Maailmassa vilisee tarinanaiheita. Niitä on vapaana tuhansittain, tulee vastaan yllättävistä paikoista. Ideaan tarttuminen on pysähtymistä. Hiljentymistä, havaitsemista, kuuntelemista, näkemistä. Vastaanottamista. Avoimuutta. Pelottomuutta ottaa idea mukaansa, vaalia aihettaan, kuljettaa sitä mukanaan päivin ja öin.

Esimerkiksi Telma-sarjani alkoi, kun pysähdyin erään kerrostalon eteen marrashämärissä. Talon valaistut ikkunat olivat kuin joulukalenterin luukkuja. Kun mietin, keitä noiden ikkunoiden takana voisi asua, avukseni tuli Telma. Ekaluokkalaisen tytön mukana heittäydyin tarinaan ja aloin tutustua kuvitteellisen talon naapureihin.

Joskus idea suorastaan iskeytyy vasten kasvoja. Kävin taannoin taidenäyttelyssä, joka todella kosketti. Kirjan aihe oli kysymättä tarttunut mukaan.

Junassa, kun ei ole pakko tehdä muuta kuin vain istua paikoillaan, vaivihkaa mukaan tarttuneet ideat pulpahtavat helposti pintaan. On melkein pakko ottaa muistikirja esille. Myös matkoilla kaikki uusi kiehtoo ja synnyttää tarinanalkuja. Siksi paikanvaihdokset ovat kirjoittajalle usein hyödyksi.

Kun tarinan (usein siis kirjan) aihe on selvä, sitä alkaa magneetin tavoin kerätä ympärilleen materiaalia. Maailma alkaa tarjoilla taustamateriaalia.

Joulu on aina inspiroinut minua. Muistikirja täyttyy. Ehkä siksi, että joulu itsessään on täynnä tarinoita. Jouluna tunnen olevani yksi lukuisista tarinankertojista ympärilläni – kaikkiallahan kerrotaan ainakin tontuista ja joulupukista.

Joulunajan hämärinä viikkoina on myös aika katsoa sisäänpäin, muistaa, kuvitella, sepittää. Tarinoilla on tilaa kasvaa, pullistua kuin amaryllikset nupuissaan.

Jouluna ihmiset haluavat edes vähän uskoa satuihin. Ainakin moni aikoo lukea kirjoja joululomalla.

Mistä sinä poimit ideoita teksteihisi?

Onko mitään tiettyjä tilanteita, jolloin tarinoiden ideoita alkaa syntyä kuin itsestään?

Mila

Advertisements