Keikkailin eilen Karkkilan alakouluilla. Nelisensataa lapsukaista. Nelisensataa kilometriä pimeässä aamussa ja pimenevässä illassa takaisin Lorukujalle. Onneksi oli hovikuski.
Lukukeskuksen ja Sirin ohjeistus kantaa hedelmää. Yhä useammin koulut ovat valmistautuneet kirjailijavierailuun aivan loistavasti.
Eilinen oli niin upea, että neljän alakoulun välillä sukkuloiminen ei tuntunut missään. Älyttömän hyviä kysymyksiä, kirjoja oli luettu, yli sadan oppilaan ryhmät istuivat nätisti juhlasalin lattialla, ja kaikki kuului ilman mikrofonia. Mahtavaa.
Aina tulee vastaan myös kysymys, jollaista ei vielä näiden melkein neljänkymmenen vuoden aikana ole esitetty. Pieni tyttö kirkassilmä uteli: ”Mikä kohta kirjoittamisessa on paras?”
Siis ihan konkreettisesti. Mietin hetken ja tajusin, että paras on se alku. Ja loppu. Kun aloittaa intoa puhkuen, mielessä se kuolematon idea. Ja kun näppää viimeisen pisteen. Valmis!
Joo, tiedetään. Valmis???
Mutta niin ovat parhaita alut ja loput.
Tuula
11 kommenttia
Comments feed for this article
25 marraskuun, 2014 klo 10:52 am
annelitre
Kyllä! On juhlaa, kun kirjailijavierasta on odotettu ja vierailuun valmistauduttu. Luettu kirjoja, mietitty kysymyksiä.
Toisenlaisiakin tapaamisia on. Ne yleensä alkavat opettajan repliikillä: ”Jaa, en ole sinusta ikinä kuullutkaan.”
Viis kirjailijavieraan itserakkaudesta, mutta miksi koulut hukkaavat hyvän tilaisuuden houkutella oppilaita lukemaan kaunokirjallisuutta? Eiväthän kirjailijavierailut sentään ole edes jokavuotisia.
Kun kirjailijavierailua on pohjustettu, oppilaat ovat kiinnostuneita. Heillä on jokin ajatus vierailijasta ja he ovat tohkeissaan saadessaan esittää kysymyksensä.
Mutta kun kenelläkään ei ole harmaita hajua, kuka tuo ties mistä ilmaantunut ihminen on ja mitä hän on tehnyt, tunnelma on toinen.
Sekin aina välittyy, onko luokan opettaja kirjoista kiinnostunut vai ei. Kiitos ja ylistys, useimmat ovat.
25 marraskuun, 2014 klo 1:17 pm
Jari Mäkipää
Ihan kamalaa vierailua ei ole onneksi omalle kohdalle ainakaan vielä sattunut. Pääosin kokemukset ovat olleet positiivisia.
Viime viikolla kiersin Kalajoen alakoulut. Erilaisia porukoita eri kouluissa, mutta kaikki kuuntelivat ja kyselivät. Yksi esitys eteni oikeastaan pelkästään innokkaiden (ja hyvien) kysymysten voimin, ja sivuutin melkein kokonaan valmistelemani esityksen. Piristävää tehdä asiat välillä toisin!
Se on parasta, kun näkee luokassa odottamassa oman kirjansa, jota porukalle on luettu. Aina ei tietenkään niin ole, mutta vierailusta voi silti tulla onnistunut ja antoisa.
Kalajoella (kuten monessa muussakin paikassa) kutsun esittänyt kirjastoväki hoiti järjestelyt hienosti. Ei tarvinnut itse etsiä pieniä kouluja sivuteiltä, kun kyyditykset oli järjestetty kirjaston puolesta. Töihinhän sinne vierailulle mennään eikä hyysättäväksi, mutta kyllä sellainen huolenpito ja vieraanvaraisuus aina mukavalta tuntuu:)
25 marraskuun, 2014 klo 5:19 pm
kirsti k
Tuoreet terveiset Virroilta, palasin kotiin vartti sitten. Ensin keskustan koulun vitoset vinkkauksen kera (mm. Annelin kadottama Etsijät), ja sitten kaksi kyläkoulua ykkösistä kuutosiin.
Vierailut olivat hyvin erilaisia:
Keskusta, kaksi poikavaltaista viidettä luokkaa, joissa molemmissa opettajana nuorehko poikkeuksellisen innostunut mies, olivat odottaneet, kyselivät ja kiinnostuivat lisää. Ja lapset ottivat tietenkin mallia opettajistaan! Kiitin opeja tunnin jälkeen, ja kerroin etteivät kaikki heidän kollegansa toimi yhtä fiksusti. Jotkut jopa häipyvät takavasemmalle, kahville tms. Olikohan se Terhi, jolla oli loistovastaus siihen, kun ope oli kysynyt, tarvitseeko hänen olla luokassa vierailun aikana: ”se on sinusta kiinni, millaisen esimerkin haluat antaa oppilaille”. Mahtava vastaus, varastan. Vielä en ole joutunut käyttämään.
Ensimäisessä kyläkoulussa olivat valmistautuneet, lukeneet kirjojani, tehneet kysymyksiä valmiiksi, lauloivatkin minulle. Hienoa, kolme varttia sujahti.
Toisessa pikkukoulussa tuskin kukaan oli kuullut meikäläisestä, opettaja sanoi luokalle ”vieraamme varmasti esittelee itse itsensä”. Huh, ajattelin. Mutta mitä ihmettä! Kaikki lähtivät mukaan, kyselivät ja kommentoivat lennosta minkä kerkesivät, opettajatkin. Se oli heidän tyylinsä toimia, olla valmistautumatta, ja sopi siihen kouluun, oli antoisaa puolin ja toisin, kohtasimme.
Olin ennen sitä mieltä, että vierailuun valmistautuneet luokat ovat parhaita, mutta muutin juuri mielipidettäni. Mahtavinta on olla itse todistamassa sitä hetkeä, kun innostus syttyy.
Ensi viikolla Virroilla vielä kolme kyläkoulua, odotan innolla. Valmistautukaa tai olkaa valmistautumatta.
Tämä päivä jäi ikimuistoisena mieleeni toisestakin syystä: ajoin menomatkalla aamupimeässä tässä kotikulmilla kauriin kumoon. Onneksi paikalle pysähtyi heti juureva tolkun mies, joka otti ohjat käsiinsä, lopetti kituvan eläimen, neuvoi kutsumaan poliisit ym. Autoon tuli pieni lommo, mieleen suurempi. Koko pilkkopimeän tihkuisen matkan Virroille tuulilasiini oli liimattu kuva viimeisiä hengenvetojaan sätkivästä kaunottaresta. Oliko se emä vai vasa? Niitä oli kaksi, edellä menevän ehdin väistää, takana tulevaan törmäsin.
25 marraskuun, 2014 klo 10:30 pm
annelitre
Kirsti: älä pode huonoa omaatuntoa. Peuraa ei pysty väistämään. Se tekee nopean ja pitkän hypyn tielle eikä sellaista voi ennakoida, kun ei mitään näe. Kamala tapaus tietenkin. Mutta olisi voinut käydä pahemminkin.
26 marraskuun, 2014 klo 9:18 am
kirsti k
Kiitos tsempistä Anneli. Jälkipuinnissa selvinnyt, että kauris oli aikuinen uros. Ja tosiaan, ei peura vaan metsäkauris, isokokoinen sellainen.
Eläimistä vielä ja kyläkouluvierailuista Virroilla: lempääläiselle ihmetyksen paikka, kun luokassa reilusti yli puolet oppilaista on nähnyt suden luonnossa, neljännes karhun ja yksi ilveksen pennun.
26 marraskuun, 2014 klo 9:49 am
Mila
Vaikuttaa siltä, että monet kirjailijat ovat näissä marrashämärissä suunnanneet kouluihin kirjareppu olallaan. Huh, Kirsti, kolari varmasti säikäytti, onneksi paikalle sattui auttava sielu.
Yläkoulussakin meni eilen mukavasti. Alakoulussa sitä huomaa, että omasta tuotannosta puuttuu luettavaa helppolukuisten ja nuortenkirjojen välistä. Siihenkin aukkoon on pikku hiljaa tulossa kirja. Lasten tapaaminen motivoi yrittämään parhaansa: näkee, että he odottavat hyviä ja jännittäviä kirjoja.
26 marraskuun, 2014 klo 12:06 pm
kirsti k
Mukava kuulla Mila, että sinulta on tulossa luettavaa myös väli-ikäisille. Heille taitaa olla niukimmin tarjontaa. Tässä kuvassa näkyy osa viitosille suosittelemistani kirjoista:
Vähän suttuinen kuva, selvennyksenä kirjat vasemmalta oikealle:
– selän takana Etsijät-novellikokoelma (toim. Tapani Bagge)
– kädessä Karpion Markun Mun isäni on avaruusmies
– Baggen Etsivätoimisto Musta koira -sarjan 3. osa Kirkuvan kallon arvoitus
– Karo Heikkisen Sirpale
– Anneli Kannon Futistyttö-sarjan 2. osa Kasi kentälle!
– Tuula Korolaisen runokokoelma Mikä onni, 6B
– Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli
– Tuula Kallioniemen Rottaklaani (joka näkyy kun klikkaa kuvan auki kokonaan)
Mukana olivat myös ainakin Kurvisen Susikoira Roi, Hirvosen Listahirmut, Veirron Henkka ja Kivimutka, oma Vili Voipio, Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä, Janssonin Taikatalvi, Hain Kerjäläisprinsessa ja Kallioniemen sarjakuvaromaani Valopäiden veljeskunta.
27 marraskuun, 2014 klo 9:18 am
Mila
Kiitos vinkeistä, Kirsti, joitakin noista olenkin jo suositellut kouluissa.
Viime aikoina olen vinkannut tuonikäisille mm. Roald Dahlin ”Kuka pelkää noitia?”, John Boynen ”Leijuvaa poikaa”, Kreetta Onkelin ”Selityspakkia”, Netta Walldénin ”Ruben ja rouva Mallamudin tapausta” ja Johanna Venhon kirjaa ”Okulus ja yöihmiset”.
27 marraskuun, 2014 klo 12:20 pm
kirsti k
Kiitos Mila vinkeistä, mahtavia kirjoja! Yleensä minullakin on mukana joku Roald Dahl, mutta nyt päätin keskittyä pelkästään kotimaisiin (paitsi Leijonamieli, jota en koskaan pysty sivuuttamaan, minkään ikäisille). Netan Ruben-sarja on lumoava, taianomaisesti kerrottu. Tykkään myös Venhon Johannan Okuluksista, sarjan eka osa muuten voitti WSOY:n järkkäämän varhaisnuortenromaanikirjoituskisan vuonna 2003, muistan tämän koska osallistuin Vili Voipiolla, joka pääsi loppukahinoihin, mutta WSOY olisi miettinyt julkaisua vasta jos olisin tehnyt kässäriin isoja muutoksia (karsinut kakkahuumoria, itsereflektiivisyyttä ym.) En olisi enää tunnistanut Viliä. Karisto sitten nappasi Vilin hellään huomaansa.
27 marraskuun, 2014 klo 12:30 pm
Mila
Kiva kuulla Okulus-sarjan ja Vilien taustoista! Joistakin vinkkauksistani varmaan paistaa viehtymykseni taianomaisiin tarinoihin. Roald Dahl on suuri lastenkirjailijaidolini, samoin kuin toki Tove Janson ja Astrid Lindgrenkin. Tuossa Boynen ”Leijuvassa pojassa” on muuten jotain samaa henkeä kuin Dahlin kirjoissa. Villin mielikuvituksellisen tarinan alla on koskettava kertomus erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä.
30 marraskuun, 2014 klo 11:11 am
Nimetön
Viikon keikkakierros umpeutui eilen Sastamalan Puukstaaviin.
Jos maanantaina Karkkilassa oli nelisensataa kuulijaa, oli Sastamalassa eilen kaksi. Plus järjestäjä ja paikallislehden toimittaja.
Tunti kului kuin siivillä, vaikka kurkku oli kipeä ja kuume kolkutteli. Eli laatu korvasi määrän. Pidimme lämpimän ja mukavan juttutuokion, Yeisö oli kiinnostunut ja aktiivinen. Se oli sellainen pieni kirjallinen piiri, ja mukava fiilis jäi kotimatkalle.
Silti, aina jää miettimään, että kun tällaisiin tilaisuuksiin panostetaan, missä piileskelevät kuulijat? Yksi selitys tietenkin on se, että on pikkujoulun aatto, joulutorin avaus, peuhatapahtuma lapsille jne… eikä esiintyjäkään ole mikään megatähti. Voi kunpa tällaisiin matineoihin jatkossa löytyisi väkeä, etteivät nekin ihan kokonaan katoaisi.
Tuula