Usein puhutaan inspiraatiosta, siitä, kuinka kirjaidea vaan laskeutuu korkeuksista maan päälle. Niinkin toki saattaa käydä, mutta monasti kirjan tekeminen on melkoista kamppailua alusta lähtien.
Niin lasten, nuorten kuin aikuistenkin kirjoissa on omat haasteensa, eikä mikään kirjoittaminen ole kovin helppoa. Jokainen kirja vaatii ainakin täydellistä heittäytymistä.
Viime vuosina olen saanut tehdä kuvakirjoja. Niiden rikkaus on siinä, että kahden ihmisen näkemykset ja tarinat muodostavat kokonaisuuden. En ole yksin. Karoliina Pertamon kuvan tupsahtaessa sähköpostiini ajattelen, että tekstini on kuin kartta, jonka mukaan kuvittaja on kävellyt ja tuonut sitten mukanaan sen, mitä hän on matkalta löytänyt.
Kuvittamattomassa lastenromaanissa soutelen kuitenkin yksin vesillä. Viime aikoina olen työstänyt myös ensimmäistä tällaista kirjaani. Uuden muodon ”haltuunotto” on aina vähän tavalllista kiperämpää. Usein myös tuntuu, että lapsille kirjoittaminen on kaikkein haastavinta. Lukijat on yritettävä houkutella mukaansa joka sivulla.
Ei ole helppoa koettaa kirjoittaa kiinnostavaa, vivahteikasta tekstiä, joka olisi samaan aikaan selkeää ja helppoa kuin hengitys.
Kaivan itsestäni sanoja ja järjestelen niitä yhä uudestaan.
Työn hankalimmassa vaiheessa ajattelen ballerinaa, jonka kevyeltä näyttävä hyppy on vaatinut tuhansien tuntien harjoittelua. Tai sitten ojankaivajia ja sitä, ettei tämä ehkä sittenkään niitä kaikkein raskaimpia hommia ole.
Tämä on kirjoittamista, joskus helppoa, useimmiten kuitenkin aikamoista möyrimistä. Työtä, joka haastaa joka rivillä.
Onko kirjoittaminen sinulle helppoa?
Miten nyt menee?
Mila
Grafomania 
13 kommenttia
Comments feed for this article
14 huhtikuun, 2015 klo 7:17 pm
annelitre
Tämä liittyy Milan kirjoitukseen vain aasinsillan kautta, mutta en malta olla linkkaamatta Kallion ilmaisutaidon lukiolaisen kirjoitusta. Hän on osallistunut Otavan nuortenkirjakilpailun raatiin ja esittää vähemmän mairittelevan arvion nuortenkirjallisuudesta.
http://blogi.otava.fi/pelastautumissuunnitelma-otavan-nuortenromaanikilpailun-jalkikirjoitus/
14 huhtikuun, 2015 klo 7:20 pm
annelitre
Tässä kirjoituksen kova ydin: ”Yhteistä (palkituille, AK:n huom.) käsikirjoituksille näyttäisi olevan ainoastaan se, että ne ovat täydellinen antiteesi nuortenkirjallisuuden vitsauksille ja sille vinoutuneelle ajattelutavalle, jota lajityypissä tavan takaa suositaan.
Suureksi ikäväkseni minun on todettava, että nuortenkirjallisuus jää niin tässä kilpailussa kuin noin valtakunnallisessakin otannassa surkuteltavan kauas niistä riemukkaista oivalluksista ja siitä lumoavasta kertomisen vimmasta, joka varsinaista kaunokirjallisuutta kannattelee. Syykin on selvä – nuortenkirjallisuudessa vallitsee jo lähtökohtaisesti väärämielisen tarkkarajainen kohderyhmäajattelu. Lukijan ajatteleminen on kaiken keskinkertaisen taiteen alkupiste.
Lajityypin sisällä nuortenkirjallisuuden banalisoituminen on hyväksytty kuin kulutushysteria – tai ehkä paremminkin sanottuna siihen johtavat ajatusmallit ja menettelytavat. ”
15 huhtikuun, 2015 klo 7:49 am
Mila
On hyvä, että meitä kirjailijoita herätellään ja haastetaan!
Itsekin nuorille kirjoittaneena kommentoisin kuitenkin, että nuortenkirjan kirjoittaminen on sen verran vaativa prosessi, että se vaatii sytykkeekseen jotakin paljon vahvempaa kuin elämänviisauksien jakelua, laskelmointia tai miellyttämisyrityksiä.
Kirjoittamisen alla kulkee intohimo ja kertomisen halu. Silloinkin – ja etenkin silloin – kun on kyse tästä vähemmän arvostetusta kirjallisuudesta, nuortenkirjallisuudesta.
15 huhtikuun, 2015 klo 9:14 am
anuh
Mukava nähdä, että nuorilla on intohimoa kirjallisuuteen 🙂 Mila kommentoikin jo tärkeimmän – laskelmoimalla vain aniharva kykenee kirjoittamaan kokonaisen romaanin, ja jos lukee esim. tätä blogia tarkemmin, huomaa että nuortenkirjailijat karsastavat kovasti ajatusta siitä, että nuorille pitäisi kirjoittaa jotenkin opettavaisesti ja sormea heristellen.
Monelle nuortenkirjailijalle (mm. itselleni) on myös käynyt juuri siten, että alunperin on kirjoittanut ”vain romaanin”, ja se on luokiteltu nuorille suunnatuksi ihan muiden tahojen toimesta vasta jälkikäteen.
”Kirjoita siitä mikä sinua kiinnostaa” -ohje on yksi ensimmäisistä luovan kirjoittamisen opetuksessa annettavista neuvoista, mutta hyvähän se toki on kerrata 🙂
15 huhtikuun, 2015 klo 1:13 pm
annelitre
Nuortenkirjallisuuden banalisoituminen, puuttuvat kertomisen vimma ja riemukkaat oivallukset? En tunnista näistä luonnehdinnoista ainakaan kotimaista nuortenkirjallisuutta. Viljatuulia Huotarisen Valoa valoa valoa, Kirsti Kurosen proosarunomuotoinen Paha puuska tai runokirja Likkojen lipas, Terhi Rannelan Läpi yön, Aleksis Delikouraksen Nörtti-kirjat jne (nämä nyt tulivat heti ensimmäiseksi mieleen). Muotokokeiluja, loistavaa kieltä, oleellisia teemoja. Banaalia? Laskelmoitua? Huonompaa kuin ”oikea kirjallisuus”? Vaikeampaa olisi löytää kotimainen nuortenkirja, joka nuo moittivat epiteetit täyttäisi.
15 huhtikuun, 2015 klo 7:56 pm
mimmu
En minäkään ole laskelmoimista ja miellyttämistä suomalaisesta nuortenkirjallisuudesta löytänyt ja aika järjenvastaista moiset piirteet olisivatkin. Luulenpa, että ihmiset, jotka haluavat miellyttää ja laskelmoida, tekevät jotain muuta kuin raapustavat kirjoja nuorille.
Meinaan minkä tähden nuortenkirjailija laskelmoisi? Nuortenkirjoilla ei saa rahaa eikä mainetta. Laskelmoisiko joku miten köyhtyisi ja tuntisi itsensä luuseriksi? Ja ketä muka nuortenkirjalla miellyttäisi? Ei ainakaan mediaa (sosiaalista tai epäsosiaalista) eikä kulttuuriväkeä, jotka odottavat sitä suurta suomalaista eeposta. Monet kaunokirjallisesti korkeatasoiset nuortenkirjat jäävät vähälle huomiolle, koska ns. ”varsinaisen” kirjallisuuden kriitikot ja bloggarit eivät niitä edes avaa.
Tuo linkitetty blogikirjoitus oli sinänsä hyvä ja virkistävä, olisin vaan karsinut jokaisen nuorten- etuliitteen pois.
Milan kirjoitukseen palatakseni: kirjoittaminen voi olla vaikeaa. Itselläni se vaikeus on sellaista, että en osaa sanallistaa sitä mitä ”näen”. Teksti ei solju vaan katkeilee, takkuilee, pätkii ja pikselöityy.
Kirjottaminen on vaikeaa, koska tekstin pitää olla täydellistä. Siivota voi huonosti, vaatteet voi jättää silittämättä ja ruoan lämmittää eineksistä, mutta kaunokirjallisesta tasosta ei voi tinkiä. Kaunokirjallisuudessa ei ole olemassa mitään puolivillaista, maanantaikappaleita tms. aina on oltava parhaansa. Se on vaikeaa, se on raskasta, mutta on se myös antoisaakin.
15 huhtikuun, 2015 klo 9:02 pm
Raili
Ehkä nimenomaan tuollaisessa kilpailuraadissa näkee nuortenkirja-määritteen raadollisuuden sellaisten mielessä, jotka eivät tee sitä työkseen, vaan yrittävät kirjoittaa nimenomaan nuortenkirjakilpailuun nuortenkirjan. En tosiaan usko, etteivätkö meistä nuorillekin kirjoittavista useimmat halua kertoa jostain syystä mieleen nousseen ja sinne kolkuttamaan jääneen tarinan, tai tarinan joka haluaa maailmaan aivan heti, yhtenä hyökynä.
Ei se aina tosiaankaan helppoa ole, mutta kun sujuu, se on mahtavaa. Siis kirjoittaminen, kirjan kirjoittaminen, kenelle vain kirjan kirjoittaminen ja tarinan maailmaan uppoaminen.
15 huhtikuun, 2015 klo 11:50 pm
Stazzy
Jäin jo eilen lukiessani tuota nuortenkirjakommenttia miettimään, että mitä on ”nuortenkirjallisuuden banalisoituminen” ja mitä se etenkin on lukioikäisen nuoren näkökulmasta?
Jos ”banalisoitumisella” tarkoitetaan kaavamaisuutta ja yllätyksettömyyttä, niin kaavasarjojahan on ollut aina. Nuorille ja aikuisille. Ne eivät ole mikään nykypäivän vitsaus. Joskin nuoret tuntuvat kuluttavan sarjoja enemmän kuin aikuiset. Sinänsä en näe suurena pahuutena sitä, että lukijoille tarjotaan sitä, mitä he haluavat lukea… vaikka se kirjailijan mielestä saattaakin olla turhauttavaa. Tai niiden lukijoiden mielestä, jotka kaipaavat jotain muuta kuin N:ttä sarjaa.
Mutta vielä tätä kysymystä enemmän pohdin kohderyhmäajattelua. Kuka oikeastaan ajattelee kohderyhmää ja missä vaiheessa? Kirjailija vai kustannustoimittaja? Tosiasiahan on, että jossain vaiheessa se kohderyhmä plomsahtaa esiin. Ovatko ”taiteen tappajia” siis kirjailijat itse vai se joku kynnys, joka päättää, että ”tämä ei ole nuortenkirjallisuutta”?
Tämä siis hyvin yleislaatuisena mietiskelynä, varsinaista lanu-kentällä vallitsevaa todellisuutta sen kummemmin analysoimatta. En tiedä, onko kirjoituksen kritiikki totta… mutta toisaalta se on yhden, tai ilmeisesti useammankin, nuoren lukijan tuntemus lanu-kirjallisuudesta, joten ehkä siinä on hippusensa totuuttakin. Miksi lanu näyttäytyy heille banalisoituneena ja kaavamaisena?
16 huhtikuun, 2015 klo 12:02 am
Stazzy
Ja ennen kuin minua ymmärretään väärin…
Koetan siis miettiä, onko moinen käsitys nuortenkirjallisuudesta yleisempikin nuorten keskuudessa? Jos on niin miksi, mistä se kumpuaa?
16 huhtikuun, 2015 klo 8:00 am
Magdalena Hai
Nyt ehkä kaikki maailman lukiolaiset nirhaavat minut mielessään, koska seuraava menee vähän ”kyllä täti tietää ja minäkin silloin nuorena”-alueelle. 🙂 Mutta täytyy muistaa, että lukiolainen on siinä iässä, että hän haluaa irrottautua kaikesta siitä, mitä oli lapsena. Hän on aikuinen, tai lähes aikuinen. Hän lukee aikuisten kirjallisuutta, joka on hänelle juuri auennut ovi, ja vaatii siksi aikuisuutta myös nuortenkirjoiltaan. Olemme kaikki varmasti nihilistisimmillämme, vaativimmillamme ja jyrkimmillämme juuri tuon ikäisinä, ja lukio jo lähtökohtaisesti vaatii sellaista mieltä ja lähestymistapaa asioihin. Tällaiset nuoret lukijat varmasti tarvitsevat enemmän raakaa, rehellistä, vereslihaista kirjallisuutta. He tuskastuvat, jos heille tarjotaan mitään siloiteltua, tai mitään, mikä haiskahtaa laskelmoidulle. Se on oikein. Hekin ansaitsevat hyväksi kokemaansa kirjallisuutta.
Mutta sitten taas, on ne toiset nuoret. Nuoremmat nuoret. Esimurkut ja ne tyypit, jotka ovat vasta siirtymässä Aku Ankoista kovakantisiin. 13-vuotiaillekin pitää kirjoittaa kirjoja. Sen ikäiset taitavat kaivata usein juurikin kohderyhmäkirjoitettua kirjallisuutta, sellaista, johon he voivat samaistua konkreettisesti, sekä päähenkilön, hänen ongelmiensa että miljöön puolesta?
Näissä kirjoituksissa toivoisin, että heitettäisiin rohkeammin nimiä peliin. Ei ammuttaisi haulikolla kaikkea, mikä liikkuu. Mitä tarkalleen ottaen kritisoidaan? Itsehän olen puhunut paljonkin siitä, että spekulatiivisen fiktion puolella ikään perustuva kohderyhmäajattelu toimii huonosti ja lähinnä selkeiden lastenromaanien tapauksessa. Siinä alakoulun ja yläkoulun välissä nuorilla tapahtuu kuitenkin henkinen harppaus, jonka jälkeen kyse on lähinnä genrepreferensseistä. Tykkääkö hän enemmän fantasiasta vai scifistä? Dark Fantasystä, urbaanifantsusta, avaruusscifistä, dystopioista, maagisesta realismista, YA-romantiikasta tyyliin Twilight?
Mistä puhutaan, kun puhutaan nuortenkirjallisuudesta?
Milan alkuperäiseen tekstiin vielä kommenttina, että kuvakirjan tekeminen on ihanaa! Juuri tuo parityöskentely ja sen näkeminen, miten omat sanat muotoutuvat toisen mielessä kuviksi. Ja juu, haastavaa, nimenomaan teknisesti. Lapset ovat ankara yleisö. 🙂
17 huhtikuun, 2015 klo 7:20 am
annelitre
Palaan Milan alkuperäiseen tekstiin minäkin. (BTW, hyvät pointit, Maggis.) Kirjoittaminen saa olla myös helppoa.
Usein karttelemme tai häpeilemme kirjoittamisen helppoutta (silloin kun sitä on). On kunniallisempaa kirjoittaa puurtamalla ja tuskaisesti – sillä tavoin syntynyt teksti on ansainnut tulla kirjoitetuksi, se on arvokasta. Mutta helposti kirjoittaen syntyy myös hyvää tekstiä. Kun kirjoittaminen sujuu tai suorastaan lentää, se tarkoittaa, että yhteys alitajuntaan on auki, mielikuvitus virtaa ja ideoilla on tilaa. Silloin on lupa nauttia kirjoittamisesta.
17 huhtikuun, 2015 klo 8:39 am
Mila
Kiitos kaikille hyvistä pohdinnoista! Ja Anneli, kirjoittaminen saa tosiaan olla myös helppoa. Ilo ja leikki pitää muistaa. Keksimisen ja luomisen riemu, totta kai niitäkin on. Kirjantekijäksi ei ehkä ryhdy kovin helposti se, joka ei milloinkaan tunne minkäänlaista kirjoittamisen iloa ja nautintoa. Haastavaksi kirjoittamisen tekee se, ettei itsestään selvästi saa tekstistään sellaista kuin haluaa.
8 toukokuun, 2015 klo 9:47 am
Nuortenkirjojen kaavamaisuudesta ja nuoren lukijan aliarvioimisesta | Magdalena Hai
[…] aliarvioidaan lukijoina. Yksi kirjoitus, johon ehdittiin viitata nuortenkirjailijoiden pitämässä Grafomania-blogissa, oli ilmeisesti sävyltään tai sisällöltään liiankin äkkiväärä, sillä se on sittemmin […]