla muiden arvioitavana ja riivittävänä. Nyt kun kutsuu itseään vielä ennemminkin kirjoittajaksi, on kateellinen siitä kun muilla on aikaa ja energiaa (saatika siitä ”kirjoitan kun lapsi nukkuu” -lauseesta. Mun aivoni eivät kykene kirjoittamaan kun lapsi nukkuu. Silloin ne koomautuvat tai vaativat ruokaa). Tai ideoista. Tai mistä vain. Mutta julkaisemisesta ja apurahoista kadehtiminen on vasta edessäpäin. Ongelmansa kullakin ajalla.
syyskuu 2, 2014 klo 6:43 am
Mila
Sisko, ”Kaksi sateenkaarta” oli kyllä maakuntalehdissä syyskirjoissa, meilläpäin myös kiinnostavimpien joukkoon merkittynä. Aion lukea!
syyskuu 2, 2014 klo 8:12 am
Päivi L
Kirsti: en itke. 🙂 Edellinen puhtaasti nuorille suunnattu kirjani ilmestyi 2009, olisinpa ollut aika ihmeissäni, jos se olisi vielä yltänyt mukaan listallesi.
Mutta Heikille iso kiitos hauskasta ja koskettavasta kirjoituksesta. Varmasti tuttuja tunteita kaikille kirjailijoille. Milloin sitä on kateellinen toimittajien huomiosta, milloin palkinnoista, milloin messunäkyvyydestä ja milloin mistäkin.
Luulen, että meitä kadehtivat taas ne kaikki kirjoittajat, jotka eivät ole vielä päässeet julkaisemaan ollenkaan. Kuten Mila sanoikin, kateus voi olla myös voima, joka pakottaa yrittämään enemmän. Ei sitä tarvitse aina nähdä negatiivisena ja lamauttavana asiana.
syyskuu 2, 2014 klo 9:00 am
kirsti k
Kiitos Päivi muistutuksesta, ehdottomasti lisään upean Nanna-trilogiasi listalleni, josta puuttuvat kokonaan hevoskirjat. Häpeäkseni tunnustan, että muistin yhtäkkiä vain Venla-sarjasi ja Kolmen ajan maan, jotka ovat enemmän lapsille. Elävä esimerkki siitä, miten näitä Siskon mainitsemia fiboja syntyy.
syyskuu 2, 2014 klo 8:34 am
Mila
Päivi, tarkennan vielä, että en ehkä puhuisi ”kateudesta”, joka pakottaa eteenpäin.
Kyllä jokainen on saavutuksensa ansainnut.
Yritin vaan sanoa, että jokainen on polullaan omalla kohdallaan, ja kun näkee toisten päässeen jo pitemmälle, se voi kannustaa eteenpäin.
syyskuu 2, 2014 klo 9:12 am
Johanna Hoo
Kiitos Heikki! Tunnistan ja allekirjoitan, mitä yllä on keskusteltu. Anneli Kannon Viisi villiä Virtasta -sarjassa Pertun tarina on aina ollut lempparini.
syyskuu 2, 2014 klo 9:16 am
kirsti k
Tuo keskimmäinen kuva, jossa Perttu menee kesken siskonsa synttäreiden verhon taakse murjottamaan, herättää riipaisevat muistot.
syyskuu 2, 2014 klo 10:21 am
Sari Peltoniemi
Kun lastenkirjailija poukkoilee tässä jumalten pomppulinnassa (termi Hannu Hirvoselta), niin jossain vaiheessa saattaa huomata senkin, että tomera kadehtiminen on oikeastaan elämän merkki. Joskus nimittäin saattaa tulla sellaisia alakulon notkoja, joissa tarpoessa ei laske tekosiaan ja teoksiaan sen arvoisiksi, että niille mitään huomiota voisi kuuluakaan. Tietenkin muut keräävät palkinnot, mediahuomion ja menestyksen, hehän ovat lahjakkaita.
Ennen pidin kateutta vähän sellaisena viheliäisenä ja ala-arvoisena tunteena. Nykyään olen oikeastaan iloinen silloin kun kateus vihloo. Se on merkki siitä, että liekki leiskuu, usko omiin kykyihin on hereillä ja hengissä.
Sari
syyskuu 2, 2014 klo 10:21 am
annelitre
Kiitos siskoille Pertun muistamisesta. Kateus on inhimillinen tunne. Kun aikuinen poikani luki tarinan, hän sanoi juuri tuon verhokuvan kohdalla vääryyttäkärsineen äänellä: ”Kyllä pienestä pojasta voi tuntua tuolta!”
Myös kirjailijasta. Kun toinen saa ja minä en.
Jostain luin ajatuksen, että kateutta on kahdenlaista. Toinen on tuhoavaa: kun minulla ei ole, et sinäkään saa! Toinen on juuri tätä sisuunnuttavaa: olet päässyt tuonne asti, voi! Kyllä minäkin vielä. Kateus on sillä tavoin puhdistava tunne, että se kertoo, mitä haluan.
syyskuu 2, 2014 klo 5:19 pm
Magdalena Hai
Minä olen kateellinen Annelille Virtas-sarjasta. Niin oivaltavaa, niin hauskaa. Toivon, että olisin itse kirjoittanut ne. 🙂
Tuosta Hesarille (ja muille lehdille ja medioille) urputtamisesta tuli mieleen, että niiden toiminnan kritisoiminen tapahtuu, tai sen tulisi tapahtua, yleisellä tasolla. Vaikkapa sen takia, että lasten- ja nuortenkirjat saisivat lisää näkyvyyttä. Lehtiarvostelut taas ovat yksittäisen kirjailijan yksityisiä ilonaiheita. Kirjailija voi siis yhtä aikaa kritisoida lehteä lanu-kirjallisuuden näkymättömyydestä ja iloita (tai hänen kaverinsa voivat iloita) siitä, että hänen kirjansa on saanut näkyvyyttä ko. lehdessä. Senhän takia Hesaria kritisoidaan, että se on tärkeä tekijä. Jos se ei olisi, ketään ei kiinnostaisi, millä tavalla asiat siellä hoidetaan.
syyskuu 3, 2014 klo 10:38 am
Sisko
Kiitos Milalle rohkaisusta. Ja Hesarista vielä: sen syksyisellä lanu-aukeamalla oli täydet seitsemän palstaa ylhäältä alas omistettu Tatun ja Patun, Heinähatun ja Vilttitossun sekä Risto Räppääjän uusille osille. Ja kolmella siis lueteltiin osa syyskauden uutuuksista. Nyt voi lehti syystä elvistellä, että se esittelee rehevästi suomalaista lasten ja nuorten kulttuuria. Minustakin on (kadehtimatta) upeaa, että meillä on lahjakkuuksia, jotka osaavat tehdä lapsiperheille myyviä ja oikeasti kivoja tuotteita – eilen katsoin sairaan lapsenlapsen kanssa noin seitsemännen kerran ensimmäisen Risto Räppääjä -elokuvan. En kuitenkaan voi olla ihmettelemättä, eikö palstojen kalliita senttimetrejä voisi käyttää vähemmän tunnettujen mutta yhtä lailla arvostusta ansaitsevien kirjojen esittelyyn. Onhan tänäkin vuonna todistettu, että lehden ylistävä arvostelu voi nostaa kirjan hetkessä täydestä tuntemattomuudesta myyntilistojen kärkeen. Vielä kiitos Heikille nappipostauksesta, vaikka keskustelu nyt alkaakin rönsyillä teemasta ulos.
syyskuu 4, 2014 klo 9:38 am
kirsti k
Aihetta sivuten lainaan tähän Seppo ”Bisquit” Ahtia, ote kirjasta Taatamalliset säkeet (Siltala 2014): ”Kirjallisuus on kamppailumuotona arvostelulaji, kuuluu siis samaan kilpailuperheeseen kuin vaikkapa pellehypyt.”
Ja Sisko, lisäsin listalleni myös koskettavan nuortenromaanisi Kaukana omalta maalta.
syyskuu 4, 2014 klo 5:31 pm
Päivi L
Mila kirjoitti: ”Päivi, tarkennan vielä, että en ehkä puhuisi ”kateudesta”, joka pakottaa eteenpäin. Kyllä jokainen on saavutuksensa ansainnut.
Yritin vaan sanoa, että jokainen on polullaan omalla kohdallaan, ja kun näkee toisten päässeen jo pitemmälle, se voi kannustaa eteenpäin.”
Tässä näkyy tämä mun tietynlainen semanttinen sokeuteni kateus-termin suhteen. Omasta mielestäni kateus on vain sitä, että haluaisi saada saman kuin toinenkin ( ja harmittaa, kun ei ole saanut). Mielessäni kadehtimiseen ei liity a) se, että pitäisi toisen saamaa jotenkin ansiottomana tai b) toivoisi, että toisella ei oli sitä kadehdittua asiaa. Mielestäni kateus eli se, että haluaisi itse saada/kokea jotain, mitä joku toinen pääsee jo kokemaan, voi siis olla kannustavakin tunne. Vaikka ei mikään miellyttävä olotila olekaan. 🙂
syyskuu 4, 2014 klo 8:28 pm
milateras
Aivan, Päivi, kateus voi tarkoittaa ihmisille eri asioita. Kuten edellä olevista kommenteistakin on tullut ilmi, monille se on juuri tuota ”positiivista” , kenties eteenpäin tsemppaavaa nk. kateutta.
Oikeasti en koe, että minulla on mitään syytä olla kateellinen kenellekään – tässä ammatissakaan. Saanhan kuitenkin tehdä rakastamaani työtä. Sekään ei ole itsestään selvää.
syyskuu 5, 2014 klo 7:41 am
Terhi
Aivan, Mila, naulan kantaan. Tällä viikolla olen itsekin ajatellut harvinaisen monta kertaa ja ääneen sanonutkin, että rakastan tätä työtä. Tämä työ ja nämä upeat kohtaamiset ovat etuoikeus. Olen valtavan kiitollinen.
Voisiko kiitollisuuden tunne olla kateuden vastakohta?
syyskuu 5, 2014 klo 12:28 pm
Salla
Ajattelin jo, etten kommentoi tähän ketjuun, sillä tiedän itse olevani juuri nyt niin huiman etuoikeutetussa tilanteessa ja asemassa, etten olisi ikinä voinut sellaisesta edes unelmoida.
Mutta on ollut myös toisia aikoja ja hetkiä. On ollut päiviä, jolloin olen kyseenalaistanut tekemisteni ja valintojeni mielekkyyden.
Luin eilen Hesarista tämän kolumnin ja tunsin, että kolumnisti puki sanoiksi monia niitä asioita, joita olen itsekin miettinyt:
http://www.hs.fi/blogi/lujastilempea/Yst%C3%A4v%C3%A4ni+on+%C3%A4rsytt%C3%A4v%C3%A4+supernainen/a1305870345272
Siitä heräsi myös pohdinta, jonka kirjoitin auki Facebookiin (joka tuntuu niin monille aiheuttavan tarvetta vertailla itseään muihin): ”Olen aina ollut äärimmäisen vähän kateellinen ihminen. Olen kyllä halunnut, kaivannut, toivonut erilaisia asioita elämääni, mutta en toisten ihmisten kautta tai heihin verraten. Olen yrittänyt ja pettynyt. Olen kokenut toivoa ja epätoivoa. En ole kuitenkaan projisoinut sitä muihin ihmisiin tai heidän elämiinsä tai saavutuksiinsa. En ole tähän mennessä tuntenut ihmistä (siis todella tuntenut), jonka elämässä ei olisi onnen ja ilon lisäksi kipua, surua ja vaikeuksia. Tätä tämä ihmisenä oleminen on: kokonaisuutta. Minua hämmästyttää kerran toisensa jälkeen se, miten jotkut eivät sitä näe tai muista. Vaikka näkisin toisen ihmisen elämästä vain sen valoisan puolen, en koskaan oleta, ettei varjoa olisi. Tiedän, että on, sillä kaikilla on.”
Olen ajatellut, että jos huomaa kadehtivansa toista ihmistä tai tämän saavutuksia, kannattaa miettiä, olisiko aivan oikeasti valmis vaihtamaan paikkoja tämän kanssa. Tahtoisiko vaikkapa toisen ihmisen rauhan ja tapahtumattomuuden, jos se tarkoittaisi samalla taloudellista epävarmuutta? Tai tahtoisiko toisen ihmisen menestyksen, jos sen kääntöpuolena olisi väsymys, valtava määrä työtunteja ja oman ajan menettäminen? Olisiko valmis ottamaan ihailemansa ihmisen elämästä myös kaiken sen hankalan ja surullisen, jota hän ei näytä ulospäin?
Minusta elämän onni ja ihmeellisyys on juuri siinä, että saa kävellä omaa polkuaan, kokea omat valonsa ja varjonsa.
syyskuu 6, 2014 klo 8:22 am
Nimetön
Salla!
KIITOS.
Tuula
syyskuu 6, 2014 klo 9:46 am
Mila
Hyvä puheenvuoro Sallaltakin! Vaikea tuohon on enää mitään lisätä. Myös kolumni oli erinomainen, kiitos.
Tuntuu, että tämä keskustelu on ollut tärkeä. Kiitos vielä Heikille ja kaikille osallistujille.
syyskuu 7, 2014 klo 4:02 pm
anuh
Salla: ”Vaikka näkisin toisen ihmisen elämästä vain sen valoisan puolen, en koskaan oleta, ettei varjoa olisi.”
Tietenkin jokaisen elämässä on valoa ja varjoa, mutta eihän keneltäkään sitä varjopuolta kadehdi 😉 Silloin kun kadehdin jotain, ts. joku saavuttaa jotain sellaista superhienoa joka on omakin haaveeni, en minä ainakaan kadehdi kokonaista elämää – en missään nimessä ”haluaisi olla se toinen”. Haluaisin olla edelleen juuri minä, mutta sellaisena versiona joka onnistuu yhtä hienosti juuri siinä kateuden kohteena olevassa asiassa 🙂 Vaikka samalla toki tiedostan, että sen yksittäisenkin asian kyljessä tulee myös varjopuolia.
Se on kyllä harvinainen ja ihailtava taito, että ei lainkaan vertaile itseään muihin, ei hyvässä eikä pahassa. Tulleeko geeneistä vai kasvatuksesta, vaikea sanoa, mutta varmasti on keskimääräistä keveämpi elää, kun peilaa itseään vain itseensä 🙂
syyskuu 7, 2014 klo 7:56 pm
Hanna-Riikka
Anu, samoilla linjoilla. Olin nuorempana ja epävarmempana varmasti kateellinen vaikka kenelle vaikka mistä, mutta en koskaan olisi halunnut silti Olla kukaan toinen, tai edes tehdä _täsmälleen samoja_ asioita. Kyse kai aika harvoin taiteen alueella on siitä. Kateuden pistos tullee juurikin sen oman tekemisen saamasta vastaanotosta vs. jonkun muun töiden huomio. (Toivottavasti, koska halu olla joku toinen on haluajan kannalta kovin säälittävää ja kohteen kannalta yksinkertaisesti karmivaa.)
On varmasti olemassa ihmisiä, jotka kadehtivat jonkun saamaa mediahuomiota henkilönä, mutta sitten kannataa kadehtia jotain öö, BB-tyyppejä tai poliitikkoja jne. Heidän saamansa palstatila mediassa on varmasti suurempi kuin kirjailijoilla. 🙂
Mitä työhön tulee, opin itse viimeistään taidekoulussa sen, että minkä tahansa taiteenlajin tekemisen saralla ei voi olla olemassa kilpailua ketään muuta kuin itseään vastaan, koska jokainen tekee omaa juttuaan, sitä, mitä ei voi tehdä kukaan toinen koko maailmassa. Mutta silti, huonoja päiviä ja hetkiä on jokaisella työn eri vaiheissa. Kuten kirjoitin ylempänä annelitrenkin siteeraamassa bloggauksessa: ”On toki ohimeneviä hetkiä, jolloin on vaikea seurata vierestä kuinka joku muu nauttii niistä pitkän työn hedelmistä.”
Linkki: http://kirjailijoidensalaseura.wordpress.com/2014/08/28/kirjasyksyni-2014/
syyskuu 8, 2014 klo 8:08 am
kirsti k
”Kateuden pistos tullee juurikin sen oman tekemisen saamasta vastaanotosta vs. jonkun muun töiden huomio.” Napakasti sanottu, Hanna-Riikka. Sama ilmiö kuin edellä mainitsemani Kirjakori, jonka jälkeen tuntui kohtuuttomalta ja musertavalta, ettei yksikään kirjoistani mahtunut satojen valittujen joukkoon. Se kääntyi enemmän pettymykseksi omaan työhön kuin kateudeksi. Ja turhaa energiaa kului siihen, että alkoi keksiä vainoharhaisia lohtuselityksiä sille, miksi toisen kirja sai huomiota, oma ei.
En myöskään minä, edes nuorempana superkateellisena, ole koskaan halunnut toisen hameeseen tai housuihin. Iän karttuessa yhä paremmin hahmotan sen, mitä menestys vaatii. Koti-ihmisenä ja hiljaisuudesta nauttivana kärsisin jatkuvasta hälinästä, huomiosta, matkustamisesta, esiintymisestä. Tämän työn suurin plussa on se, että saa luoda oman aikataulunsa ja elää siinä rytmissä, joka tukee kirjoittamista.
syyskuu 7, 2014 klo 10:10 pm
Nimetön
Vaikka kateus on kavala tauti, kuten sanotaan, on se minusta silti perin inhimillinen tunne. En usko kateudesta täysin vapaaseen ihmismieleen, ehkä se on silloin vain työnnetty jonnekin kiellettyjen tuntemusten kellarikomeron pimentoihin. Kuten Sari tuossa edellä, minäkin näen kateudessa myös positiivista voimaa, potkua punnertaa eteenpäin omalla vapaalla tyylillä ja miettiä.
Jep.
T. Ansu
syyskuu 8, 2014 klo 8:26 am
anuh
”En usko kateudesta täysin vapaaseen ihmismieleen, ehkä se on silloin vain työnnetty jonnekin kiellettyjen tuntemusten kellarikomeron pimentoihin.”
Sama täällä. Tietenkään en pysty näkemään toisen ihmisen päähän, mutta kun tapaa ihmisen, joka väittää ettei _koskaan_ tunne kateutta tai vihaa, kostonhalua, inhoa tm. negatiivista tunnetta, sitä on erittäin vaikea uskoa. Sehän tarkoittaa, että ihmiseltä puuttuu kokonainen tunne normaalista tunteiden kirjosta – ja aika tyypillisesti hiukan parempi tutustuminen paljastaa aika nopeastikin, että hän vain joko ei tunnista ko. tunnetta tai kieltäytyy myöntämästä sitä itselleen. Ja silloinhan se voi oireilla hyvinkin myrkyllisesti.
Ylipäätään ihmiset suhtautuu mun mielestä tunteisiin[sa] jotenkin ylettömän vakavasti. Ikään kuin tunne olisi jotain konkreettista, sen sijaan että se on kuin tuuli joka tulee ja menee (suomen kielessähän puhutaankin ”jollain tuulella” olemisesta). Useimmiten yksilön kokemat tunteet on merkityksellisiä ainoastaan hänelle itselleen. Vain se, mitä sallii itsensä tunteen vallassa tehdä, vaikuttaa toisiinkin.
syyskuu 8, 2014 klo 2:44 pm
Hanna-Riikka
Näinpä. Jos kieltää inhimilliset, negatiiviset tunteet, on komerossa venailemasssa jotain Dorian Greyn muotokuvaa rumempaa. Avainasemassa on juuri tunne —> teko. Toisaalta, uskon silti että tunnetila vaikuttaa myös muihin, varsinkin jos pyrkii olemaan luonteelleen vastakkaisen stoalainen tms. Ihmisten välillä tapahtuu kuitenkin koko ajan mikrotason nonverbaalista viestintää, josta kukin on vain osittain edes tietoinen. Ja itse olen yliempaattisena hanakka imemään muiden tunteita itseeni, silloin negatiivinen ilmapiiri saattaa vaikuttaa. Puuttuu ajoittain jokin ihokerros. Se tekee alttiiksi kaikenlaisten ns. psyykkisten vampyyrien hyökkäkyksille, mutta onneksi asioihin voi puuttua rationaalisella tasolla ja siten vaikuttaa tekoihinsa. Ja suojella itseään. Nyt menee jo niin aiheen vierestä että, mutta menkööt.
syyskuu 8, 2014 klo 8:21 am
Mila
Kirsti, aivan kuten sinä, kärsin kaikenlaisesta hälinästä ja hulinasta. Tarvitsen paljon rauhaa, yksinoloa ja hiljaisuutta. Siksi olen superkiitollinen siitä, että saan tehdä tällaista työtä, omassa aikataulussani. Rauha ajatella ja kirjoittaa on kuitenkin kaikkein tärkeintä.