Ollako vai kirjoittaako

Kesä on tosiasiassa outoa aikaa kirjailijan elämässä. Tai ainakin oletan sen olevan sitä muidenkin kuin omalla kohdallani. Yleensä kesällä puhutaan lomista, ilmasta, veden lämmöstä, reissuista, rantavartalosta, jäätelöstä, siis kaiken maailman kesäasioista. Entäpä me, peitämmekö koneen huolellisesti paksun peiton alle tai annammeko sen pölyttyä rauhassa, vai hiivimmekö muiden silmän välttäessä edes vähän naputtelemaan? Vai onko sellaisiakin, jotka tyynesti opastavat perhettä kiirehtimään rannalle päästäkseen itse töiden ääreen? Kirjailijallehan kirjoittaminen on usein varsin nautinnollinen olemisen muoto. Tunnustuksia!

Juu, minä tunnustan, olen aina tehnyt kirjoitustöitä kesällä. Päivätyömaailmassani viikonloput, lyhyet apurahavapaat ja kesälomat olivat ainoita mahdollisuuksia. Pitäisi oikeastaan kysyä lapsilta, miten paljon he siitä kärsivät. Vai kärsivätkö? Ainakin aina tiesivät, mistä äidin löytää. – Ihmeellistä muuten, että tätä kysymystä en ole heille koskaan esittänyt. Olisikohan korkea aika, vaikka vastaus ei enää mitään muutakaan. – Tottahan minä sentään osan lomasta pyhitin perheellekin, kai. Niin ainakin olen muistavinani.

Muisti on tosin melkoisen petollinen kaveri. Vastahan tässä taas lehdessä todisteltiin, miten samat tapahtumat muistetaan aivan eri tavalla. On ne tietysti voitu aikoinaan kokeakin eri tavalla. Miten paljon me lopulta tiedämme siitä, mitä tuttukin ihminen pohjimmiltaan asioista ajattelee, mitä jossain tilanteessa tuntee. Omien sisarusten kanssa tämän on huomannut selvästi. Meillä on vanhemmistammekin aivan eri käsityksiä. Aika paljon näitä myös on kirjallisuudessa käsitelty.

Huomenna tai ylihuomenna syöksyn Hämeenlinnan maakunta-arkistoon. Siellä on valtavasti tietoa Hämeenlinnan kuritus- ja työvankilasta pengottavaksi. Juuri oikeaa työtä lämpimänä kesäpäivänä!

Entä sinä? Miten päiviäsi vietät?

Advertisement

Matkalaukullinen tarinanalkuja

Terveisiä Englannista! Palasin reissulta vasta muutama päivä sitten. Pää sauhuaa vieläkin kokemuksia, joista ammennan kirjoitushommiin varmasti vielä pitkään.

Lontoon lisäksi kävin muun muassa Cornwallissa, St Ivesin pienessä rannikkokaupungissa. Paikka on todella kaunis vanhoine kivitaloineen, kapeine kujineen ja satamineen. Löysin sieltä mennyttä St Ivesiä käsitteleviä kirjoja. Lueskelin myös entisaikojen elämästä kaupungin sympaattisessa, kivilinnamaisessa kirjastossa, joka oli paikkakunnan väkilukuun nähden melko kookas. Otin kaupungista paljon kuvia ja videoita. Toivottavasti jotain näistä kokemuksista pilkahtaa joskus kirjassakin.

Ostin myös kirjoja vanhoista cornwallilaisista tarinoista. Niissä kerrotaan monenlaisista noidista, aaveista, merenneidoista, keijuista ja muista taruolennoista. Niistäkin saanen sytykettä joihinkin tuleviin kertomuksiini. Hauska oli myös kummitusjuttukierros, jolle St Ivesissä osallistuin. Kummitustarinannälkäisiä kierrätettiin muun muassa paikkakunnan hautuumaalla kuulemassa rutosta, haudanryöstäjistä ja kummituksista.

Lontoon luonnontieteellisessä museossa oli meneillään mielenkiintoinen merta ja koralleja käsittelevä näyttely. Rakastan merta ja luulen, että se on tavalla tai toisella tyrskyämässä mukaan tulevien vuosien töihini.

St Ives, rannalla.

Vaikka lähtee reissulle etsimään jotakin tiettyä asiaa, yleensä törmää moniin muihinkin tarinoihin ja ideoihin. Matkan ei tarvitse edes suuntautua kovin kauas. Yhden pienen kotimaanreissun aion vielä tänä kesänä tehdä. Talvella on varmasti paljon, mistä äyskäröidä tarinoita.

Mila

St Ives, satamaa.

Ilta Atlantin rannalla.

Kapakasa ja paarisa

Tännään mulla on pitkästä aikaa kauhia rapula. Ihastuin Juan Gil-nimiseen punaviiniin. Se oli liian hyvvää.
Ensin aijoin kirijottaa tänne juhannuksesta, mutta sitte kirijojani selattua päätinki tehä yllätys yllätys, kapakkajutun, joten olokaapa hyvät!
(Ravintolamailmasa tuli oltua liki 30 vuotta, se on ollu varsinainen aarreaitta ja elämän rikastuttaja. Ilo, suru ja kaikki muukki tunteet on tullu sielä nähtyä.)

Piipahetaan ensin Pohojammaalla.

Kalajoen paarisa talavella 2003

Isä ja pojat ajjaa raktoreilla lunta. Pomo vettää tukkulapusta kynät ja lehtiöt yli. Eno tekstaa ruokalistoja: Raavia lohta. Tarijoilija pyörii pilivesä, tuo viskin eestä kalijan ja nisun. Kosmetolooki, kirsokuutti, lausahtaa elekantisti kavaljeerilleen: Tunnen makkaransyöjät ihosta. Tiskijukka viimmestellee vesikampauksensa, raapustaa kappaleitten perrään: Hijas. Nopia. Voksi.

(Kirsokuutti on ikivanahaa kieltä, taitaa tarkottaa hienostelevaa nirppanokkaa. Tarina on totta, vaikka tapahtu jo 80-luvun alusa Haapaveellä.)

Mennäämpä sitte Helsingin kapakoihin. Olin yli nelijä vuotta kokkina ravintolasa, josa meni aika vähä ruokaa. Monet kanta-asiakkaat tuli tuttuiksi. Välillä myin jopa kalijaaki. Ylleiskieltähän ne asiakkaat puhu, näisä mun juttuisa käyttävät mun murretta.

Yks rakkaimmista asiakkaista oli Sandra. Se oli omakustantanu yhen runokirijanki, jonka tietenki ostin.

Santra

Kanta-asiakkaitten onneniltana oli köyhän pijot. Rohomusin siiteriä ja pitsaa, käsilaukku pullotti mun kans kilipaa. Mää kajjautin tiivan elekein parit tangot ja sain hurijat aplootit. Sitte kaks pukuherraa alako tanssittaan ja tarijuaan votkaa! Mää lonkkavikanen lehemä olin niinkö hurvaton heitukkaa, puluppusin elämää ja raatasin mukavia. Miehet tahto mua jatkoille, johon mää: Ei minusta oo teille ilua, mun mirri on naftaliinisa vintillä!

Toinen vanahempi rouva oli skitsoreenikko, joka oli omakustantanu 500-sivusen rommaanin. Hänen käynnistään lounasaikaan seuraavasa:

Anna

Annalla on satteenharmaja tukka ja silimisä väsyneet taivaat. Se istuu einestäjien keskellä, valasee rommaania taskulampulla ja kaataa kanisteristaan kalijaa lassiin. Tarijoilija, lempiä jätti, antaa reivittären olla.

Sitte yhestä vanahan ajan herrasmiehestä, nimeltään

Akseli

Akselilla on kuirunkeltanen puku ja rypistyny naama, mutta silimät tuikkii. Se tuo mulle säkillisen leipää ja kilon jauhelihhaa. Paahan sille kiltisti leivät ja pyöräytän italialaiset lihapullat. Tarijoilija lämmittää kalijan mikrosa. Akseli kiittää, pohiskellee mailmanmenua ja pellaa sakkia. Kumaraisenki oot ulijas, murheesas komia, täynnä kentlemannin sarmia!

(Pari vuotta sitte näin Helsingin Sanomisa Akselin kuolinilimotuksen, tuntu vähä haikialta, vaikken sitä hyvin tuntenukkaan. Kuiru on kellertävän ruskiaa, (ussein vauvvan) löysää kurraa.)

Lemu-Teppo kävi asiakkaana vähä hienommasa paikasa:

Lemu-Teppo

Lemu-Teppolla on ruskia puku ja lohojennu ohta. Se ramppaa kolomen nelijän paarin väliä, ostaa Karijalaa ja sikkaareita. Teppo raataa ummet ja lammet talavisojasta, olumppialaisista ja polliisin urastaan. Se jauhaa suolapähkinöitä näläkäänsä ja hekottaa juttuilleen. Valomerkin jäläkeen se vahtaa akkunan takkaa tarijoilijjaa. Kammotus kyykkii autoin tykönä, seuraa plontia. Tomera Toini rökittää ryökälettä: Jätä Päivi rauhaan! Äijäpaha säikähtää, kutistuu pieneksi ku pullonkorkki.

Sitte kuvvaan vähä henkilökuntaaki. Alotetaan omakuvalla:

Itämainen tango

Kokilla on verinen essu ja herpes huulesa. Se tuijottaa pää kallellaan kaasuliekkejä ja juo jasmiiniteetä. Euken Mamsteeni laulaa ihanimmasta ihanimman Itämaisen tangon. Lihapullavuori, paskaset kattilat ja ölijynkäry katuaa. Kauneuven kaukomaa, hieno lootuskukka, aukiaa, se virran helemaan raukiaa.

(Raahasin pitkään ihte äänittämiäni kasetteja töihin. Laulut olivat enemmän tai vähemmän romanttisia, toisin ko arki.)

Yhesä paikasa huomioni kiinnitty apiaan siivoojapariskuntaan:

Pari

Pariskunta siivuaa yhesä pupisa. Pohojosesta puhaltaa jäinen viima. Mies kuuraa vessaa, nainen moppaa laattiaa. Sielu on liejusta likavettä, ohtan uurteisa ittäis pottu. Jätesäkit kahisee, toolit kolisee apatian aavalla. Kyrräilevä pari suhahtaa toistensa ohi, nainen sipisee mulle: Me ei olla puhuttu kolomeen kuukauteen. Ääni haalia niinkö peike pusero.

Sitte pikku muotokuva viinurista, joka raahas sisävilepihivin kotua töihin:

Olli

Touhu-Olli on 160 senttiä kompleksikengät jalasa. Sillä on matkalaukunkokosesa salakusa työsopimus ja tanssikengät. Miestä alakaa heti hiukoon: Misä mun sisävile on? Perkele, se jäi kottiin! Taksi maksaa enämpi ku liha. Ei haittaa! Olli paistattaa pihivin, liekittää sen tesillä kossua.

(Kerran Olli tosiaan liekitti pihivinsä talon viinalla ja käkätti päälle.)

Meno äityy vielä pöhölömmäksi seuraavasa:

Kokkein kokkous

Mää ja Jelena pijetään kokkousta. Hälläsä ja lämpöhauteesa on terävät kulumat, molemmat pois!Kannatettaan! Koppautan pannaanilla pöytää. Ja listalle vaan kolome ruokaa: Kalapuikot, kananuketit ja HK:n lihapullat! Asiakkaille automaatti ja mikro salliin. Hyvä, hyvä, asia päätetty! Keittiöön uima-allas, kirijasto ja paari! Erinomasta, kannatettaan! Lähteisä kolome pullua viinaa mukkaan! Ja kartonki tupakkia! Joo ja kassasta kaikki setelit! Päätetty! Isken Sikkiitan pöytään.

(Arvatkaapa kahesti onko tämäki kokkous pijetty. Onhan se!)

Palataampa taas vähä ankiampaan paikkaan, ihimisten tykö, joihin elämä oli painanu raskaat jäläkensä.

Peerit

Perruukki-Peerit räpyttellee saivareisia ripsiään:
Mää lähin eilen yhen marokkolaisen matkaan.

Se haki Suomesta parempaa elintasua,
sairaanhoitajaa ja ommaa järviä.
Annoin sille ja sen viijelle kaverille.
Myin vielä mun pikkuhousut kympillä.

Pikku-Heiti

1

Nahkatakkinen molla-maija juo tiskillä likkööriä. Tukka kiiltää ku yön silikki, luomet on satumeren turkoosit. Pikku-Heiti tanssahtellee ja nauraa kihertää, mehtikanat puistaa päätään, että tuo kääpiö kehtaa!

2

Pikku-Heiti, herkkä höyhenkukka, pallaa paariin ja itkee ihtensä sokiaksi: Tulin raskaaksi! Tarijoilija lohuttaa: Älä ny märise, iso ihiminen!

Eräs surusa nainen jäi mieleen. Kelssomiina viitta La Stradan, tie-elokuvan Gelsominaan.

Kelssomiinan tanssi

Kelssomiina, ruhujottu lapsi, huuhtoo kalijalla pillerin, karvaan makiaisen. Sillä on sairaalan takki palttoonsa alla, hymy märystä märkä, ko mussiikki on ainua koto.

Siirtäkää toolit, Kelssomiina tanssii!

Samasa paikasa kävi kalijapalakalla, ns. ennustaja, joka sano jokkaisellelle: Jätä se nykynen, se on sulle väärä! Ennustajalla oli kerran entisiin elämiin perehtyny tuttava mukanaan:

Entiset elämät

Noijalla on nokan varresa herneenkokonen luomi. Asiakkaat on entisistä elämistä sekasin, mää oon ollu intialainen rinsessa, mää vaaraon hovineito, mää parriisilainen maalari! Innostus läikkyy, juotamma tietäjää, tyrkytämmä seteleitä. Määki haluan tietää tottuuen! Noita keskittyy, pannee silimät kiinni: Sää oot ollu pujopartanen merimies ja sufraketti. Ruipelo rottinen hihkuu: Mää olin Yrijö Jylyhä!

Eräs hilijanen mies syöpy mieleen:

Jukka

Jukkalla on partaa naaman peittona ja lonkeronhailakat silimät. Se heittää tavun tunnisa, hörähtää porukan mukana. Kapakka sulijetaan. Jukka jää istuun rappusille. Takseja suhahtellee sivu, pensa-asemalla toikkaroi tolovana. Mietteliäs mies polttaa pimmeyteen reijän. Yö on keikahtamasa aamuksi. Jukka kulukee putkikassin kans jätehuoneeseen, enkeli ahamii kauhusaan kukkaislunta.

Vallan hurijaksi meno yltyy täyskuulla:

Täyskuulla

Sänkitukkanen tummu tullee mettisenhoitajanpuku päällään kapakkaan, tekkee lautasliinoista keon ja sytyttää sen pallaan. Täyskuulla pöyvän alta tupruaa savua, äijänkäppyrä polttaa sielä piippua ja pelekää ratioaktiivista sätteilyä. Täyskuulla syöjään raakalihapihivejä ja juuaan Vernet rankkaa. Täyskuulla rammat ja seittemän kääpiyä tillaa Ville Vallattomat ja alakaa rokata. Täyskuulla varastetaan veihtet ja narsissit. Täyskuulla töhöritään vessa ja ennustetaan käjestä. Täyskuulla käyvään vieraisa ja rikotaan hommoin silimälasit. Täyskuulla jätehuoneesta kajahtaa laukaus ja enkelin peittää veri.

(Ejellisen tarinan Jukkahan oli tuo jätehuonemies. Jukka oli astellu roskalaatikkoon ja ampunu sinne ihtensä. Joku lapsi löysi ruumiin aamulla. Vein roskat keskiyöllä jätehuoneeseen. Tappauksen jäläkeen ajattelin aina, että laatikosta nousee Jukka verissään.)

Ihan lopuksi lähestyvän juhannuksen kunniaksi nätti tunnelmaruno:

Hahtuvatyttö

Tuulen hiuksesta ja voikukan henkäyksestä
synty hahtuvatyttö.
Se istuu mansikan alla, tuumii: Komia puu!
Se lukkee ulupukasa Peukaloisen retkiä, tuumii:
Hieno sohova!

Hassu hahtuvatyttö syö kastepisaran,
elämälleen väläkkyvän.
Se sukkii kiharansa kuunsäjekampallaan,
lukkee iltarukkouksen simpukankuoresa,
vettää terälehtipeiton päälleen.

Kaikki runot, proosarunot, lastut, mitkä lie olivat kirjoistani Ulijasta väkiä (Sammakko -03) ja Mehtätähtejä ja uuen kylän outoja (Sammakko -05).

Hyvää juhannusta kaikille, toivottaa Heikki

Kuva-arvoitus: mitä puuttuu?

Alla on kuva Suuren Suomalaisen Kirjakerhon jäsenlehdestä 9/15. Siinä on esitelty kuukaudenkirjapaketti, johon kuuluu kaksi ruotsalaisen Mari Jungstedtin dekkaria. Silmätkääpä infolaatikkoa hetki ja miettikää, puuttuuko siitä mielestänne jotain.

*

Käännöskirjallisuutta ei olisi ilman suomentajaa. Miksi kääntäjän nimeä ei mainita? En ikinä osta käännöskirjaa katsomatta suomentajaa.

Puolisen vuotta sitten Kirjakerhon kuukaudenkirjojen esittelyistä katosi tieto suomentajasta. Asia jurppi sen verran, että otin lopulta viime viikolla yhteyttä kerholehden päätoimittajaan ja vaadin selitystä. Vastaus kuului: ”tietoja on karsittu taitollisista syistä ja tilanpuutteen vuoksi”. Luvattiin toki ottaa palautteeni huomioon ”kehityshankkeissa”. En tyytynyt selitykseen vaan jatkoin tuttuun tapaani jänkkäämistä: ”Tilanpuute ei ole kestävä syy kun on kysymys yhdestä lyhyestä rivistä. Suomentajan nimen jättäminen pois osoittaa kirjallisuuden ymmärtämättömyyttä.”  Päätin sanoa irti 24 vuotta kestäneen jäsenyyteni ja palata asiaan, jos meno muuttuu tolkulliseksi. Siihen kohtaan päätoimittaja muisti kertoa, että ”kuukaudenkirja-esittelyyn kääntäjät on tarkoitus lisätäkin hetimiten”. No hyvä, en peru jäsenyyttä. Odotan. Mutta jos syksyyn mennessä suomentajien nimiä ei ilmesty, niin…

Kääntäjien sivuuttamiseen törmää usein myös kritiikeissä, mitä en koskaan lakkaa ihmettelemästä. Suomentaja muistetaan yleensä vasta siinä vaiheessa, jos on moitittavaa. Suurin osa teoksista on kuitenkin ammattitaidolla ja ajan kanssa suomennettuja, soisi työn tekijälle edes pienen kumarruksen.

Ai niin, Mari Jungstedtin dekkarit Viimeinen näytös ja Joka yksin kulkee on suomentanut Emmi Jäkkö.

Jotta ei menisi pelkäksi ruikutukseksi, liitän loppukevennykseksi kuvan takapihaltamme.

Oravanpojat Tiku ja Taku eivät tajua, että kottaraisenpönttö on tarkoitettu kottaraisille.

*

Kirsti

 

Minkälainen on hyvä kesäkirja?

Niin omituista kuin se onkin, huomaan suhtautuvani lukemiseen eri tavoin kesällä ja talvella. Talvella luen luonnollisesti ja sen suuremmin pohtimatta, yleensä syksyn teoksia tai pitkään vuoroaan odottaneita kirjoja.

Kesällä luen niin sanottuja kesäkirjoja. Ne ovat usein romaaneja, joita olen odottanut ja säästänyt kesää varten tai pitkäaikaisia ystäviäni, lemppareitani vuosien varrelta.

Minulle kesäkirja ylitse muiden on Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli. Nyt kun omenapuut kukkivat pihassani, ajattelen päivittäin Ilon Wiklandin tekemää kirjankantta ja Korpun ja Joonatanin seikkailuja Nangijalassa.

On ylimääräistä luksusta, jos kesäkirjassa kuvataan kesää.

”Ensin saa herätä siihen, että aurinko paistaa ikkunasta ja linnut laulavat iloissaan pihapuissa, ja Joonatan puuhailee keittiössä ihan hiljaa, laittaa meille maitoa ja leipää pöytään, ja sitten kun on syöty, pääsee ruokkimaan omia kaniinejaan ja sukimaan hevostaan. Ja sitten lähdetään ratsastamaan, voi voi, ratsastamaan lähdetään, ja ruohikossa on kastetta ja joka paikka on yhtä kimmellystä ja säkenöintiä, ja mehiläiset ja kimalaiset pörisevät kirsikan kukissa, ja hevonen pinkaisee laukkaan, eikä pelota juuri ensinkään.”

Täksi kesäksi olen säästänyt ainakin Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmelin ja Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä.

Mistä sinun kesäkirjasi on tehty?

Johanna