Vietin sunnuntaista Lukurauha-päivää hieman epäortodoksisesti. Matkasin nimittäin Helsinkiin katsomaan Apassionata-hevosesitystä lapseni, hänen ystävänsä ja puolisoni kanssa.
Upeita eläimiä katsellessani muistin, että minähän olen hevostyttö. Kaivoin kotiin tultuani esiin vanhan päiväkirjani ja siellä se oli, todistuskappale. 12.5.1981 kirjoitin: ”Minusta on tullut horsecrazy!” Tuona päivänä kävin elämäni ensimmäisen kerran ratsastamassa.
Päiväkirjani lukija kiinnittää kenties huomiota siihen, että hevosia ei mainita enää koskaan. Hulluuteni näyttäytyy oudon pidättyvänä.
Minulle tuo maininta kertoo hevosia enemmän siitä, miten yritin selvitä vakavasta kiusaamisesta pyrkimällä sellaiseksi kuin muutkin. Ajattelin, että hevoshulluna minut hyväksyttäisiin paremmin. Niin osin kävikin.
Kun jo ensimmäisellä tallikerralla ymmärsin pelkääväni hevosia, aloin lukea maanisesti heppakirjoja. Luin, jotta sain tietoa ja jotta voisin keskustella toisten heppatyttöjen kanssa ja jotta olisin niin kuin toiset. Innostuin lukemastani. Opin termit, aloin ymmärtää hevosia ja etenkin heppahulluja. Polkupyörästäni tuli uljas ratsu, jonka kanssa kokemistani seikkailuista kerroin tarinoita muille hevoscrazyille.
Tallille en enää koskaan palannut.
Usein puhutaan, että harrastusmaailmaan sijoittuvat kirjat ovat niitä varten, jotka itsekin harrastavat kyseistä lajia. Vähintään yhtä suuri osa niiden viehätystä on mielestäni se, että niiden kautta pääsee kurkistamaan maailmaan, jota ei ennestään tunne. Hetken voi kuvitella itsensä laukkaamassa parhaan ystävänsä selässä auringonlaskuun.
Mitkä harrastusten maailmassa liikkuvat kirjat ovat avanneet teille näköaloja uusiin lajeihin?
Johanna
12 kommenttia
Comments feed for this article
helmikuu 10, 2015 klo 11:17 am
hyvahuomen
Osin kuulostaa tutulta. Lainasin esiteininä kirjastosta pinon heppakirjoja, sillä olisin niin kovasti halunnut olla heppatyttö. Olisi ollut mukava kuulua porukkaan 🙂 Tallielämä ja ratsastus kuulostivat jännittäviltä, ja heppakirjojen myötä sain astua jännittävään maailmaan. En kylläkään koskaan päässyt itse ratsatamaan. Kerran kävin kaverin kanssa hänen poniaan tervehtimässä ja se puraisi kipeästi! Heppatyttöys taisi unohtua pian sen jälkeen. Aikuisena olen pari kertaa ratsastanut, mutta tajusin jo ekalla kerralla ratsastamisen olevan enemmän epämukavaa kuin mukavaa. Ja kun istuin korkealla ison hevosen selässä, tajusin istuvani yläilmoissa sellaisen elikon selässä, jolla on herneen kokoiset aivot… Ja pelkääväni hevosia. Selkälihaksille raetsastus teki hyvää, se sanottakoon 🙂
helmikuu 10, 2015 klo 11:59 am
Nimetön
Ihhahhaa…
En ole tehnyt yhtään kouluvierailua, jolla ei olisi kysytty olenko tehnyt, aionko tehdä tai miksen tee heppakirjoja.
On ollut pakko vastata, että en tiedä hepoista mitään. Ja että täytyy tietää, jos aikoo kirjoittaa.
Kokemukseni hevosista liittyy yhteen ratsastuskertaan. Aino-ystäväni oli järjestänyt minulle ratsastussession Kurikan hevoskuiskaajan luo. Jännäähän se oli. Ja huikeaa ja ihanaa. Aino teki reissusta jutunkin Ilkkaan. Sittemmin kävi ilmi, että olin turhaan leuhkinut ratsastaneeni hevosella. Kyseessä oli ollut irlanninponi… tai joku, poni kuitenkin. Mutta iso se oli.
Oikeastaan olisikin kiva perehtyä heppa-asiaan.
Kiitos innostamisesta, Johanna.
Tuula
helmikuu 10, 2015 klo 12:46 pm
milateras
Minulla on 10-vuotias heppatyttö, joka ahmii heppakirjoja. Ajattelin tässä itsekin tutustua hieman paremmin kyseiseen kirjallisuudenlajiin.
Tyttö on pyytänyt: ”Äiti, kirjoita heppakirja ja omista se sitten mulle”. Täytyy harkita, kun kauniisti on pyydetty. Jos jossakin kirjassa edes esiintyisi hevonen ja ratsastusharrastus. Mutta ensin täytyy tosiaan tutustua hevosiin hieman paremmin. Asiantuntija onneksi löytyy kotoa. 🙂
helmikuu 10, 2015 klo 6:22 pm
kirsti k
Johanna, minäkin menin talleille jotta pääsisin piireihin, kaikki hyvät tyypit ratsastivat. Huonosti kävi: palasin kotiin silmät umpeen turvonneina – en turpiin saanena vaan allergian tainnuttamana. Sittemmin tajusin hakeutua elukattomiin harrastuksiin. Hevoskirjojen lukemista en lopettanut, haaveissani ratsastin. Parhaissa kohtauksissa ravattiin maastossa, tuuli tukassa, villeinä.
”Mitkä harrastusten maailmassa liikkuvat kirjat ovat avanneet teille näköaloja uusiin lajeihin?” Äkkiseltään tulee mieleen ainakin Lehtisen Tuijan Karting Team Vintiöt. Uppo-outo laji ennen kirjan lukemista. Ja tietenkin GEOKÄTKÖILY, miten koukuttavaa se onkaan, kiitos Johanna ja Geoetsivät.
helmikuu 10, 2015 klo 8:11 pm
Nimetön
Ei nyt suorastaan laji, mutta lapsena luin innosta pullistuen Ernest Thompson Setonin Kahta partiopoikaa ja unelmoin tekeväni saman. Pojat nimittäin laittoivat leirin järven rannalle ja elivät siellä kesän metsän ja järven antimilla.
Anneli
helmikuu 11, 2015 klo 9:34 am
Johanna Hoo
Kiitos heppakirjamuistoista. Aika hauskaa, että vielä ei ole ilmoittautunut ketää hevoskirjalukijaa, joka itse harrastaisi.
Säbätalvesta http://www.karisto.fi/portal/suomi/kustannusliike/kirjat/?action=kirja&pid=1843 oivalsin paljon uutta salibandystä. Ja Miisan kaksoisaxel http://hennahelmi.fi/miisa-sarja/ avasi maailmaa, josta en ole aiemmin ymmärtänyt mitään.
Ja Karting Team Vintiöt http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/saha3%253Au214baadd-ecdf-42e4-a8bc-5a860e8aaa11#.VNsFyi74aHg on ollut myös meillä kovassa kulutuksessa.
helmikuu 12, 2015 klo 10:34 am
Kristiina
❤ Tyttönä pelkäsin ja ihailin hevosia, rakastin hevoskirjoja. Ehkä sen takia vein äitiydyttyäni omaa esikoistani polletunneille. Ja nyt hän on sekä hevoskirjojen lukija & omistautunut harrastajaratsastaja. Voi se mennä näinkin 🙂
helmikuu 12, 2015 klo 11:01 am
Terhi
Rakastin Nummelan ponitalli -sarjaa yli kaiken, mutta en voinut käydä tallilla, koska olin ja olen kuolemanallerginen hevosille. Kirjoissa oli kuitenkin seikkailua, jännitystä, rakkautta ja ihmissuhdedraamaa yllin kyllin. En koskaan edes kaivannut tallielämää.
helmikuu 13, 2015 klo 6:33 am
Johanna
Yksi mun lemppareista oli ruotsalainen Ponipoppoo-sarja. Muistaako kukaan?
helmikuu 13, 2015 klo 9:38 am
kirsti k
PONIPOPPOO, miten olin unohtanut! Kiitos Johanna, just tämä Monica Almin kirjoittama sarja oli ykkössuosikkini. Nyt pelkästään kannen kuvaa katsomalla saan väristyksiä, muistumia: kansi mattapintainen ja vähän rouhea, ohkaisia ja helppolukuisia, seikkailua, ja sitä maastoratsastusta metsissä ja niityillä. Oi, katsokaa:
helmikuu 13, 2015 klo 9:46 am
Raili
Haa, viittaan, viittaan: Olen kirjoittanut peräti kaksi hevoskirjaa, vaikka kouluaikana ei moinen tullut edes mieleen. Ehkä osasyy oli ainainen muuttaminen. Ehkä en ehtinyt edes saada selville, missä lähin ratsastustalli olisi ollut. Pystyn kuitenkin aina vastaamaan ”kyllä” tuohon tosiaan ahkerasti toistuvaan kysymykseen: ”Oletko kirj…”
Johanna kertoi liikuttavasta yrityksestä, joka on monelle ajankohtaista tänäkin päivänä. Miten olla niin kuin muut. Usein ajattelen, että lapsuus ja vallankin nuoruus ovat monelle vaikeimpia aikoja elämässä. Ja kuten aina muistan muistuttaa, Tuo kultainen nuoruus -laulu on muistinsa menettäneiden tekemä ja esittämä.
helmikuu 13, 2015 klo 12:03 pm
Johanna Hoo
Ihanasti sanottu, Raili. Kiitos.