Ensimmäisen postaukseni jälkeen tunsin huimausta, sitten tuli uljas, voimakas olo. Vaati suurta rohkeutta laittaa itsensä alttiiksi. Olen kai aika tragikoominen hahmo, kuten useimmat meistä. Kateuskirjoituksen jälkeen olen oppinut nauramaan itselleni enemmän, hienoa! Elämää ei kannata tuhlata katkeruuteen, se todellakin myrkyttää ja vie ilon.

Nyt olen jatkanut innolla haiku-tankakokoelman kirjoittamista. Olen luontoihminen henkeen ja vereen. Metsät,vedet, niityt, lapsuuden lehmät ja kissat inspiroivat kovasti. Luonnosta saa, ja pitääkin yhä kirjoittaa, kunhan sen tekee raikkaasti. Monta haikua ja tankaa on syntynyt rakkaudesta, erosta, surutyöstä, mutta myös uudesta, aivan orastavasta suhteesta.

Juhannusilta.

Pöllö oksallaan miettii

saksan verbejä.

Kuun kultaiseksi

kynneksi luuli siili

kiiltomatoa.

Vähän puhuivat

minulle äiti, isä.

Enemmän joki.

Keltaiset napit,

pietaryrtin kukinnot,

tuulen puvussa.

Hauki kuuntelee

pää kallellaan, ihanaa

on näkin Ravel.

Oi, minut huumaa

basilika, sielusi

suloinen tuoksu.

Erakko nukkuu.

Mistähän näkee unta,

käsi kyljellään?

(Kaikki haikut kokoelmastani Sinioranssi, vuodelta -96)

Ennen aloin kirjoittaa vasta iltaisin, saatoin jatkaa sitä pitkälle yöhön. Pitkän kirjoittamissession jälkeen on vaikea saada unta, ei aivoja voi noin vain naksauttaa pois päältä. Nyt aloitan kirjoittamisen jo iltapäivällä, se tuntuu hyvältä ratkaisulta. Viimeistään keski-illalla alan tehdä jotain ihan muuta, ja kas kummaa unikin tulee helpommin.

Vasta parin päivän ajan olen pitänyt kännykkääni äänettömällä ryhtyessäni kirjoittamaan. En kai ole aikaisemmin arvostanut työtäni tarpeeksi, tässäkin on tapahtunut suuri muutos.

Kirjoitustyylini on aika omalaatuinen. Makaan sängyllä, peitolla on lyijykynä, paperia ja pyyhekumi. Suljen silmät, vapauden järjen kahleista, rentoudun. Muistelen metsässä kävelyä tai puistossa näkemääni naakkaa, joskus mieleen nousee vanha rakkaus tai jokin vavahduttanut tapahtuma.. Joskus nukahdan, sekään ei ole vaarallista, minun ei tarvitse tehdä kenellekään tiliä. Viime päivinä kynä on liikkunut sutjakkaasti, kaikki on ollut mystisen helppoa.

Runot ovat minun lajini. Tykkään sanoa asiat napakasti (tässä blogissa varmaan vähän lörpöttelenkin), joskus haikuakin lyhyemmin. Aivan viime aikoina olen saanut pari ideaa humoristisesta kertomuksesta lapsille, kuka tietää mitä vielä syntyykään.

En tiedä sainko vangituksi tähän kirjoitukseeni tarpeeksi otsikon iloa. Nyt aivan viime aikoina olen muuttunut kiitollisemmaksi, kasvua sekin. Saan todella tehdä työtä, josta pidän, välillä jopa rakastan. Päätän itse työaikani, saan kirjoittaa aikuisille tai lapsille, kirjakielellä tai murteella, runoa tai proosaa, laulutekstejäkin. Oman itseni herrana saan kirjoittaessani vaikka itkeäkin, ilonaihe sekin.

Loppuun osa Edith Södergranin runosta

Olemisen riemu

Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.

Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,

yksinäinen maailma  miljoonien maailmoiden parissa,

niin kuin ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi.

Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!

Riemu tuntea ajan jäisen-kylmänä valuvan suoniansa pitkin

ja kuunnella yön hiljaista virtaa

ja seisoa vuorella auringossa..

Onnellisena, tiensä löytänyt Heikki

Mainokset