Liityin tänä vuonna Facebookiin. Omat kotisivuni olin perustanut jo aikaisemmin.

Blogin pitämistä en tähän mennessä ole ehtinyt harkita. Suurin osa kirjoitusenergiastani ja -ajastani menee omien kaunokirjallisten tekstieni työstämiseen. Lupauduin kuitenkin mielelläni yhdeksi kirjoittajaksi tänne Grafomaniaan, blogiin, jota olen jo vuosia seurannut.

Kotisivut olen kokenut melko tarpeellisiksi: Niiden kautta minuun saa helposti yhteyden. Kouluesitelmän tekijöille sivuiltani löytyy vastaukset joihinkin yleisimpiin kysymyksiin. Oman näköisilläni sivuilla voin samalla kertoa jotakin itsestäni.

Facebook puolestaan on hyvä väline verkostoitua ja pitää yhteyttä kirjailijakollegoihin. (Puhumattakaan siitä, kuinka koskettavaa on ollut löytää sieltä uudelleen monia vanhoja kavereita.)

Jatkuvasti paisuva sosiaalinen media vaatii kuitenkin uudenlaista itsekuria. Facebookissa ja blogeissa on aina meneillään jotakin. Se aiheuttaa helposti levottomuutta. Pahimmillaan työstä tulee katkeilevaa, kun vähän väliä on tarkistettava uudet viestit ja kavereiden sähköiset elonmerkit.

Toisinaan tulee päiviä, jolloin haluan ryhtyä nettipaastolle. Esimerkiksi matkoilla en jaksa välittää ”päivittämisestä”. Facebookin ja blogien vilinävirrasta tuntee ajoittain halua karata, muuten tulee ähky. Välillä sitä tuntee olevansa some-introvertti. Ei vaan jaksa olla äänessä. Aina ei ole energiaa edes selailla toisten juttuja.

Kirjailijan työ on sielun tuomista paljaana ihmisten eteen. Ammattiin kuuluu myös jonkin verran esillä olemista, tuon sielun esittelemistä (vaikka se tuntuukin mahdottomalta). Myös tämän vastapainoksi kaipaan yksinäisyyttä.

Välillä on saatava vetäytyä omiin oloihinsa kuin karhu. Some jatkakoon vilisemistään, ja maa kieriköön edelleen radallaan. Joskus pitää saada olla ihan hiljaa ja nähdä unia. Antaa tarinoiden piirtyä esiin.

Mikä on sinun suhteesi sosiaaliseen mediaan? Miten se auttaa työtäsi? Häiritseekö se?

Voiko nykykirjailija jättäytyä kaiken someilun ulkopuolelle?

Mila

Mainokset