Minä ilahdun
kun lehteilen kirjaa ja
löydän henkilön
tarkalleen samanlaisen
kuin minä itse olen.

Akemi(suomennos Tuomas Anhava)

Laatikoita siivotessani löysin Timo Parvelan kirjoittaman tarinan Kultamitalikatti, josta olin ottanut kopion. Vähän nolottaa kun en ole aivan varma onko se Maukan ja Väykän satukirjasta (Tammi, 2013).

Maukka löytää metsästä mitalin, puhdistaa sen ja ripustaa kaulaansa. Maukka nappaa kaapista viimeisen palan kakkua, kuuluuhan se ilman voittajalle. Maukka ei alennu mitalin löytämisen jälkeen enää entisenkään vertaa arkisiin, tylsiin askareisiin. Kultamitalikissa vaatii myös erityiskohtelua, Väykkä kyydittää kissaa pyörällään kun ns. voittaja on liian väsynyt.
Mystisen mitalin tarina selviää, kun Vuohi Mäk Käkätin, Aasi Oinkvist ja Lammas Bääkkönen saapuvat Maukalle ja Väykälle kylään.
Onkohan meistä melkein jokaisessa vähän tuota itserakasta, koomista, huomiota ja rakkautta vaille jäänyttä Maukkaa? Niin tai näin, Timo Parvelan kirjat piristävät näinä hämärinä aikoina.

Löysin itseni myös Ivan Gontsarovin romaanista Oblomov, joka ilmestyi v. 1859. Talven mittaan luen kirjan uudelleen. Se on aivan riemastuttava, mutta pohjimmiltaan traaginen tarina eräästä elämättömästä elämästä.

Romaani kertoo Oblomovista, Venäjän ylimystöön kuuluvasta nuorukaisesta, josta ei puutu ”tiettyä laiskuuden antamaa sulokkuutta”. Ilja Iljits kuolee varhain, tuntematta ilmeisesti kipua ja tuskia, samoin kuin pysähtyy kello, joka on unohdettu vetää.

Eniten itseään kai löytää omista kirjoistaan. Gontsarovin innoittamana kirjoitin lyhytnovellin murrerunokokoelmaani Ulijasta väkiä (Sammakko, 2003). Siinä Oblomoveja on peräti kaksi, toinen laiska kissa (kuten Parvelan Maukkakin).

Oplomoovit

Terve ihiminen on niinkö mää, laiska ja mukavuuenhalunen pötikkä. Onko mittään ihanampaa ko nukkua puoleen päivään paksujen täkkien välisä, nähä unta kesästä ja vastaleivotusta nisusta?

Päivällä sitä voi nousta jo ylös, keittää kahavit ja vähä selata lehtiä, vilikasta tv-ohojelmat ja sarijakuvat Sitte mää annan Oplomooville vähä Tähti-Misseä ja maitua. Se syö ja keherää yhtä aikaa, on samanlainen ko mää. Herkuttelun jäläkeen Oplomoovi pessee vähä ihtiään, hyppää sitte olohuoneen kassakaapin päälle. Se oikein immee lämpyä ihteensä, hyrisee autuaana silimät kiinni. Mulle tullee mieleen Raamattu ja Jumalan huolenpito. Ko Jeesus käski kahtoon taivaan lintuja se ois voinu käskiä kahtoon aurinkua ottavia kissoja!

Iltapäivällä mää seuraan Ilosta keittiyä ja Valttonin perhettä. Kuuntelen kans mussiikkia, leppäilen samalla sängysä ja mutustelen suklaata. Vanahoisa iskelmisä on rantakoivuja ja kieloja, viiniä ja Pikartin ruusuja. Mää elän mun omasa, pöhölösä iskelmämailmasa, sielä on niinkö äitin kainalosa, turvasa ja hyvä! Joskus puhelin soi ilikiästi. Mää yritän päästä soittajista äkkiä erroon, emmää jaksa niitten huolia ja murheita! On ilonen asia ko ystävät vähenee, jää enämpi aikaa tuumailulle.

Iltasella sisko tuo mulle ruokaa, makkarakeittua ja lappapuurua, joskus kakkuaki. Tytyväisenä mää syön mitä kannetaan. Kahtelen vähä lasten ohojelmia, joskus Peppiä tai Muumeja. Lukutuulella naureskelen Pohojanpään elukkarunnoille. Lorkaki on hyvä.

Jos on nätti ilima hajen kaupasta vähä kalijaa ja lonkerua. Kuuntelen Onnenmaata, Vinnyyliratiua ja Tunnelmasa. Nauhotan jonku kappaleen, sitte otan taas huikat. Joskus kahton tulevaisuutta korteista. Pelekään vähä jos tullee Paholainen tai Kuolema. Sillä on leviä nauru ja hirviä vikate.

P.S. Joo, Oblomov ainakin olen, kun en ollut jaksanut ostaa uutta lamppua työpöydän ääreen.

Heikki