Milan kesäsuunnitelmat ja vastaukset niihin saivat oikein miettimään taas kerran tätä kirjailijan tai minkä tahansa luovan alan ammattilaisen osaa. Niin onnellinen kuin se monelta osin onkin, yksi huono puoli siinä piilee: lähes jatkuva huono omatunto. Kunnon luterilaisen kasvatuksen saaneelle on yksinkertaisesti tungettu liikaa työmoraalia, joten:

Jos ei ehdi kirjoittaa, omatunto ihmettelee, miksi ei muka. Miksi ei vaikka väkisin käytä aikaansa asiaan, jota niin halajaa, kirjoittamiseen.

Jos kirjoittaa, omatunto muistuttelee, miten hirveän monta asiaa on retuperällä. On siis parempi tuijottaa tiukasti ruutua eikä erehtyä vilkaisemaan ympärilleen tai tehtävälistaan.

No joo, niihin hyviin puoliin kuuluu tosin tietysti myös se hirmuisen hyvä olo, kun on voinut keskittyä kirjoittamiseen oikein kunnolla. Mutta kieltämättä myös kiukku siitä, että ainako mun pitää. Sillä niinhän se menee, että kun kirjailija kerran on kotona haahuilemassa, kyllä se sen kodin siinä sivussa hoitaa.

Hoidatteko te kaikki? Tai osaatteko sanoa itsellenne, että ei mun tosiaankaan aina tartte? Että hyvä kirjoitusvire on hieno ja niin tärkeä asia, ettei sitä saa hukata touhuamiseen. Jos, niin kertokaa, miten se onnistuu?

Miten omatunto ei vain vaienneta vaan nujerretaan?