You are currently browsing the monthly archive for elokuu 2015.

Huojennus, ilo: yksi kirja lähti juuri painoon. Muutaman viikon kuluessa kolmannentoista lapseni, ”Hämärinkäisen”, pitäisi hiipiä maailmaan – yhdessä syvenevien syyshämärien kanssa.

Kuvakirjojen kohdalla ei tarvinne odottaa suurta huomiota esimerkiksi lehtikritiikeissä. Aina sitä kuitenkin vähän jännittää vastaanottoa. Varsinkin ensimmäinen ulkopuolinen palaute on tärkeä; jos se on kutakuinkin suopea, niin helpotuksen tunne on suuri.

Hämärinkäisen tarina alkoi viime vuonna vähän ennen joulua. Olin aika puhki erilaisista kirjoitustöistä ja vierailuista, joita oli pakkaantunut vuoden loppuun. Istuin takkahuoneen sohvalla joulukuun hyvässä, tiheässä hämärässä ja katselin menninkäismäistä koristetta, joka meillä on tapana ottaa esiin jouluksi. Jostakin ajatuksiini sukelsi nimi Hämärinkäinen. Hämärää kutova olento alkoi elää mielessäni, ja pian tarinaan tuli mukaan muitakin yöntekijöitä, kuten esimerkiksi kuunkierittäjiä.

Tarinan kuvittajaksi löytyi Karoliina Pertamo, jonka kanssa olemme tehneet yhteistyötä jo monen kirjan verran.

Rakastan kuvakirjoja, koska sanojen lisäksi myös kuvat ovat minulle tärkeitä. Kuvakirjoissa kaksi ääntä punoutuu yhteen: kirjoittajan lisäksi kuvittaja kertoo kirjan sivuilla omaa tarinaansa.

Kirjoitan kuvakirjat etenkin lapsille. Kunnianhimoinen tavoitteeni on, että tarinani kiinnostaisivat lapsia ja niitä olisi helppo lukea ääneen.

Paljon puhutaan siitä, kuinka kirjojen lukeminen vähenee. Kirjoja jaetaan jopa ilmaiseksi, eikä niitä välttämättä kaipaa kukaan sittenkään.

Silti sitä vaan jaksaa toivoa, että joku saisi kirjoista vähän lohtua, häivähdyksen iloa, ripauksen ihmeen tunnetta. Että voisi kuitenkin tarjota jotakin.

Mila

HÄMÄ-ters_mila-33221746-frntl

Mainokset

Suomen luonnon päivää vietetään lauantaina 29.8. Tapahtumia järjestetään tänäkin vuonna ympäri Suomea.

Pyhäjoella, Pohjois-Pohjanmaalla alkaa Runon luonto-tapahtuma jo perjantaina 28.8. klo 15. Paikkana on Pyhäjoen kirjasto, os. on Ruukintie 1. Iltapäivä päättyy Helena Sydänmetsän runokirjan julkistamistilaisuuteen.

Suomen luonnon päivänä lauantaina 29.8. ohjelma alkaa Satumetsä-tapahtumalla klo 11. Itse esiinnyn klo 13- 13.45 yhdessä Rea Tiirola-Tynin kanssa. Edustamme pohjoisen ääniä. Itse luen haikuja, tankojani, murrerunojani, pari lastenrunoakin ripautan kenties mukaan.

Etelän ääniä edustavat Tomi Kontio ja Sirkka Turkka, klo 14 lähtien.
Samana viikonloppuna Pyhäjoen kirjastorakennus täyttää 25 vuotta. Onnea luonnolle ja kirjastolle, kirjastoille!

Luonnon kunniaksi valikoin vedenkuulaita ja metsänraikkaita runoja hyllystäni.En ryhdy niitä analysoimaan, makustelin runoja aikani ja jokin sisälläni läikähti, hyvä niin.

Seison laiturilla, on yksi harvoista lämpimistä ja tyynistä aamuista. Onkohan se allipari, sanon itsekseni. Ei, se on kuikkapari, mutisee koira. Se nököttää laiturinnenässä silmät tyytyväisesti viirullaan, puuttuu vain, että sen suupielestä riippuisi piipunnysä. Täällä kaikki antavat kaikkien olla. Veden väki ei riitele, hirvet ovat hienotunteisinta joukkoa mitä tiedän. Ne ovat suuriruhtinaita ilman ruhtinaskuntaa. Täällä ne viettävät rauhallista maanpakolaisen elämäänsä. En unohda tervehtiä noita lempeitä valtiaita, kun sattumalta tapaamme. Ajattelen, että siinä on kruunu joutunut kerrankin oikeaan päähän.

(Sirkka Turkka, Minä se olen -76)

Samasta kokoelmasta toinenkin runo:

Tunsin kerran tytön, joka rakasti puita yli kaiken. Hänestä ne olivat valtavia, lempeitä olentoja. Mutta tytöllä oli niin vähän mahdollisuuksia, vähän toivoa, hänen kotikaupungissaan saivat puut väistyä. Täällä niitä on paljon, täällä ne saavat elää kaikessa rauhassa. Ei niitä voi olla ihailematta, niiden tapaa elää ja antaa muiden elää. Väsymättä ne suojelevat taloa ja minua. Minä kuljen niiden alla ja ajattelen, että se tyttö oli viisaampi kuin useimmat meistä. Tapa millä ne tavoittelevat pilveä, pitelevät linnunpesää, kaikin käsivarsin syleilevät taivasta.

Risto Rasalta kokoelmasta Metsän seinä on vain vihreä ovi, vuodelta -71 on seuraava runo:

Auringon valo on nyt keltaista,
se saa vastarannan
männynrungot
hohtamaan kirkkaasti.

Ja metsä on kuin tuoksuja
keitettäisiin.

Eräänlaisesta omakuvasta käyköön runoni kokoelmasta Peikkiovaara (Tammi, -11):

Maahisukko, naavaparta

Maahisukko metsälle kumarsi,
puita, hirviä hiljaa tervehti.

Tuoksui pihka,
tuoksui marjat.

Valo oksistosta kurkki,
lintu hämyyn lensi.

Maahisukko mustikan söi,
lammesta tilkkasen joi.

Metsänrauhaa humisi
kun kotiin palasi.

Viivytään metsässä vielä tankan verran:

Sammalen alla
virtaa ääneti puro.
Kuuntelen sitä.
Kohta minusta tulee
läpikuultava, tyyni.

Ryokan ( Tuomas Anhavan suomennos)

Elmer Diktoniuksen runo kokoelmasta Mainen hellyys, vuodelta -38

Lähellä toisiamme

Rakastaa kaikkea:
ensimmäistä ujoa pientä
nokkosenlehteä,
lokaa keväisellä tiellä
ja ilmoille lemahtavaa
kirpeää lannantuoksua
ja sulaneen kinoksen
happanevaa pohjarutaa.
Oppia vastaanottamaan
mikä on puhdasta ja kaunista
ja nähdä
kuinka lähellä toisiamme
asumme kaikki
saman äidinsiiven alla.

Oma runoni kokoelmasta Mehtätähtejä ja uuen kylän outoja (Sammakko, -05)

Lehemän synty

Alusa savu peitti lakkeuen,
niittu oli autio ja tyhyjä.
Luoja loi linnut ja mettiset,
perhoset ja kukat.
Verkkasen lempiästi se
muovas lämmintä maata, lisäs siihen
alakulosuuen pisaran.
Keskipäivällä kejolle ilimesty lehemä,
elläimistä nättein ja hyväntahtosin.
Se kuluki mietteisään,
kieto niitun tyyneyteen.

P. Mustapää jatkaa runollaan Muisto:

Sen, jonka saimme, tuskin saimme ensinkään,
ja kadotettu tuskin poissa on.
Hyväili päivä ohimoitasi
ja yhä hyväilee.
Ja kuitenkin, kun katson, yö on tullut
ja sumun kosteus on niemen yllä
ja vesilintu eilinen
on vaiti taikka kauas lentänyt.

Lopuksi eskimoruno kokoelmasta Laulu ilman hengelle (Otava, -77). Runon voi kuunnella myös levyltä Kuinka myöhään valvoo blues? Sävellys on Jukka Linkolan, laulajana on Eija Ahvo.

Suuri meri
lähettää minut ajelehtimaan,
liikuttaa minua,
minä olen ruohonkorsi joella.

Suuri luonto
lähettää minut ajelehtimaan,
liikuttaa minua,
liikuttaa sisintäni ilolla.

Tuo suuri meri
on lähettänyt minut ajelehtimaan,
se liikuttaa minua kuin ruohonkortta
suurella joella,
maa ja ankara sää
liikuttavat minua,
ovat temmanneet minut mukaansa
ja liikuttavat sisintäni ilolla.

Pentti Saarikosken runo Maitohorsmat kukkivat on myös upea. Sen voi kuunnella vaikkapa YouTubesta Pekka Milonoffin esittämänä.

Taidanpa tästä lähteä vielä pienelle iltakävelylle, ehkäpäö löydän muutaman vatunkin vielä.

Terveisin Heikki

Taas olennaisuuksien äärellä: miten hahmotat vuodenajat?

Nelikymppiseksi saakka kuvittelin, että vuodenaikaympyrä on kaikilla sama, kerran koulussa opetettu pysyvä fakta. Kunnes kymmenisen vuotta sitten maailmani romahti. Pikku Kakkosen juontaja Veera Degerholm ryhtyi studiossa valmistelemaan juontoa vuodenkierrosta ja taiteili pahville ympyrän. Mitä helkattia! Veera sijoitti kevään ja syksyn päin mäntyä: syksyn vasemmalle, kevään oikealle.

Juu, sittemmin olen ymmärtänyt, että enemmistö hahmottaa vuoden myötäpäivään. En silti tajua, mikä teitä vaivaa.

Olen lapsesta saakka kulkenut fyysisesti vuodenaikoja, astellut ne ympyrän sisällä lähellä ulkokehää. Erityisen rakas on matka vasemmalta keväästä oikealle syksyyn, alakautta kesän läpi – länsimainen lukusuunta!

En muista, olisiko ekaluokan seinällä ollut vuodenaikaympyrä, jossa kevät lännessä. Arvelen niin, ja sieltä se on syöpynyt mieleen.

Jotain ehkä selittää tämä Aapisen aukeama:

Aapinen, Weilin+Göös, 1972, kuv. Kylli Koski.

Aapinen, Weilin+Göös, 1972, kuv. Kylli Koski.

*

Siinähän se, kevät paikallaan, vasemmalla.

No niin, tulihan taas tärkeimmät. Palaan järvelle, järveen. Olen pysähdyksissä. Vasta pilvien ja sateiden tultua jatkan taivalta loivasti ylös oikealle.

Kirsti

 

Lisäys 20.8. klo 12.11

Jaahas, nyt löytyi kolmannen luokan ympäristöopinkirja vuodelta -75. Suuri pettymys, ääh, väärinpäin:

IMG_6659

*

Pitäisikö luovuttaa?

K

 

 

Olen jo pitkään yrittänyt etsiä päästäni erästä kirjasarjaa, jota luin lapsena. Päädyin kirjoittamaan Facebookiin avunhuudon:

”Kyselen tänään lisää Lastenkirjainstituutin mahtavalta Päiviltä, mutta osaisiko joku heti vinkata: Mitä olivat ne 70-luvun lopulla luetut arvoituskirjat, joiden lyhyehköissä tarinoissa oli monta syyllisehdokasta ja lukija sai itse arvata, kuka on pahis? Lopussa oli sitten ratkaisut jokaiseen tarinaan. Näitä kirjoja oli siis monta, sarjamaisesti. Pohjoismaisia ehkä tai saksalaisia alunperin?”

Sain läjän avuliaita vastauksia. Eräs ystävistäni lupasi välittää kysymyksen kirjastonhoitajaserkulleen.

Yhdellä kirjailijakollegalla soitti kelloa, mutta ei vain muistunut mieleen. Toivoin, että kollegan pää toimisi omaani paremmin.

”Joskus aivot pudottaa ratkaisun vähän aikaa suristuaan. Katsotaan, miten käy. Kansikuvallisesti liittäisin ne ehkä Agaton Sax -sarjan ajan maailmaan ja tyyliin..”

(Huom. tarkoitin AS-sarjan suomenkielisten laitosten kansia, en alkuperäisiä.)

Puolisoni muisti, että hänkin on luultavasti lukenut samaa sarjaa reilusti 80-luvun puolella.

Eräs ystävistäni alkoi muistella etsiväkirjoja 1980-luvun lopulta, joissa lukija pystyi vaikuttamaan juonenkäänteisiin valitsemalla haluamansa juonilinjaston. Hän lupasi penkoa arkistojaan ja palata seuraavana päivänä asiaan.

”Kiitos! Tapaan tänään Päivin, joten ilmoitan, jos selkenee aiemmin. Tuossa ei ollut sen kummempaa juonilinjastokuviota kuin tarinan lopussa kysymys, kuka oli syyllinen ja kirjan lopussa oikeat vastaukset lyhyine perusteluineen.”

Vaihtoehtoiset tarinakulut innostivat muitakin muistelemaan. Itsekin muistin yhden lisää.

”Gunnel Linden Valassaaren valtakunta oli ainakin tällainen.”

Sitten alkoi jo polttaa. Eräs ystävistäni muisteli, olisiko hahmon nimi suomennoksessa ollut Samuli ja sukunimessä jonkinlainen viittaus ehkä vaaraan… Myöhemmin kävi ilmi, että oikea kirjailija oli jo löytynyt.

Kirjastonhoitajaystävä kertoi faktaa vaihtoehtoisista juonilinjoista. Hän kertoi, että kyseessä oli neliosainen Valitse oma seikkailusi -sarja 1980-luvulla tai 1990-luvun alussa. Etsiväkirjoja ne eivät kuitenkaan olleet vaan aikamatka, syvänmeren seikkailu, vampyyritarina ja mahdollisesti jonkinlainen scifijuttu.

Minä en tiennyt, mistä oli puhe.

”Nämä on mulle ihan outoja. Olen liian vanha.”

Eräs ystävistäni vinkkasi myös Roddy Doylen Hihittäjähoidon ja Rover pelastaa joulun -kirjan vaihtoehtoloppuineen, mutta totesi itsekin ne selkeästi uudemmiksi.

Eräältä ystävältä tuli ehdotus, olisivatko kyseessä Donald Sobolin kirjat Salapoliisi Välkystä (Encyclopedia Brown alkukielellä), mutta valitettavasti sekin tie vei jorppakkoon.

Tässä vaiheessa suuntasin aiemminkin mainostamaani Lastenkirjainstituuttiin Tampereen Puutarhakadulle. Instituutin huippuammattilainen kirjastonhoitaja Päivi Nordling lupasi paneutua asiaan ja arveli löytävänsä sarjan tiedoillani. Kävelin sitten kuitenkin pari minuuttia kokoelmaa lävitse ja pong, sieltähän silmä oikeat selät hyllystä.

.Featured image

Kyseessä oli siis Wolfgang Ecken neliosainen Salapoliisitehtäviä-sarja.

Kotona heti tiedottamaan tulokset:

”Muisti on ihmeellinen epeli: Löysin kirjat noin minuutissa kävelemällä läpi LKI:n mittavaa kokoelmaa. Lisäksi kirjailija on saksalainen, mutta ainakin ekan osan eka juttu kertoo tukholmalaisesta yksityisetsivästä Olaf Kjellbjörnistä (se pohjoismaalaisuus). Sarjan neljä kirjaa on julkaistu suomeksi 1978-1979 ja ovat aikansa lapsia. Jo ekassa virkkeessä Olaf ”heittää viimeisen silmäyksen television kuvaruudussa olevaan upeaan vaaleaverikköön” ja hetkeä myöhemmin ”työntää viskipulloaan kohti vierastaan”. ”Ottakaapa nyt toisellekin jalalle…”

Suomennos on Jukka Kemppisen.

Mitä tulee otsikon provokatiiviseen kysymykseeni, en osaa päättää. Kirjastosta kirjat tietysti löysin: näköaisti, kirjaston omintakeinen tuoksu, inspiroiva keskustelu asiastani kiinnostuneen kirjastonhoitajan kanssa ja aakkosjärjestys kaikki arvatenkin auttoivat oikean hyllyn luo.

Toisaalta kirjojen etsiminen ystävien kanssa virtuaalisesti herätti monissa lukumuistoja ja ihmisten avuliaisuus on valtavaa. Sain myös ideoita, mitä lukea seuraavaksi.

Ehkä sopivin loppukaneetti siis on: eläkööt kirjastot ja eläkööt ystävät!

Johanna

Niihin kuuluu tämänkertainen kirjoitusvuoroni, joka oli jo viime viikolla. Aikomukseni oli kirjoittaa mökkielämän rauhassa, mutta unohdin, etten ole kirjautunut tänne Grafomaniaan tabletin kautta. Ja kun tunnukset puuttuivat, siinähän istuin puhtaan kaulani kanssa.

Haa, rakastan näitä vanhoja sanontoja ja mietin aina, mitä on niiden taustalla. Kuka on istunut ensimmäisenä missä ja miksi puhtaan kaulansa kanssa? Jos joku tietää, valaise, ole kiltti. Monessa sanonnassa on taustalla tosi hauska tarina, kun sen vain joskus kuulisi. Tässäkin olisi jollekin kirjan aihe. Tarinat sanontojen takana.

Toinen mutka matkaan kirjoittamiseni kanssa tuli vielä täällä kotikoneen ääressä. Annoin koneen päivittää tähän Windows 10:n, josta jo kuulin, ettei ehkä olisi pitänyt. No, täällä se nyt kumminkin on, enkä nyt puolestaan meinannut löytää suosikkejani, eli päästä sitä kautta tänne. Aina näitä pieniä teknisiä ongelmia riittää, mutta yleensä ne ennen pitkää ratkeavat. Joskus jonkun toisen avulla, toisinaan ihan itse ratkaistuina.

Ja, hei, täällä ollaan!

Viime viikon torstai oli mukava päivä. Ensin tapasin uuden kustantamoni, Robustoksen, kustantajan Heikki Savolan, ja tunsin olevani oikeassa paikassa. Tunnen niin edelleen. Kun tietää oman kustantajansa tekevän työtään puhtaasti rakkaudesta kirjaan, tulee hyvä mieli. En tässä ollenkaan väitä, etteivätkö edelliset kustannustoimittajatkin olisi tehneet työtään samasta syystä, mutta heidän suuret kustannustalonsa ovat jo mahdollisimman suureen voittoon pyrkiviä liikelaitoksia, joiden kanssa pieni kirjailija tuntee usein olevansa melkoisen Oskari Olematon.

Kustantajan tapaamisen jälkeen oli vuorossa graafikon tapaaminen ja hänen aivan omanlaiseensa pikku puutarhaan tutustuminen. Meillä on mielessä yhteistyö, jossa kerrotaan juuri tuosta puutarhasta. Odotan suorastaan jännittyneenä, mitä siitä syntyy. Työ etenee niin, että Matti tekee tauluja, joista yhdessä valitsemme kirjaan mukaan tulevat. Kasveihin liittyy paljon tarinoita, sekä perinnejuttuja että Matin omia kokemuksia ja ajatuksia.

Olen vain kerran aikaisemmin tehnyt kaksi kirjaa akateemikko Matti (tosiaan, hänkin) A. Pitkäsen valmiisiin kuviin. Silloinkin Matti A. kertoi omia ajatuksiaan ja yhdessä suunniteltiin. Navetan eläimillä saimme jopa silloin vielä jaetun Suomalainen kuvakirja -palkinnon. Yhteistyö saattaa siis onnistua näinkin päin, vaikka muistan silloin epäilleeni kovasti, ennen kuin läksin mukaan. Kertokaa mahdollisia kokemuksianne näin tapahtuvasta yhteistyöstä. Voisin kuvitella sen joskus takkuilevankin aika tavalla.

Entä nyt? Nyt toivon jo seuraavan kirjoitusvuoroni koittaessa voivani kertoa uuden kirjani, jos ei nyt jo ilmestyneen, ainakin olevan ilmestymäisillään. Mutta siitä sitten enemmän sillä kertaa.

Miten voivat teidän tekniset laitteenne, taitonne ja taiteelliset intohimonne tällä hetkellä?

Romaanissani ”Harmaat enkelit” (2014) teen jotakin, mitä en ole aikaisempien kirjojeni kohdalla tehnyt: esitän kiitoksia.

Kiitän minua auttaneita ihmisiä. He ovat vanhempia naisia, joita haastattelin sotakokemuksista ja kirjeystäväni Turkista, jolta sain korvaamatonta apua Turkki-osuuksien kirjoittamiseen. Kiitän myös tahoja, jotka myönsivät minulle apurahaa kirjoittamistani varten. Kiitän niin ikään puolisoani, jonka tuki on edesauttanut paitsi Enkeleiden, myös jokaisen muunkin kirjani valmistumista.

Enkeleiden syntyprosessi oli tavallista pitempi, joten ehdin miettiä kiitoksiakin. Ja kun kirja sitten oli valmis, oli suorastaan pakko kiittää.

Kirja ei synny yksin ja ilman toisten apua, ja paljon useamminkin kiitokset olisivat paikallaan. Jokaisen kirjani kohdalla voisin kiittää monia tahoja. Hyvin usein kiitos kuuluisi myös kustannustoimittajalle – hiljaiselle, mutta tärkeälle kanssakulkijalle.

Olen havainnut, että aika monissa kirjoissa nykyään kiitetään. Ymmärrän sen hyvin. Usein kirjan kirjoittaminen on sellainen ponnistus, että työn lopulta valmistuttua sitä todella puhkeaa iloisiin kiitoksiin. Ja miksipä ei. Kiitos on kaunis ele.

Lastenkirjoissani olen kiitoksen sijaan käyttänyt omistusta. Olen omistanut kirjojani niille, jotka ovat tarinan syntyyn vaikuttaneet tai joille muuten haluan kirjan osoittaa. Omistuskin on eräänlainen kiitos.

Kiitos, että olet.

Ajattelin sinua.

Kiitätkö sinä kirjassa?

Mila

Uusimmat kommentit

kirsti k artikkeliin ”Pönttö” kisaa Top…
Nimetön artikkeliin ”Pönttö” kisaa Top…
kirsti k artikkeliin ”Pönttö” kisaa Top…
Raili artikkeliin ”Pönttö” kisaa Top…
annelitre artikkeliin ”Pönttö” kisaa Top…

Arkistot