Puhutaanko kilpailemisesta näin itsenäisyyspäivän kunniaksi.
Sota voitetaan, juoksukilpailu voitetaan – mutta voitetaanko kirjallisuuspalkinto?
Olin Terhin teehuoneen vieraana keskustelemassa Suksin-kokoelmastani, jossa hiihdetään sekä kilpaa että omaan tahtiin: ”En ole vieläkään päässyt kunnolla eroon kilpailuvietistä, en voi mennä pururadalle hiihtämään, koska alan heti ottaa kiinni edellä menevää. Suksin mieluiten autiolla järven jäällä arkena keskellä päivää. Ei ketään, kenen kanssa kilpailla. (…) Mitä tulee kirjalliseen kulttuuriimme kilpailuineen: huh. Kisailuhenkiselle se on yhtä he….tiä. En tajunnut lajin luonnetta ennen kuin tunnustus napsahti kohdalle, sen jälkeen olen ollut liian tietoinen mahdollisuudesta tulla palkituksi. Tätä tietoisuutta on hankala työntää pois mielestä, vaikka miten yrittää. Ei se kirjoittamiseeni ja keskittymiseeni vaikuta, mutta tuo epämiellyttäviä tuntemuksia lajiin, jolla ei pitäisi olla mitään tekemistä kilpailemisen kanssa.” Toivon, että kirjan kirjoittamisen myötä kilpailuviettini edes inasen haalistuu.
Aamulehdessä (4.12.) kulttuuritoimittaja Matti Kuusela pohti kommentissaan kirjallisuuspalkintojen, erityisesti Finlandian, valitsemisprosessin epäoikeudenmukaisuutta: ”Kuuden kirjan nostaminen julkisiksi ehdokkaiksi ennen lopullista valintaa on julmaa arpapeliä. Se jättää pimentoon noin 200 kirjaa, eikä varmasti tee hyvää kuuden esille nousevan kirjailijan psyykelle. Kilpailun tuoma jännitys kuuluu joten kuten urheiluun, siihen kasvetaan lapsesta asti, voittamalla ja häviämällä. Kirjailijalle julma pudotuspeli on täysin uusi, kohtuuttoman kova tilanne.”
Kuusela myös ehdottaa ratkaisua: ”Jos toimittaisiinkin näin: esiraati valitsee kuusi kirjaa, mutta niitä ei kerrota etukäteen julkisuuteen, ei edes kirjailijoille. Vasta kun voittaja on julistettu, kerrotaan muut ehdolla olleet. Kyllä niitä myytäisiin jälkijulkisuudessakin. Tällä menetelmällä kaikkia kirjoja arvioitaisiin ja markkinoitaisiin suurin piirtein samalta viivalta. Tai, no, kustantajien vetämiltä viivoilta.”
Mitä mieltä tästä? Minusta nerokas ajatus.
Kirsti
22 kommenttia
Comments feed for this article
6 joulukuun, 2014 klo 1:05 pm
Nimetön
Justiinsa. Jo vuosia vuosia sitten olin sitä mieltä, että vaikka nyt nuo kuusi julkistettaisiinkin, niin palkittava arvottaisiin. Ajatus perustuu siihen, että jokainen ehdolla oleva on potentiaalinen ”voittaja”. Niin sanoi jo Kirsi Kunnas aikoinaan ollessaan raadissa. Minusta asia on juuri niin.
Ja heh, kun nyt TAMPEREEN KAUPUNKI SÄÄSTÄÄ (!!!!!) LOPETTAESSAAN HIENON PERINTEEN ELI PIRKANMAANKIRJOITUSKILPAILUN, niin säästäisihän noissa F-raadeissakin varmaan yhtä huikeat summat (!!!) kun diktaattoria ei olisikaan.
Pro Pirkanmaankirjoituskilpailu
Tuula
7 joulukuun, 2014 klo 10:12 am
anuh
Kyllähän kirjailijat on herkkiä otuksia, mutta en mä oikein tiedä, tarvitseeko meidän psyyket noin pitkälle vietyä erityissuojelua 🙂 F-kisa kuitenkin nostaa kirjallisuuden profiilia noin yleisesti, joka hyödyttää koko alaa. Ja ne 200 ei-ehdokasta jäisi yhtä lailla edelleen pimentoon.
7 joulukuun, 2014 klo 11:29 am
milateras
En ole koskaan ollut kovin kilpailuhenkinen ihminen.
Ajattelen, että kilpailut ovat yksi kirjailijan ammatin erikoisista piirteistä: harvassa ammatissa kun joutuu työnsä tuloksen kanssa jatkuvasti kisoihin. Yritän olla hermoilematta tästä liian paljon.
Kilpailuista ajattelen, että suostutaan sitten sirkushevosiksi; tuleehan kilpailujen myötä vähän huomiota itse asialle eli kirjoille. Se, että Karoliinan ja minun kirja pääsi tänä vuonna FJ-ehdokkaaksi, oli minulle myös tärkeä kannustus. Sen voimalla olen jaksanut koko syksyn työpuristuksen.
Näissä palkinnoissa on aina kyse myös hyvästä tuurista niin kuin arpapeleissä.
Maailma ei ole reilu, eivätkä erinomaisetkaan kirjat saa aina huomiota, ehdokkuuksia tai palkintoja.
7 joulukuun, 2014 klo 5:25 pm
Nimetön
Minusta taas kyse ei ole KIRJAILIJAN erityissuojelusta. Kirjailijathan eivät ole se juttu, vaan KIRJAT. Mitäs, jos tekijöitä ei mainittaisi ollenkaan?
Alunperin F-kisan markkinoitiin juurikin nostavan kirjallisuuden profiilia, mutta en ole varma, onko niin käynyt.
Jos esim. kirjakaupan ikkuna on ”somistettu” penaaleilla ja muutamalla kymmenellä kappaleella SAMAA teosta, herää kyllä ihmetys alan kauppiaan asennetta kohtaan.
Profiili nousisi merkittävästi, jos mainoksissa ja ikkunoissa olisi joskus näkyvillä myös muita kuin jo takuuvarmasti muutenkin myyviä kirjoja.
Joo, tästä on nillitetty aina. Eikä mikään ole muuttunut. Ei ainakaan markkinoinnissa.
Neverhöördeissäkin on kelpo määrä ansiokasta luettavaa. Kukahan niistä kertoisi?
Tuula
8 joulukuun, 2014 klo 9:22 am
anuh
Tarkoitin että kirjallisuus noin yleisesti nousee näkyvämmin lehtien palstoille, uutisiin jne. Tietysti ne F-kirjat nousee kaupoissakin esiin, mutta mun mielestä Finlandia on tässä kohtaa aika pieni ”ongelma”, kirjakaupoissa on valikoima ja esillepano muutenkin valitettavan rajoittunut. Jos jotain, niin Finlandia saattaa nostaa edes muutaman aiemmin katveeseen jääneen teoksen paremmin näkyville, varsinkin lanu-osaston puolella.
7 joulukuun, 2014 klo 8:16 pm
Terhi
Sairastelin viime talvena aika monta kuukautta, ja ramppasin aina saman lääkärin pakeilla. Jossain vaiheessa ammattini tuli puheeksi. Lääkärin ensimmäinen kysymys kuului:
– Mitä PALKINTOJA sinä olet saanut?
Olin ihan hoomoilasena. Sekö kirjallisuudessa / kirjailijuudessa on kiinnostavaa? Ei se, MITÄ olen kirjoittanut, vaan se, olenko tullut palkituksi.
Mietin asiaa jonkin tovin ja onhan se niin, että kirjallisuus on kerran vuodessa esillä julkisessa keskustelussa ja se on silloin esillä palkintojen takia. Näin ollen ei-lukemista harrastava ihminen niputtaa luontevasti kirjallisuuden + palkinnot.
8 joulukuun, 2014 klo 10:15 am
Mimmu
Mielestäni Fjr:n ongelma on se, että se on sekä kirjallisuus- että kuvituskilpailu. Eli vähän niin kuin hiihtäen ja luistellen kilpailtaisiin samassa sarjassa. Suomessa on korkeatasoinen kuvitustaide. Kuvitus ansaitsisi siis oman Finlandiapalkintonsa, kuten sarjakuvillakin on. Ja Fjr voisi jäädä pelkästään kirjallisuuspalkinnoksi.
Olin järkyttynyt kuultuani Pirkanmaan kirjoituskilpailun lakkauttamisesta. Kilpailu on tärkeä kannustin aloitteleville kirjailijoille. Olen yhä ylpeä ja iloinen kun sain runosarjassa 1992 jaetun kolmannen palkinnon. Voittajasta ja kakkosesta tuli muuten merkittäviä kirjailijoita! Kilpailu on siis myös korkeatasoinen. Tampereen pitäisi ylpeillä palkinnollaan eikä lakkauttaa sitä!
8 joulukuun, 2014 klo 10:17 am
kirsti k
Hyviä kommentteja, kiitos kun pohditte.
Tajuan, että kilpailut nostavat osan kirjoista esille, sitä kautta myös kirjallisuuden merkityksen. Ydinmehu tässä jutussa kuitenkin on se, että niin paljon kelpokirjoja jää huomiotta. Vähälevikkiset aarteet pitää itse etsiä valtavasta tarjonnasta vihikoirien ja suurennuslasien kanssa. Kirjallisuusväki vielä jotenkin pystyy löytämään näitä merginaalihelmiä, mutta tavallinen lukija tarttuu siihen, mistä hän tietää, mikä on näyteikkunassa.
Ajatelkaa, miten reilua olisi, jos kirjakaupat päättäisivät lähteä tukemaan kotimaista kirjallisuutta ja asettelisivat kaikki uudet kirjat aina viikoksi näytteille. Kyllä, teline saisi olla iso, silti järkevämpi ratkaisu kuin se että kaupassa on esillä seinällinen sitä yhtä ja samaa teosta, joka muutenkin on kaikkien huulilla. Ok, en ymmärrä mitään kaupallisuudesta.
Anuh: kirjailijoilla on eri tavalla toimivia psyykeitä. Jos ehdokkaat kerrottaisiin jälkikäteen, he kaikki tuntisivat itsensä tunnustetuiksi. Nyt ehdokkaat asetetaan etukäteen armottomaan kilpailuasemaan, ja väkinäisesti kirjallisuusväki todistelee, että he kaikki ovat voittajia, mutta suurelle yleisölle vain palkittu voittaa, muut häviävät. Satasen finaalissakin hopea hävitään. Miksi kirjallisuuden pitää toimia urheilun termein ja tavoin?
Ps. Huomenna taas tiedossa liuta ehdokkaita.
8 joulukuun, 2014 klo 10:47 am
milateras
Kirsti, ei kirjallisuudesta pitäisikään puhua urheilun termein. Ainakin voi itse varoa niin tekemästä.
Ja kyllä, Mimmu, FJ-kisassa on vaikea verrata toisiinsa lasten ja nuorten tietokirjoja, lyriikkaa, kuvakirjoja, lastenromaaneja ja nuortenromaaneja.
Kuvakirja on kokonaisteos, joka syntyy sekä hiihtäen että luistellen. Nuortenromaanissa ehkä vain hiihdetään. Mutta hyvällä hiihdolla voi kyllä saavuttaa ykkössijan. (Anteeksi, tässä oli pakko käyttää näitä urheilutermejä.)
Kuvitukselle voisi tosiaan olla vielä oma palkintonsa. Kuvakirjoja kuvan ja sanan kokonaisteoksina ei kyllä silloinkaan pitäisi tyystin unohtaa.
Surullista, että Pirkanmaan kirjoituskilpailu lopetetaan. Sain siitä paljon tsemppiä kirjoittamiseeni opiskeluvuosinani Tampereella.
8 joulukuun, 2014 klo 10:58 am
kirsti k
”Kirsti, ei kirjallisuudesta pitäisikään puhua urheilun termein. Ainakin voi itse varoa niin tekemästä.”
Olen aina varonut, edellä provosoin. En koskaan puhu voittamisesta tai voittajasta, vaan palkinnon saamisesta, myöntämisestä, tunnustuksesta… Media valitettavasti viljelee urheilutermejä.
8 joulukuun, 2014 klo 11:04 am
Mimmu
Minun psyykkeeni ei tykkäisi siitä, jos ehdokkaat kerrottaisiiin vasta jälkikäteen. Ehdokaslistan ulkopuolelle jääneenä tulisi silloin olo, että ei olisi ollut edes mukana koko kisassa. Etta mahdollisuudet karkasivat jo lähtötelineissä. Se on pahempaa kuin että häviäisi loppukirissä.
F-kisoihin osallistuminen on maksullista. Toivottavasti kustantajat lähettävät kaikki kirjansa kisakentälle, ettei joku vahingosssa ”unohdu” vilttiketjuun.
Jännityksellä odotan huomisia ”avauskokoonpanoja”.
Ps. Rakastan urheilutermejä. Ja Play -sanan voi suomentaa pelaamisen lisäksi myös leikkimisenä.
8 joulukuun, 2014 klo 11:16 am
Mimmu
Vielä Fjr:stä. Ehkä paras ratkaisu olisi sellainen, että kisa jaettaisiin ”hiihtoon, luisteluun ja yhdistettyyn”.
Tai ainakin jokaisesta lajista olisi kuusi ehdokasta: kuusi kuvakirjaa, kuusi lastenkirjaa ja kuusi nuortenkirjaa.
8 joulukuun, 2014 klo 1:10 pm
Johanna Hoo
Tuula aina muistaa viisaasti sanoa palkinnoista puhuttaessa, että otsikoista huolimatta ehdolla ovat kirjat, eivät kirjailijat. Se on mantrani eli ulkoistan mieluiten mieleni kaikista kisoista.
Eniten minua jurppii sana tavoitella (lähinnä otsikoissa, vrt. http://yle.fi/uutiset/topelius-_ja_arvid_lydecken_-palkintoja_tavoittelee_kymmenen_kirjailijaa/7675125?ref=leiki-es ). Olen niin lössö, etten tavoittele palkintoja vaan tämän työpäivän urakan selättämistä, sohvalle pääsyä, lautapelaamista kuopuksen kanssa ja joskus suklaata.
Laajemmin tavoittelen elantoa, tuotantoa, kirjallisten ja taiteellisten pyrintöjen onnistumista mutta en totisesti palkintoja. En pidä siitä, että kirjoitetaan jonkun tavoittelevan palkintoa kirjallaan, kun kukaan ei ole kysynyt, tavoitteleeko hän.
Saivartelua, myönnän. Arvelen, että syynä on oman työrauhan suojeleminen. Sitä kun ei suojele kukaan muu kuin kirjailija itse. Kannattaa tavoitella sellaista, minkä tavoittamiseen voi itse vaikuttaa.
Eli ei kun eteenpäin, kohti huomista deadlineä, itse itseäni komentaen!
8 joulukuun, 2014 klo 2:39 pm
Nimetön
Hyvä hyvä, Johanna!
Herättää jopa epäilyksiä, jos joku TAVOITTELEE palkintoja. Siitä voi tulla sellainenkin mieleen, että tavoittelija yrittäisi vaikuttaa etukäteen raatiin. Miten muuten sitä muka voisi tavoitella?
Hmmmmmm….
Tuula
8 joulukuun, 2014 klo 3:04 pm
Johanna Hoo
Minulla tulee tavoittelusta mieleen kädet ojossa palkinnon perässä juokseva kirjailija. Palkinto pakenee, kirjailija juoksee ja tavoittelee. Jos on riittävän sukkela, palkinnon saa kiinni. Jos on hidas punkero, tavoittamatta jää.
Ei kuulkaa, en mä ehdi tavoitella. Pitää kirjoittaa.
8 joulukuun, 2014 klo 3:51 pm
annelitre
Hyvä, Johanna! Juuri tuollainen mielikuva tulee ”tavoittelusta”. Ihan kuin juoksisi bussin perässä. Ja kuka kirjoittaa kirjan ”tavoitellakseen” palkintoa? Veikkaan aika heikkoa prosenttia.
8 joulukuun, 2014 klo 4:32 pm
kirsti k
Aplodit ja kultamitali Johannalle! Tavoitteleminen kuuluu urheiluun, kilpailuun ja ”sohvalle pääsemiseen työpäivän jälkeen”, ei kirjallisuuspalkintoihin. Mutta kilpaurheilua harrastaneella ihmisellä tavoitteleminen voi äkkiä lipsahtaa väärään lokeroon. Kuten alustuksessa mainitsin, en voi hiihtää pururadalla, koska alan heti TAVOITELLA edellä menevää – siispä suksin mieluiten yksikseni järven jäällä. Vertautuu kirjoittamiseeni näin: kirjoittamisprosessin ajan hiihtelen jäällä, mutta valmis kirja sivakoi muiden joukossa purtsilla.
10 joulukuun, 2014 klo 11:59 pm
Nimetön
Minusta jo kirjoittamalla julkaistavaksi aiottua kaunokirjallisuutta, jolla on tarkoitus myös mahdollisesti elantonsa ansaita, kirjailija osallistuu kilpailuun oikeastaan jokaisessa työvaiheessa, halusipa tai ei. Ensin kustantamossa teos kisaa muiden vaihtoehtojen kanssa jukaisumahdollisuuksistaan, sitten kilpaillaan myynnistä, hyllypaikasta kirjakaupassa, kirjastossa. Otetaanko yksi vai montako kappaletta, tarttuuko joku kirjaan vai sen vieruskaveriin. Ja jos oikein hyvä mäihä käy, saattaa kirja päästä ehdokkaaksi johonkin kisaan. Myös se kaikkein vaatimattomin kirjailija tulee saamaan huomiota, halusi tai ei, ainakin enemmän kuin lajitoveri, joka sai jo startissa hylsyn. Luulen, että ehdokas on tällöin melko onnellinen.
11 joulukuun, 2014 klo 12:00 am
deleted
T. Ansu
13 joulukuun, 2014 klo 2:08 pm
Sisko
Huomasin tämän kiinnostavan keskustelun vasta nyt ja tekee mieli kommentoida, kun olen yllätyksekseni vanhoilla päivilläni tullut valituksi sekä FJ- että Topelius-ehdokkaaksi. FJ oli aika hermostuttava, kun siihen liittyi yllättävä julkisuus. Koneensa ääressä kyyhöttelevä kirjailija ei ole tottunut siihen, että eteen työnnetään äkkiä Ylen mikki, kamera surraa ja sinulta kysytään jotain kuolematonta. Vaikka vaistoni ennakoi voittajan (oikein), silti oli jotenkin väsyttävää odottaa kaksi viikkoa julkistusta.
Tämän jälkeen olen tarkkaillut palkintoja ja ehdokkuuksia ihan uusi silmin. Totta puhuen, jos alaa ei seuraa tarkasti, useimmat menevät ohi läpihuutojuttuna. Vain FJ nousee mediaan näyttävästi. Nyt Topelius-ehdokkaana päätin iloita yksinkertaisesti ”ehdokkuuspalkinnosta”,vaikka esim. ystäväni, joka on koulutukseltaan fil. maist., ei ollut koskaan moisesta palkinnosta kuullutkaan…
Tietämättä tuosta Kirstin siteeraamasta Matti Kuuselan jutusta olen ajatellut ihan samoin. Ainakin viiden viikon ehdokkuusaika on kohtuuton: voittajien ja heidän perintöprinssiensä ja -prinsessoidensa julkistus olisi voinut tapahtua saman tien siivittämään joulumyyntiä, kun raati on yksi ja sama. Maakuntalehdet, Yle ja STT ovat kiitettävästi julkistaneet ehdokaskirjat ja kertoneet kymmenen kirjailijan ”kilpailevan” voitosta. Sitten kaikki painuvat takaisin unholan suohon kuukaudeksi. Toistaiseksi edes Bonnierin sivuilla ei ole näkynyt mainintoja omista ehdokkaista, toisin kuin Kariston, ja Helsingin Sanomat vaikenee tällaisesta pikkujutusta. Ellei kauppialle jaeta mitään flyereitä, tuskin nekään paljon jaksavat nostella kirjoja näytille (jos niillä niitä nyt onkaan). Että se siitä. Mutta kaikki huomio on tälle alalle tarpeen, joten kestetään tämä ja kestetään sekin, että monen mielestä parempia kirjoja jäi valitsematta.
13 joulukuun, 2014 klo 6:00 pm
mimmu
Hyvät ehdokkaat, nauttikaa ehdokkuudesta! Te olette ansainneet sen!
Olin kerran T-ehdokkaana ja se oli aivan ihana aika. Olisin halunnut, että ehdokkuus olisi kestänyt vielä vähän kauemmin. Sillä samaan aikaan L-ehdokkaana oli ystäväni, johon olin tutustunut vuosia aikaisemmin kirjoittajakurssilla ja jonka kanssa olin jakanut samoja alkutaipaleen iloja ja suruja. Jäimme molemmat palkinnotta mutta menimme palkintojuhliin juhlimaan sitä iloa mikä liittyy jo pelkästään siihen että on saanut ylipäätään kirjansa julki ja että voi olla niin hyvässä joukossa kuin lanu-kirjailijat mukana. On myös mukava iloita toisten puolesta. Tämä ei ole mitään tekopyhää hurskastelua vaan päinvastoin: miltei itsekästä iloitsemista keinolla millä hyvänsä, jopa toisten puolesta. Kirjallisuuspalkinto ilman ehdokkaita olisi kuin joulu ilman adventtia. Ehdokaslistat saisivat vaan olla hiukan pidempiä. Vähintään tusina kirjoja per palkinto tai joulukalenterimalli: joka päivä julkaistaisiin uusi ehdokas. Mutta iloitaan tästäkin mitä nyt on, sillä hyvät kirjat ovat ilo olivatpa ehdokkaana tai ei.
13 joulukuun, 2014 klo 10:36 pm
Sisko
Kiitos, Mimmu! Tuolle oli pakko jo nauraa ääneen, niin hyvälle mielelle tekstisi minut sai!