Olin eilen valokuvattavana. Se se vasta onkin tuskaista touhua. Ensin suurin kysymys: Mistä löydän ihmisen, joka ottaisi kuvani? Kuvaajia on toki valittavaksi, mutta kuka tulee vastaan, kuka on se oikea? Kenen kanssa ei tarvitse panikoida?

Kyselin kollegoilta. Sain vinkkejä, keneen ottaa yhteyttä, ja keneen ehdottomasti ei. Se on tärkeää tietoa. Hyvä sanaa kiirii, samoin huono.

Sitten jatkokysymykset: Menenkö kampaajalle (en osaa itse laittaa hiuksiani), menenkö meikattavaksi (en osaa meikata), mitä puen päälleni (osaan sentään pukeutua ettei aivan alasti tarvitse)? Missä kuvataan? Minne kengurupussiin kätken jyrsijänhampaat ja kaksoisleuan? Miten seison, miten hymyilen, miten katson? Miten olen mahdollisimman minä?

Lopputulema tällä kertaa oli, että kampautin karvat, sohin itse ripsaria silmiin ja peitettä nenänäpyn päälle, pukeuduin violettiin, seisoin puolikyykyssä (olen aika pitkä ja kuvaaja oli himpun verran lyhyempi), hymyilin niin että etuhampaat välkkyivät ja kaksoisleuka tutisi. Olin minä, ja sen sai aikaan hieno valokuvaajani Laura Vesa. Suosittelen!

Kuvia en ole vielä nähnyt eli elän suloisessa uskossa. Mutta kertokaapas, osaatteko te nauttia valokuvattavana olemisesta? Minä haluaisin oppia.

Mainokset