Olen allerginen toistolle kaunokirjallisuudessa, ellei ole kysymys tyyli- tai tehokeinosta.

Eniten ärsyttää voimakkaiden ilmausten tautologia. Ne pomppaavat kuin huutomerkit. Pidän eriskummallisista sanoista, jopa itsekeksityistä, mutta niiden moninkertaiselle käytölle olen yliherkkä – jos romaanin sivulla 24 henkilö pihahtaa, en käyttäisi pihahtamista enää uudestaan vaikka sivuja olisi 400.

Johtolauseiden verbit ovat hankalia, varsinkin neutraalia puhetta ilmaisevat. Alituista sanomista. Toteaminen, tuumaaminen ja lausuminen liian hienostelevia. Ärähtämiset ja henkäisemiset korostavat ja teeskentelevät. Onneksi pulman voi usein ratkaista käyttämällä jotain muuta kuin puhumisen teonsanaa. ”Ei hassumpaa”, Simo lusikoi keittoa.

En kovin mielelläni käytä tavallisiakaan sanoja kahta kertaa samassa kappaleessa, esim. käsi -> räpylä, käpälä, tassu, koura, kämmen… Myönnän toki, että homma lipsahtaa helposti kikkailuksi ja kääntyy itseään vastaan. Joskus on tyylikkäintä valita se arkisin ilmaus. Siitä huolimatta, nautin synonyymisuossa samoamisesta ja kulutan tuhottomasti aikaa sanojen kanssa puljaamiseen, en ole varma onko se läheskään aina tarkoituksenmukaista, ehkä enemmän pakkomielle.

 

Kirja, romaani, teos, opus, kertomus, julkaisu...

Kirja, romaani, teos, opus, kertomus, klassikko, julkaisu, nidos…

*

Millainen suhde teillä muilla on synonyymeihin?

 

Kirjoitti, raapusti, kynäili, naputteli, kyhäili, kirjoitteli, tarinoi, kirjasi, sepusti…

Kirsti

Advertisements