Anteeksi, en ehdi nyt kirjoittaa lyhyesti enkä pitkästi enkä oikeastaan ollenkaan.

Syy on suloinen: yhtäkkiä alkoi puskea uutta käsikirjoitusta.

Näin ei ole koskaan ennen käynyt. Kaikkia aiempia kirjojani olen miettinyt ennen kirjoittamista pitkään. Koskaan en ole tehnyt tarkkoja suunnitelmia mutta viihtynyt mielessäni kirjan maisemissa ja tarinoissa, testaillut kertojia ja aikamuotoja ja rakenteita. Esikoista haudoin melkein 20 vuotta.

Kirjoittamiseni on pitkään ollut pinnaltaan arkista työtä, johon suhtaudun virkamiesmäisen vastuullisesti. Teen sen, mitä aion, ja tuskailen luomisen tuskani yksin ja sen suurempaa meteliä pitämättä. Vahvimpana ja yksityisimpänä on aina taide ja sen eettiset pohdinnat. Kuohut sikseen.

Jos joku on kertonut tekstistä, joka oli vain pakko kirjoittaa tai joka alkoi vain tulla, olen hymyillyt joviaalisti ja sanonut, että sepä mahtava homma. Itse en ole sellaista kokenut.

Nyt en ole ehtinyt miettiä mitään. Tiistaina, junassa matkalla Kirjailijaliiton työhyvinvointipäivään, aloin sen enempää ajattelematta kirjoittaa. Ehdin jatkaa perjantaina ja lauantaina ja taas tänään.

Olen maaninen, nauran kovaa. Se ei ole minulle tavanomaista. Jos eläisin toisessa ajassa ja paikassa arvelisin, että jonkinsortin riivaaja taitaa Hulkko-parassa nyt jyllätä. Ei ole normaalia käytöstä aikuiselle ihmiselle tuo, ei.

Mitä tämä nyt on? Olen aivan ihmeissäni kertojani kanssa. Mistä hän yhtäkkiä ilmestyi? Voiko eri kirjojen syntytarina todellakin olla näin erilainen?

Eli sori, tämän kummempaa ei nyt irtoa. Kertokaa kuitenkin, miten te aloitatte. Voiko näinkin kirjoittaa? Vai jyllääkö päässäni todellakin joku takkutukkainen henkiolento?

Johanna

Advertisements