You are currently browsing the monthly archive for joulukuu 2014.

Yhdyn Tuulan ja Johannan joulutunnelmointiin. Vaikka aurinko on pesässä, joulu on täynnä valoa.

*

IMG_2367*

Johannan tavoin poistun netistä tonttuilemaan, mutta ennen sitä toivotan joulun taikaa kotipesiinne!

Kirsti

Liityn Tuulan suloisiin sanaterveisiin kahdella kuvalla, ja jään samalla joululomalle tietokone-elämästä.

Rauhaa ja iloa kaikille!

Featured imageFeatured image

Armain terveisin,

Johanna

Nyt on päivä pesässä.
Jos aurinko pesäpäivinä pilkahtaa, niin tulee poutainen kesä.
Kai housunne naulassa jo ovat, sillä: Tuomaasta housut naulaan! Alkaa joulurauha!
Ja muistakaa, jos vielä jonkun tuvassa rukki laulaa, saa hän kärsiä koko kesän hyttysenpuremista. Ja karhukin syö kesällä semmoisen lehmät.
Eikä puista saa ottaa yhtään lastua, tai muutoin lehmät eivä pysy tervejalkaisina.

Ja kai siansorkkia muistitte Tuomaanpäivänä syödä?
Ja nyt äkkiä lauta kynnykselle ja ovi auki ja kepillä seiniä krapistelemaan, että luteista päästään. Muistakaa sanoa niille: En minä pirä teittiä ennää.
Akan rikkaus niin vähän auttaa; tuomaanpäivästä jouluun…

Kun kaiken tämän muistatte, niin hyvä vuosi on tulossa!
Sitä teille kaikille toivoo

Tuula

Maailmassa vilisee tarinanaiheita. Niitä on vapaana tuhansittain, tulee vastaan yllättävistä paikoista. Ideaan tarttuminen on pysähtymistä. Hiljentymistä, havaitsemista, kuuntelemista, näkemistä. Vastaanottamista. Avoimuutta. Pelottomuutta ottaa idea mukaansa, vaalia aihettaan, kuljettaa sitä mukanaan päivin ja öin.

Esimerkiksi Telma-sarjani alkoi, kun pysähdyin erään kerrostalon eteen marrashämärissä. Talon valaistut ikkunat olivat kuin joulukalenterin luukkuja. Kun mietin, keitä noiden ikkunoiden takana voisi asua, avukseni tuli Telma. Ekaluokkalaisen tytön mukana heittäydyin tarinaan ja aloin tutustua kuvitteellisen talon naapureihin.

Joskus idea suorastaan iskeytyy vasten kasvoja. Kävin taannoin taidenäyttelyssä, joka todella kosketti. Kirjan aihe oli kysymättä tarttunut mukaan.

Junassa, kun ei ole pakko tehdä muuta kuin vain istua paikoillaan, vaivihkaa mukaan tarttuneet ideat pulpahtavat helposti pintaan. On melkein pakko ottaa muistikirja esille. Myös matkoilla kaikki uusi kiehtoo ja synnyttää tarinanalkuja. Siksi paikanvaihdokset ovat kirjoittajalle usein hyödyksi.

Kun tarinan (usein siis kirjan) aihe on selvä, sitä alkaa magneetin tavoin kerätä ympärilleen materiaalia. Maailma alkaa tarjoilla taustamateriaalia.

Joulu on aina inspiroinut minua. Muistikirja täyttyy. Ehkä siksi, että joulu itsessään on täynnä tarinoita. Jouluna tunnen olevani yksi lukuisista tarinankertojista ympärilläni – kaikkiallahan kerrotaan ainakin tontuista ja joulupukista.

Joulunajan hämärinä viikkoina on myös aika katsoa sisäänpäin, muistaa, kuvitella, sepittää. Tarinoilla on tilaa kasvaa, pullistua kuin amaryllikset nupuissaan.

Jouluna ihmiset haluavat edes vähän uskoa satuihin. Ainakin moni aikoo lukea kirjoja joululomalla.

Mistä sinä poimit ideoita teksteihisi?

Onko mitään tiettyjä tilanteita, jolloin tarinoiden ideoita alkaa syntyä kuin itsestään?

Mila

Mummu, isän äiti tuli näin joulun alla mieleen. Hän oli harras körtti, pukeutui aina tummiin vaatteisiin, ei paljoa puhunut. Mummu keitti ruispuuroa aamuisin, jota lapoin ennen kouluun lähtöä. Kerran kun sain laskennon kokeista kuutosen, mummu sanoi: Sait oravan. Se tuntui melkein hyvältä, vaikka numero oli vähän huono.
Elli-mummun kunniaksi pieni jouluinen runo kokoelmastani Ulijasta väkiä (Sammakko, -03)

Himmelin tykönä

Mummulla on tikkuaskit akkunoisa,
kukisa jäniksenpapanat.
Jauhan himmelin alla kahavia,
Rautavaara tenhuaa tuvan
Reissumiehellä ja kissalla.
Mummu liimaa kuusenkoristeita perunalla,
huoneesa haisee mehtä.

Olen maatalon poika. Kun olimme pieniä joulupukin kirjetkin vietiin navetan naulaan. Silloin ei ihmeellisistä lahjoista haaveiltu, muistan kun sisko toivoi yhtenä jouluna vain viinirypäleitä ja silliä.
Kirjastani Nukunausta Nekkulaan (Elävien Runoilijoiden Seura, -94) löytyy runo

Navetan joulu

Auli ja Pauli koristelevat
kuusen navetassa.
Mirri tuijottaa suklaakäpyjä
ja lipoo kieltään.
Nasu röhkii jouluevankeliumin
ja lehmä Miettinen ammuu
Enkeli taivaan lausui näin.
Äiti jakaa omenoita ja torttuja,
hyvää joulua, eläinkullat!

Kirjassani Satakieli ja lakaisukone (Tammi, -08) kirjoitan yksinäisestä kärpäsestä ja mummosta. Aika hellämielinen mummo tässä runossa..

Talvikärpänen
1

Olo on kankea
ja tupa ankea.
Mihin hävisi suku
ja suven sulo puku?
Pistäköön piikki kaktuksen,
tahdon uneen Ruususen!

2

Kärpänen ikkunassa surisi,
nurisi, melkein murisi:

Minut täyttää viha,
kun sokeria on piha!

Mummo: Vain lunta,
näit toiveunta!

3
Eukko kärpäselle huusi:
Katso, kuinka nätti kuusi!

Mummon kulta,
varopa tulta!

Sulle rusetin puen,
sitten Sanaa luen.

Sua muistin muruvartain,
onhan juhla hartain!

Hassuttelevana ihmisenä kuvittelin joskus, että lahjat menisivät sekaisin. Samasta kirjasta on seuraavakin runo

Kuje-tonttu ja lahjat

Tonttu nimilaput vaihtaa,
tylsyyttä tahtoo kaihtaa.

Äiti saa partavettä,
eikä kukkaismettä.

Isä saa nuken puvun:
Tällä hurmaan suvun!

Pasi saa raapimispuun,
Paula paksun puruluun.

Misu saa ruskean repun:
Tämä on jonkun hepun!

Murre saa rintakorun,
päästää melkein porun.

Isä: Nyt tonttua torun!

Hieman melankolisissa ja yksinäisissä tunnelmissa ollaan runossa

Peikon joulu

Joulu ei ole punainen,
tuumi peikko suruinen.

Pihan puu linnuton,
on niin onneton.

Tunturiin tuulimuori käy,
vierellään ei ketään näy.

Joulu ei ole punainen,
tuumi peikko suruinen.

Roskiin meni rosolli,
hajalle hieno himmeli.

Pukki ei uskalla tulla,
outo ulkomuoto on mulla.

Joulu ei ole punainen,
tuumi peikko suruinen.

Hiiri vierahille vipelsi,
hälle hilpeästi jutteli.

Peikko rusinoita tarjosi,
riemu rinnassa roihusi.

Joulu on punainen!
tuumi peikko iloinen.

(Peikkovaara, Tammi, -11)

Joulu on kiitollisuuden ja lämmön aikaa.
Eräs kannustajistani ja opettajistani oli kirjailija ja kuvaamataidon opettaja Anja Vähäaho, joka myöhemmin vaikutti mm. Elämäntarinayhdistyksessä.
Tutustuin Anjaan Oulaisissa -82 lyhyellä kirjoittajakurssilla. Tyylini oli aika koukeroinen, Anja napautti kerran: Heikki, olet kirjoittajana kuin joulukuusi. Se kirpaisi, mutta opin sanomaan asiat ytimekkäämmin.

Kerran Anja komensi: Sinä tiskaat nyt ja minä valitsen sulta runot kilpailuun, osallistut Nuorison taidetapahtumaan. Anja valitsi minulta 10 runoa. Minut palkittiin -83 tuossa kilpailussa. Pääsin kymmenen päivän palkintoleirille, jossa lyriikkaryhmässä toimi kirjailija Kari Levola. Hän innosti minua lisää, niinpä aloin kirjoittaa todenteolla ja uskoa runoihini.

Seuraava runo on esikoiskokoelmastani Sataa lapsuuteen, jonka julkaisi Weilin + Göös -87.

Anja

Astrologi piirtää kysymysmerkkejä paperille,
vaikenee tähtikartasta.
Verhoudut mustaan ja punaiseen,
marraskuun ja kiiman väreihin,
koiran vuonna lakeuksille syntynyt noita.
Tien varrella kahisevat juorupuut,
latojen yllä taivaan käärinliinat.
Pohjanmaan tuuli on kuoleman tuuli.
Käsi tarttuu helmaan, kuoro piirittää sinut ja huutaa:
”Taikatemppuja! Naurua! Suudelmia! Malja Lorcalle!”
Silmät kostuvat hämärässä, surun fresko vilahtaa,
käperryt oven sulkeutuessa viimeisen kerran.
Yö saapuu viimein, kuun kajoa tummissa hiuksissaan,
vapauttaa sinut.

Pari vuotta sitten minut jätettiin joulun alla. Tuosta tummasta, salaperäisestä miehestä ja minusta tein viimeisimmän runokokoelmani Keskiyön pysäkki (ntamo, -14).

Tähdet, linnut ja koru

Veit ikkunasta hopeiset tähdet,
halusin niin, halusin niin,
kun toit mustan joulun.

Jätit punaiset linnut,
kyljissään sydämet.
Vienkö ne roskiin,
vienkö ne roskiin?
Vierekkäin ne kuuluvat,
kuten me, kuten me.

Kosken ketjuasi yöllä,
hopeanoro valuu korviin,
ehkä sinunkin,
ehkä sinunkin.

Toinen tuskainen runo samasta kirjasta:

Kaksi rukousta

Saavuin kiviseen kirkkoon,
taulun kuolema hoiti siellä
kuihtuneita kukkiaan.

Istuin hetken,
hiljaisuus piti minua kädestä,
piti minua kädestä.

Astuin alttarille, polvistuin,
kuusi loisti kynttilöin.
Kirjoitin vielä rukouksen,
että tiemme yhtyisi.

Eivät ne tiet enää yhtyneet, hyvä niin. Kaikki on nyt paremmin, on rauha ja uusi reipas mies, joka on valmis suhteeseen.

Tämän jutun myötä kaikille lukijoille oikein hyvää joulua, toivottaa
Heikki

Iloisesta palkintohyörinästä huolimatta en malttanut olla linkkaamatta uutista tännekin: Finnwatch on tutkinut suomalaisten kustantamoiden vastuullisuutta, eikä kaikki aivan moitteetta ole mennyt (uutinen). Asiasta uutisoi mm. päivän HS.

Olen keskustellut vastaavasta asiasta muutaman kollegan kanssa tämän vuoden aikana. On tullut ilmi, että kirjailijalle ei aina pyynnöstäkään kerrota, missä mikin työvaihe kirjasta on tehty. Kirjan tekemisessä kun on muitakin vaiheita kuin kirjoittaminen, kuvittaminen, toimittaminen ja painaminen.Featured image

Globaalissa maailmassa työt varmasti tehdään eri puolilla, enkä osaa ottaa kantaa, löytyykö kaikkea tarvittavaa osaamista Suomesta riittävän kustannustehokkaasti. Se kuitenkin jurppii pahemman kerran, jos asiasta huolestuneelle ja siitä erikseen kysyvälle ei kerrota rehellistä vastausta.

Auttaiskohan se, jos me kaikki alamme kysyä?

Tarkistin asian, ja lastenkirjoissani on avainlippu, mikä kertoo paljon, joskaan ei aivan kaikkea. Lähinnä Kiinan-tuotanto kai koskeekin ns. lelukirjoja (ainakin vielä). Silti ajatus raportissa kuvatusta toiminnasta tehtaalla tekee todella levottomaksi.

Kokonaan toinen kysymys sitten onkin, mikä on kirjailijan yleinen keskusteluasema kustantamoissa. Mutta voimme kai me edes esittää kysymyksen?

Jos jotakuta kiinnostaa, koko raportti löytyy pdf-muodossa täältä.

Johanna

Tuoreet Topelius- ja Arvid Lydecken -palkintoehdokkaat on juuri julkistettu. Paikoillenne, valmiit, hep!

TOPELIUS-EHDOKKAAT (alla raadin perustelut)

Markku Karpio: Selviytymispeli, Tammi.

”Pienellä paikkakunnalla kaikki ovat olleet kavereita, mutta tehtaan lopettaminen on jakanut niin nuoret kuin aikuisetkin. On töihin jääneitä, työttömiksi joutuneita ja potkujen antajia. Enää on jäljellä vain menestyjiä ja luusereita, ja kaverisuhteet menevät uusiksi samoja rajalinjoja pitkin. Kun partiolaiset lähtevät perinteiselle talviselviytymisretkelle, he huomaavat, että entinen ryhmähenki on mennyttä ja tunteet kuumenevat räjähdysherkiksi.”

*

Sisko Latvus: Kaksi sateenkaarta, WSOY.

”Kaksi sateenkaarta kertoo inkerinsuomalaisen paluumuuttajaperheen 15-vuotiaan Innan ajatuksista ja ahdistuksesta suurten mullistusten keskellä. Latvus kuvaa asiantuntevasti 1990-luvun venäläisnuorten elämää ja uuden identiteetin etsintää. Vanhempi sukupolvi on innoissaan muutoksesta, mutta Inna on identiteetiltään venäläinen ja haluaa asua kotimaassaan. Sopeutuminen Suomen oloihin on vaikeaa, varsinkin kun hän ikävöi Pietariin jäänyttä poikaystäväänsä.”

*

Laura Lähteenmäki: Karrelle polttava helle, WSOY.

”Karrelle polttava helle kertoo ajasta, jossa rajusti vaihtelevat sääolosuhteet ovat tuoneet mukanaan köyhyyden ja vaikeat ajat. Kirja kertoo myös teini-ikäisten elämästä ja sen vaikeuksista muuttuvassa yhteiskunnassa. Lähteenmäen tarkka kerronta tuo esille niin yksilön kuin yhteiskunnankin ongelmia, joiden keskellä nuoret etsivät ratkaisuja toisiinsa tukeutuen.”

*

Linnea Parkkonen: 112 – vihaan itseäni, Myllylahti Oy.


”112 – vihaan itseäni on syväluotaava kertomus anoreksiaan sairastumisesta ja siitä toipumisesta. Kirjaan tuovat syvyyttä sairaalassa syntyvät ystävyyssuhteet sekä loppu, jossa ei kuvata kaiken olevan taas hyvin. Kirja on todentuntuinen ja mieleenpainuva kertomus sairaudesta, joka koskettaa liian monia nuoria.”
*
Kalle Veirto: Säbätalvi, Karisto.

”Kirja on 19-vuotiaan nuoren vahva kasvutarina. Hän haluaa itsenäistyä ja ottaa ohjat omasta elämästään ja valinnoistaan itselleen. Kirjassa korostuvat ennakkoluulottomuus, rohkeus, oikeudenmukaisuus ja toisesta välittäminen. Säbätalvi on kirja, joka kuvaa aidosti urheilumaailman henkeä. Kirjan kieli on lennokasta nuorten kieltä ja tarinaan on helppo sukeltaa sisään katsojaksi ja kuulijaksi.”

*

*
ARVID LYDECKEN -EHDOKKAAT

*
Sini Ezer: Aavikkohaukka, Karisto.


”Aaro on kalastajan poika, joka näkee eräänä päivänä taivaalla haukan ja siitä hetkestä levottomuus valtaa pienen pojan. Hän lähtee seuraamaan haukkaa ja astuu samalla seikkailuun, joka vie hänet mereltä aavikolle ja opettaa hänelle kuinka vahva voima ystävyys voi olla. Aavikkohaukka on tarina ystävyydestä, uskollisuudesta ja rohkeudesta.”

*

Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli, Tammi.


”Zaida on adoptoitu pienenä Suomeen ja joutuu koulussa kiusatuksi erikoisen ulkonäkönsä vuoksi. Lohtua tuo kuitenkin salaperäinen vaalea tyttö, jonka Zaida tapaa puistossa, mutta jonka olemassaolosta kukaan muu ei vaikuta olevan tietoinen. Kirja on mukaansatempaava sekoitus seikkailua, fantasiaa ja kummitustarinaa. Teemoina ovat erilaisuus, ystävyys ja toisista välittäminen.”
*

Maija ja Anssi Hurme: Lepakkopoika, Schildts & Söderströms.


”Perheen äidin työpäivät ovat pitkiä ja isän aika kuluu pikkusiskon ja kaksosten kanssa. Ilmari leikkii itsekseen ja muuttuu verhon takana Lepakkopojaksi. Hän pakenee sarjakuvamaiseen maailmaan, jossa esimerkiksi päiväkoti näyttäytyy vankilana. Seikkailujen jälkeen Ilmari voi kuitenkin ripustaa viittansa naulaan ja saa kokea kotinsa
turvan.”
*
Tittamari Marttinen: Ikioma perheeni, kuvitus Aiju Salminen, Pieni Karhu.


”Kuulla on kaksi äitiä ja kaverina myös sateenkaariperheessä asuva Kim. Kuun elämässä on kaikki samat ilot ja surut kuin kenen tahansa muunkin lapsen elämässä. Kirja on tärkeä kannanotto myös yhteiskunnallisesti; teemana on toisista välittäminen ja rakkaus, oman perheen tärkeys myös sateenkaariperheen lapsille sekä muiden hyväksyminen sellaisina kuin he ovat.”
*

Kalle Veirto: Etsivätoimisto Henkka & Kivimutka ja Sherlock Holmesin jalanjäljet. Karisto.


”Kirjassa on poikiin vetoavaa jännitystä ja rikasta mielikuvitusta. Kirjan 11-vuotias päähenkilö on paitsi utelias myös rohkea. Hänellä on oikeudentajua, josta hän ei tingi, vaikka joutuu laittamaan itsensä peliin vaarallisissakin tilanteissa. Kirja on lennokas tapahtumasarja, siinä mennään eikä meinata. Kaikkea voi matkalla sattua ja tapahtua huolimatta siitä, että isä on mukana.”

*

Topelius-palkinto myönnetään ansiokkaalle nuortenkirjalle ja Arvid Lydecken -palkinto ansiokkaalle lastenkirjalle. Palkinnot jakaa vuosittain Suomen Nuorisokirjailijat ry:n nimeämä riippumaton asiantuntijaraati, johon kuuluvat kriitikko ja kirjastovirkailija Marja Welin (raadin pj.), erityiskirjastonhoitaja Markku Kesti, äidinkielenopettaja Marja Rikaniemi ja kriitikko Emma Saure. Palkintojen saajat julkistetaan Sakarin päivänä 14.1.2015, molempien palkintojen summa on 2015 euroa. Kopiosto tukee palkintoja.

Grafomania toivottaa paljon ja tasaisesti onnea kaikille ehdokkaille!

Kirsti

Puhutaanko kilpailemisesta näin itsenäisyyspäivän kunniaksi.

Sota voitetaan, juoksukilpailu voitetaan – mutta voitetaanko kirjallisuuspalkinto?

Olin Terhin teehuoneen vieraana keskustelemassa Suksin-kokoelmastani, jossa hiihdetään sekä kilpaa että omaan tahtiin: ”En ole vieläkään päässyt kunnolla eroon kilpailuvietistä, en voi mennä pururadalle hiihtämään, koska alan heti ottaa kiinni edellä menevää. Suksin mieluiten autiolla järven jäällä arkena keskellä päivää. Ei ketään, kenen kanssa kilpailla. (…) Mitä tulee kirjalliseen kulttuuriimme kilpailuineen: huh. Kisailuhenkiselle se on yhtä he….tiä. En tajunnut lajin luonnetta ennen kuin tunnustus napsahti kohdalle, sen jälkeen olen ollut liian tietoinen mahdollisuudesta tulla palkituksi. Tätä tietoisuutta on hankala työntää pois mielestä, vaikka miten yrittää. Ei se kirjoittamiseeni ja keskittymiseeni vaikuta, mutta tuo epämiellyttäviä tuntemuksia lajiin, jolla ei pitäisi olla mitään tekemistä kilpailemisen kanssa.” Toivon, että kirjan kirjoittamisen myötä kilpailuviettini edes inasen haalistuu.

Aamulehdessä (4.12.) kulttuuritoimittaja Matti Kuusela pohti kommentissaan kirjallisuuspalkintojen, erityisesti Finlandian, valitsemisprosessin epäoikeudenmukaisuutta: ”Kuuden kirjan nostaminen julkisiksi ehdokkaiksi ennen lopullista valintaa on julmaa arpapeliä. Se jättää pimentoon noin 200 kirjaa, eikä varmasti tee hyvää kuuden esille nousevan kirjailijan psyykelle. Kilpailun tuoma jännitys kuuluu joten kuten urheiluun, siihen kasvetaan lapsesta asti, voittamalla ja häviämällä. Kirjailijalle julma pudotuspeli on täysin uusi, kohtuuttoman kova tilanne.”

Kuusela myös ehdottaa ratkaisua: ”Jos toimittaisiinkin näin: esiraati valitsee kuusi kirjaa, mutta niitä ei kerrota etukäteen julkisuuteen, ei edes kirjailijoille. Vasta kun voittaja on julistettu, kerrotaan muut ehdolla olleet. Kyllä niitä myytäisiin jälkijulkisuudessakin. Tällä menetelmällä kaikkia kirjoja arvioitaisiin ja markkinoitaisiin suurin piirtein samalta viivalta. Tai, no, kustantajien vetämiltä viivoilta.”

Mitä mieltä tästä? Minusta nerokas ajatus.

Kirsti

 

 

Minulla oli ilo osallistua Klaukkalan kirjaston mainioon joulukalenteriin. Kolmannessa luukussa väsäsin kirjaston asiakkaiden kanssa muun muassa tällaisen loruttelun (tikkukirjainsanat kerätty yleisöltä):

*

Sekoitan LANTTULAATIKKOON  tummaa kardemummaa,

mutta mitä kummaa:

nyt JOULUENKELI ikkunasta sisään kurkistaa

kädessään roikottaa KAUNISTA listaa,

siinä on lueteltu KEINUHEVOSET ja kipot

HÖYLÄT ja pipot sekä Virtahepo-Hipot,

yhteensä 2014 toivetta lapsen ja aikuisen.

Pian muistaa jouluenkeli Sika-laulun Juicen:

jos liikaa ahmii, kaiken kahmii

odottaa PEHMEIN ähky, joulu on nähty.

Hetkonen, älähän nyt,

on aaton taika syttynyt:

LÄMPÖ valtaa mielen,

KANELI vie kielen,

viimeinen luukku ei jätä kylmäksi ketään,

näin VIHREÄT kynttilät sytytetään,

HYASINTTI hehkuu, kevenee taakka,

hymyt loistavat KUUHUN saakka.

* *

Tämän lorun myötä Grafomania toivottaa paitsi leppoisaa joulun odotusta myös paljon  onnea Salla Simukalle ja Timo Parvelalle! Pirkanmaan taidetoimikunta on myöntänyt Sallalle vuoden 2014 taidepalkinnon. Timoa puolestaan kiitettiin opetus- ja kulttuuriministeriön jakamalla Suomi-palkinnolla. Hienoja tunnustuksia!

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Kirjan kuiskaus kantaa ka…
kirsti k artikkeliin Kirjan kuiskaus kantaa ka…
milateras artikkeliin The Crossover kosketti
Johanna Hoo artikkeliin Laivakello kilahti Johannalle!
kirsti k artikkeliin Lempeä rauha

Arkistot