Eilen jaettiin legendaarisen Pirkanmaan kirjoituskilpailun palkinnot jo 64. kerran. Hyvä uutinen: tulee myös 65. kerta! Kilpailun lopettamista on ehditty kaavailla säästösyistä, mutta nyt Tampereen kaupungin pormestari Anna-Kaisa Ikonen on ilmoittanut, että haluaa kilpailun jatkuvan. Miten ja kenen toimesta, se on vielä auki. Tähän saakka kilpailun on järjestänyt Tampereen kaupunginkirjasto.

Minulla oli tänä vuonna kunnia olla mukana palkintoraadissa yhdessä Terhi Rannelan, Timo Malmin ja Kari Aronpuron kanssa. Kilpailuun saapui lähes 400 tekstiä, proosasarjaan 226 ja lyriikkasarjaan 160. Kilpailun tavoitteena on tukea uusia lahjakkaita kirjoittajia ja tarjota heille mahdollisuus saada tekstejään julkisuuteen.

Palkittuja sanavelhoja: Juho Hakkarainen (vas.), Janne Lyytinen, Tapani Mäkinen, Katri Ikonen, Marika Riikonen, Niina Virtanen ja Raimo Valkonen.

Palkittuja sanavelhoja: Juho Hakkarainen (vas.), Janne Lyytinen, Tapani Mäkinen, Katri Ikonen, Marika Riikonen, Niina Virtanen ja Raimo Valkonen.

*

Tässä palkintojuhlassa pitämäni puhe:

”Hyvät sanataiturit,

7 ja puoli kiloa runoa ja 10 kiloa proosaa.

Ajatelkaa. Miten voimissaan kirjoittamisharrastus on Pirkanmaalla, miten tavaton ilmaisunhalu. Kuten eräässä kilpailurunossa todetaan, ihmisillä on tarve kirjoittaa itsensä näkyviin.

Näin suuresta joukosta seuloutuminen palkinnoille on komea saavutus. Tekstin täytyy sykähdyttää ja yllättää erottuakseen, kirjoittajan persoonallinen ote ja tuore ääni ovat välttämättömiä.

Olen kiitollinen kunniatehtävästä toimia tuomarina, vaikka vähän kauhuissani vastuusta. Tekstien arvottaminen oli tuskallista, kun ymmärsin niiden sisältämän sydänveren määrän. Ei auttanut kuin siirtää isommat tunteet syrjään ja nostaa analyyttiset lasit silmille. Onhan taitavalle kaunokirjalliselle tekstille kuitenkin olemassa kriteerit, edes jotenkuten objektiiviset. Lasit nenällä huomasin, että monessa kilpailutyössä tarina kantoi mutta tyyli ja kieli eivät vielä olleet yhtä vahvoja. Tai toisinpäin: ilmaisu soljui mutta sisältö ei täysin kirkastunut. Ilahduin töistä, joissa koko palikkatorni pysyi pystyssä.

Paljon käsiteltiin yksinäisyyttä, kuolemaa, syrjäytymistä, vanhenemista, surua, nuorten pahoinvointia, pettymyksiä ja työelämän murheita. Pintaan nousivat myös lapsuusmuistot, rakkaudennälkä, oman identiteetin ja paikan etsiminen ja arjen vaatimukset.

Tekstien yleishenki oli synkähkö, paljon tummia juonteita. Huumoria sai etsiä, ja kun sitä löytyi, siitä melkein aina riemastui. En tiedä, kuvaako ilottomuus tätä aikaa vai taipuvatko elämän epäkohdat ja tragediat helpommin kaunokirjalliseen muotoon, ehyt sydän ei ehkä viritä luomisvimmaa yhtä korkealle kuin risa.

Rohkean omaääniset ja kokeilevat tekstit piristivät, niitä olisin lukenut enemmänkin, esimerkiksi visuaalista muotoon aseteltua runoutta. Toisinaan muoto tuki sisältöä ja toisinaan ei, mutta poikkeuksetta kokeilut herättivät mielenkiinnon. Tyyli- ja lajikirjoa oli mukavasti: satua, murretta, loruja, tieteelliseksi esseeksi naamioitua proosaa, päiväkirjaa – jopa joulukalenteri.

Kirjoittajan lahjakkuudesta kertoo myös se, että osaa luoda hengittävän hahmon, pystyy uimaan erilaisten ja eri-ikäisten henkilöiden maailmaan. Kun avasimme nimimerkkikuoria, ällistyin monta kertaa: Mitä ihmettä, voiko tämä olla naisen kirjoittama! tai Oho, luulin teiniksi mutta onkin ikäihminen! Taitavassa kirjoittajassa asuvat kaikki iät, ajat, tavat ja kokemukset. Eikä kaikissa teksteissä edes menty ihmisolennon nahkoihin, mukana oli muun muassa hykerryttävä kalan näkökulma, jossa kala lopulta ymmärsi rakkaudesta enemmän kuin ihminen: ketään ei saa omistaa.

Lopuksi haluan nostaa teksteistä suoria lainauksia, ajatuksia jotka sävähdyttivät minua:

– Kun puhumme säästä, puhumme jostakin muusta. Kun vaikenemme vaikenemme jostakin. Jos hiljaisuus on merkittävää hiljaisuutta, sitä on kuunneltava.

– virus-sana tulee latinasta ja tarkoittaa myrkkyä, nainen tulee baarista ja tarkoittaa hyvää

– yritän huijata aivojani kehräämällä

– Jotenki ny pitäs ol täyrellist, ko o suvi kauneimmillas. Ja mää karehri muurahaisii.

– Rivissä juoksivat jääni poikki, salomaan sudet, saalista vailla.

– katsoisin antikvariaatin ikkunaa mutta joku katsoo sitä jo

– laulaisinko? tanssisinko? nauraisinko? mitä kaikkea on tapana, iloisena

– Jätän villakoiraat ja kissanaaraat keskenään. Paritelkoot rauhassa.

– ihokarvat värisivät kuin pikkuruisen pedon niskavillat

– Aina en tunnista itseäni peilistä, sillä en muista, miltä näytin ennen

– Kaipaus on ihminen kahlittuna kapaloksi

kuvitteellinen romaanin nimi: Tekojää petti, avovaimo jätti

– minussa on jokin kuohuttava totuus, se on vain kaivettava esiin

– Päätän alkaa aikuiseksi. Ostan ehkä asunnon. Mitähän äiti sanoo?

– Kasvoista oli jäänyt jäljelle silmät. Äiti oli hajonnut auton mukana.

– muistan isän ensimmäisen kuoleman

– inhoan kun en tee mitään enkä silti tee

– Jään kuuntelemaan oman ääneni kaikua, enkä koskaan kuule ääntäni niin kuin hän.

– Jotkut tytöt katoavat bittiavaruuteen, jotkut laitokseen, jotkut hautaan. Tuuli puhaltaa tyttöjä pois.

– Palaamisen jälkeen vaikeinta on lähteminen. Voiton jälkeen vaikeinta on luopuminen. Rakkauden jälkeen vaikeinta on rakkaus. Ei tämä ole niin monimutkaista, etteikö tätä ymmärtäisi

Lämmin kiitos jokaiselle kisaan osallistuneelle. Toivon että jatkatte kunnianhimoista luovaa kirjoittamista, ja lennätte!”

Kirsti

Mainokset