Mummu, isän äiti tuli näin joulun alla mieleen. Hän oli harras körtti, pukeutui aina tummiin vaatteisiin, ei paljoa puhunut. Mummu keitti ruispuuroa aamuisin, jota lapoin ennen kouluun lähtöä. Kerran kun sain laskennon kokeista kuutosen, mummu sanoi: Sait oravan. Se tuntui melkein hyvältä, vaikka numero oli vähän huono.
Elli-mummun kunniaksi pieni jouluinen runo kokoelmastani Ulijasta väkiä (Sammakko, -03)

Himmelin tykönä

Mummulla on tikkuaskit akkunoisa,
kukisa jäniksenpapanat.
Jauhan himmelin alla kahavia,
Rautavaara tenhuaa tuvan
Reissumiehellä ja kissalla.
Mummu liimaa kuusenkoristeita perunalla,
huoneesa haisee mehtä.

Olen maatalon poika. Kun olimme pieniä joulupukin kirjetkin vietiin navetan naulaan. Silloin ei ihmeellisistä lahjoista haaveiltu, muistan kun sisko toivoi yhtenä jouluna vain viinirypäleitä ja silliä.
Kirjastani Nukunausta Nekkulaan (Elävien Runoilijoiden Seura, -94) löytyy runo

Navetan joulu

Auli ja Pauli koristelevat
kuusen navetassa.
Mirri tuijottaa suklaakäpyjä
ja lipoo kieltään.
Nasu röhkii jouluevankeliumin
ja lehmä Miettinen ammuu
Enkeli taivaan lausui näin.
Äiti jakaa omenoita ja torttuja,
hyvää joulua, eläinkullat!

Kirjassani Satakieli ja lakaisukone (Tammi, -08) kirjoitan yksinäisestä kärpäsestä ja mummosta. Aika hellämielinen mummo tässä runossa..

Talvikärpänen
1

Olo on kankea
ja tupa ankea.
Mihin hävisi suku
ja suven sulo puku?
Pistäköön piikki kaktuksen,
tahdon uneen Ruususen!

2

Kärpänen ikkunassa surisi,
nurisi, melkein murisi:

Minut täyttää viha,
kun sokeria on piha!

Mummo: Vain lunta,
näit toiveunta!

3
Eukko kärpäselle huusi:
Katso, kuinka nätti kuusi!

Mummon kulta,
varopa tulta!

Sulle rusetin puen,
sitten Sanaa luen.

Sua muistin muruvartain,
onhan juhla hartain!

Hassuttelevana ihmisenä kuvittelin joskus, että lahjat menisivät sekaisin. Samasta kirjasta on seuraavakin runo

Kuje-tonttu ja lahjat

Tonttu nimilaput vaihtaa,
tylsyyttä tahtoo kaihtaa.

Äiti saa partavettä,
eikä kukkaismettä.

Isä saa nuken puvun:
Tällä hurmaan suvun!

Pasi saa raapimispuun,
Paula paksun puruluun.

Misu saa ruskean repun:
Tämä on jonkun hepun!

Murre saa rintakorun,
päästää melkein porun.

Isä: Nyt tonttua torun!

Hieman melankolisissa ja yksinäisissä tunnelmissa ollaan runossa

Peikon joulu

Joulu ei ole punainen,
tuumi peikko suruinen.

Pihan puu linnuton,
on niin onneton.

Tunturiin tuulimuori käy,
vierellään ei ketään näy.

Joulu ei ole punainen,
tuumi peikko suruinen.

Roskiin meni rosolli,
hajalle hieno himmeli.

Pukki ei uskalla tulla,
outo ulkomuoto on mulla.

Joulu ei ole punainen,
tuumi peikko suruinen.

Hiiri vierahille vipelsi,
hälle hilpeästi jutteli.

Peikko rusinoita tarjosi,
riemu rinnassa roihusi.

Joulu on punainen!
tuumi peikko iloinen.

(Peikkovaara, Tammi, -11)

Joulu on kiitollisuuden ja lämmön aikaa.
Eräs kannustajistani ja opettajistani oli kirjailija ja kuvaamataidon opettaja Anja Vähäaho, joka myöhemmin vaikutti mm. Elämäntarinayhdistyksessä.
Tutustuin Anjaan Oulaisissa -82 lyhyellä kirjoittajakurssilla. Tyylini oli aika koukeroinen, Anja napautti kerran: Heikki, olet kirjoittajana kuin joulukuusi. Se kirpaisi, mutta opin sanomaan asiat ytimekkäämmin.

Kerran Anja komensi: Sinä tiskaat nyt ja minä valitsen sulta runot kilpailuun, osallistut Nuorison taidetapahtumaan. Anja valitsi minulta 10 runoa. Minut palkittiin -83 tuossa kilpailussa. Pääsin kymmenen päivän palkintoleirille, jossa lyriikkaryhmässä toimi kirjailija Kari Levola. Hän innosti minua lisää, niinpä aloin kirjoittaa todenteolla ja uskoa runoihini.

Seuraava runo on esikoiskokoelmastani Sataa lapsuuteen, jonka julkaisi Weilin + Göös -87.

Anja

Astrologi piirtää kysymysmerkkejä paperille,
vaikenee tähtikartasta.
Verhoudut mustaan ja punaiseen,
marraskuun ja kiiman väreihin,
koiran vuonna lakeuksille syntynyt noita.
Tien varrella kahisevat juorupuut,
latojen yllä taivaan käärinliinat.
Pohjanmaan tuuli on kuoleman tuuli.
Käsi tarttuu helmaan, kuoro piirittää sinut ja huutaa:
”Taikatemppuja! Naurua! Suudelmia! Malja Lorcalle!”
Silmät kostuvat hämärässä, surun fresko vilahtaa,
käperryt oven sulkeutuessa viimeisen kerran.
Yö saapuu viimein, kuun kajoa tummissa hiuksissaan,
vapauttaa sinut.

Pari vuotta sitten minut jätettiin joulun alla. Tuosta tummasta, salaperäisestä miehestä ja minusta tein viimeisimmän runokokoelmani Keskiyön pysäkki (ntamo, -14).

Tähdet, linnut ja koru

Veit ikkunasta hopeiset tähdet,
halusin niin, halusin niin,
kun toit mustan joulun.

Jätit punaiset linnut,
kyljissään sydämet.
Vienkö ne roskiin,
vienkö ne roskiin?
Vierekkäin ne kuuluvat,
kuten me, kuten me.

Kosken ketjuasi yöllä,
hopeanoro valuu korviin,
ehkä sinunkin,
ehkä sinunkin.

Toinen tuskainen runo samasta kirjasta:

Kaksi rukousta

Saavuin kiviseen kirkkoon,
taulun kuolema hoiti siellä
kuihtuneita kukkiaan.

Istuin hetken,
hiljaisuus piti minua kädestä,
piti minua kädestä.

Astuin alttarille, polvistuin,
kuusi loisti kynttilöin.
Kirjoitin vielä rukouksen,
että tiemme yhtyisi.

Eivät ne tiet enää yhtyneet, hyvä niin. Kaikki on nyt paremmin, on rauha ja uusi reipas mies, joka on valmis suhteeseen.

Tämän jutun myötä kaikille lukijoille oikein hyvää joulua, toivottaa
Heikki

Mainokset