Olen allerginen toistolle kaunokirjallisuudessa, ellei ole kysymys tyyli- tai tehokeinosta.
Eniten ärsyttää voimakkaiden ilmausten tautologia. Ne pomppaavat kuin huutomerkit. Pidän eriskummallisista sanoista, jopa itsekeksityistä, mutta niiden moninkertaiselle käytölle olen yliherkkä – jos romaanin sivulla 24 henkilö pihahtaa, en käyttäisi pihahtamista enää uudestaan vaikka sivuja olisi 400.
Johtolauseiden verbit ovat hankalia, varsinkin neutraalia puhetta ilmaisevat. Alituista sanomista. Toteaminen, tuumaaminen ja lausuminen liian hienostelevia. Ärähtämiset ja henkäisemiset korostavat ja teeskentelevät. Onneksi pulman voi usein ratkaista käyttämällä jotain muuta kuin puhumisen teonsanaa. ”Ei hassumpaa”, Simo lusikoi keittoa.
En kovin mielelläni käytä tavallisiakaan sanoja kahta kertaa samassa kappaleessa, esim. käsi -> räpylä, käpälä, tassu, koura, kämmen… Myönnän toki, että homma lipsahtaa helposti kikkailuksi ja kääntyy itseään vastaan. Joskus on tyylikkäintä valita se arkisin ilmaus. Siitä huolimatta, nautin synonyymisuossa samoamisesta ja kulutan tuhottomasti aikaa sanojen kanssa puljaamiseen, en ole varma onko se läheskään aina tarkoituksenmukaista, ehkä enemmän pakkomielle.
Kirja, romaani, teos, opus, kertomus, klassikko, julkaisu, nidos…
*
Millainen suhde teillä muilla on synonyymeihin?
Kirjoitti, raapusti, kynäili, naputteli, kyhäili, kirjoitteli, tarinoi, kirjasi, sepusti…
Kirsti
8 kommenttia
Comments feed for this article
maaliskuu 13, 2015 klo 6:15 pm
Jari Mäkipää
Aiemmin mulla oli kova tarve ohjata tarinoideni hahmoja. Välttelin sanomisen toistamista ja korvasin sen puhumisen tapaa kuvailevilla ilmaisuilla. Jossain kohtaa pääni kääntyi niin päin, että on sittenkin useimmiten parempi antaa henkilöideni sanoa kuin ohjata jokainen repliikki erikseen. Ehkä lukijalle voi jättää oivalluksen siitä, millä tyylillä mikäkin asia sanotaan/todetaan/lausutaan/tokaistaan…
maaliskuu 13, 2015 klo 8:12 pm
Susanna
Toinen toistoallergikko kuittaa. Poistelen tautologiaa jopa sähköpostiviesteistäni. Toisaalta huomaan syyllistyväni siihen jatkuvasti FB-seinälläni, jonne kirjoitan melkoisen roiskaisten, intuitiolla.
Repliikkiasiassa uskon vanhaan totuuteen. On parempi kirjoittaa yksinkertaisesti: ” —, hän sanoi”, kuin yrittää keksiä loputtomia ”virkkoi”, ”lausahti”, ”totesi” jne. Kääntäjällä on tässä kohtaa ehkä helpompaa, koska esim. englanninkielisessä kirjallisuudessa henkilöt yleensä todella useimmiten vain ”sanovat” jotain. Tai sitten asia on ilmaistu muuten.
maaliskuu 13, 2015 klo 11:27 pm
Maija Haavisto
”Ei hassumpaa”, Simo lusikoi keittoa.
Tuossa ei kyllä minun korvaani/silmääni ole mitään järkeä. Sanoa on yllättävän hyvä.
Synonyymeihin olen kyllä kovin viehtynyt ja etenkin sellaisiin, jotka liikkuvat puhekielen ja kirjakielen rajamailla. Muheviin sanoihin.
maaliskuu 14, 2015 klo 11:31 am
kirsti k
Jep, olen samaa mieltä kanssanne: johtolauseessa sanominen on parempi kuin pussillinen sanomisen luonnetta kuvailevia synonyymejä.
”Ei hassumpaa”, Simo lusikoi keittoa.
Hmm Maija Haavisto, mikä tässä ei käy järkeen? Itse hyvin usein yhdistän repliikin ja tekemisen, kaksi kärpästä yhdellä iskulla. ”Sinulla on pehmeä iho”, Simo levitti aurinkorasvaa Annan selkään. ”Minne muut menivät?”, Pekka tuli uimasta ja istui pyyhkeelle. ”Nähdään huomenna”, Anna nousi ja lähti. (Nämä siis esimerkkejä, eivät samassa kohtauksessa peräkkäin.)
maaliskuu 14, 2015 klo 3:03 pm
Maija Haavisto
Makuasioitahan nämä ovat, mutta minusta tuo on aina kuulostanut kummalliselta.
maaliskuu 14, 2015 klo 9:12 pm
kirsti k
”Ahaa, keskustelemme makuasioista”, Kirsti juo teensä loppuun.
Maija, makusi taitaa olla oikeakielisempi kuin minun, kuulin nimittäin juuri luotettavalta taholta, että johtolauseessa tulee aina olla kommunikaatiota ilmaiseva verbi, niin on opetettu kirjoittajakoulussa. Hups. No, onneksi olen autuaan tietämätön säännöistä – olisi muuten jäänyt monta tarinaa kirjoittamatta ja tyyliä maistelematta.
maaliskuu 16, 2015 klo 11:11 pm
milateras
Toistoallergia iskee usein tekstin viimeistelyvaiheessa, monta kertaa vielä oikovedoksiakin lukiessa. Kuuluu kai ammattitauteihin.
Sen sijaan muiden tekstejä lukiessa kyseinen yliherkkyys ei yhtä helposti vaivaa. Useamman kerran saa siis romaanissa ”pihahtaa” ennen kuin minä pihahdan.
maaliskuu 18, 2015 klo 10:16 am
Johanna Hoo
Komppaan Milaa. Omien tekstien kanssa olen purjeessa, mutta muiden kirjat luen sujuvasti. Mikä lie siinäkin.