Romaanissani ”Harmaat enkelit” (2014) teen jotakin, mitä en ole aikaisempien kirjojeni kohdalla tehnyt: esitän kiitoksia.
Kiitän minua auttaneita ihmisiä. He ovat vanhempia naisia, joita haastattelin sotakokemuksista ja kirjeystäväni Turkista, jolta sain korvaamatonta apua Turkki-osuuksien kirjoittamiseen. Kiitän myös tahoja, jotka myönsivät minulle apurahaa kirjoittamistani varten. Kiitän niin ikään puolisoani, jonka tuki on edesauttanut paitsi Enkeleiden, myös jokaisen muunkin kirjani valmistumista.
Enkeleiden syntyprosessi oli tavallista pitempi, joten ehdin miettiä kiitoksiakin. Ja kun kirja sitten oli valmis, oli suorastaan pakko kiittää.
Kirja ei synny yksin ja ilman toisten apua, ja paljon useamminkin kiitokset olisivat paikallaan. Jokaisen kirjani kohdalla voisin kiittää monia tahoja. Hyvin usein kiitos kuuluisi myös kustannustoimittajalle – hiljaiselle, mutta tärkeälle kanssakulkijalle.
Olen havainnut, että aika monissa kirjoissa nykyään kiitetään. Ymmärrän sen hyvin. Usein kirjan kirjoittaminen on sellainen ponnistus, että työn lopulta valmistuttua sitä todella puhkeaa iloisiin kiitoksiin. Ja miksipä ei. Kiitos on kaunis ele.
Lastenkirjoissani olen kiitoksen sijaan käyttänyt omistusta. Olen omistanut kirjojani niille, jotka ovat tarinan syntyyn vaikuttaneet tai joille muuten haluan kirjan osoittaa. Omistuskin on eräänlainen kiitos.
Kiitos, että olet.
Ajattelin sinua.
Kiitätkö sinä kirjassa?
Mila
Grafomania 
11 kommenttia
Comments feed for this article
2 elokuun, 2015 klo 4:04 pm
Magdalena Hai
Kaikki kirjani olen omistanut lukijoille, mutta Susikuningattaressa myös kiitin. Itselleni oli selviö, että teen näin, koska Gigi ja Henry -trilogian myötä olen kasvanut kirjailijaksi, enkä suinkaan ole tehnyt sitä tyhjiössä. Useat ihmiset olivat paikalla juuri oikeaan aikaan (kirjoittamisen opettajat) tai olivat läsnä koko kirjoitusprosessin ajan (esilukijat), eikä sarja olisi samanlainen ilman heidän neuvojaan, huomioitaan ja tukeaan. Uskon vakaasti kiitoksen voimaan. Jos joku ihminen on tehnyt hyvää ja ollut sinulle tärkeä, se pitää sanoa ääneen. Ei ihmiset muuten ymmärrä. 🙂
3 elokuun, 2015 klo 6:01 am
annelitre
Aikuisten kirjojeni suhteen olen saanut paljon apua tutkijoilta ja kirjastoväeltä. Heitä olen kiittänyt, sillä olen todellakin jäänyt suureen kiitollisuudenvelkaan. Olen myös liittänyt kirjoihini luettelon tärkeimmistä lähdemateriaaleista, koska en halua ratsastaa toisten työllä. Katson eettisemmäksi kertoa reilusti, mistä olen tietoni saanut. Tutkijat ovat tehneet valtavan suuren, vuosikausien työn penkomalla alkuperäismateriaalia, joten he ansaitsevat maininnan. Ja ehkä joku lukija on tästä materiaalista kiinnostunut.
Olen juuri samaa mieltä kuin Maggis, että jos joku on tehnyt hyvää ja auttanut, se pitää sanoa ääneen.
3 elokuun, 2015 klo 3:08 pm
J.S. Meresmaa
Mifonki-sarjassani ei ole kiitoksia eikä omistuksia. Ei kenellekään.
Tajusin tämän vasta myöhemmin, eikä valinta ollut sen suuremmin tietoinen, mutta kun jäin pohtimaan asiaa, arvelen syyn olevan tämä: eeppiseen, meidän maailmastamme erilliseen maailmaan sijoittuvaan tarinaan en halunnut mitään, mikä muistuttaisi tästä reaalimaailmastamme. Teos on fantasiassaan lukijalle kokonaisuutena ”ehyt”, vai miten sen ilmaisisi. 🙂
4 elokuun, 2015 klo 8:58 am
Johanna Hoo
Joskus juhlalliset ja mittavat kiitokset tuntuvat lukijana minusta vähän hassuilta. En oikein tiedä, kenelle ne on kirjoitettu. Ilmeisesti kiitosten kohteille.
Kirjan kirjoittaminen on aina kirjoittajalleen iso asia, mutta minulle lukijana ei. Ei minun lukukokemukseni siitä muutu, onko kirjan syntyyn vaikuttaneet ihmiset listattu vai ei. Ehkä siksi en yleensä pidä kovin laajoista ja mahtipontisista kiitoksista. Jokaisella kirjalla on (yleensä) aina esim. kustannustoimittaja ja paljon ihmisiä, joita ilman kirjasta ei olisi tullut mitään. Siinä ei minusta ole mitään ihmeellistä tai yllättävää.
Hah, miltä ankeuttajalta kuulostankaan! Tietysti heitä saa ja myös pitää kiittää. Samoin kansitaiteilijaa ja myynnin ja markkinoinnin väkeä. Samoin äitiä ja isää, aina. Samoin lapsia ja puolisoa ja esilukijoita ja ystäviä ja elämää. Äidinkielen opettajaa. Lastentarhan tätiä. Jokainen voikin sitten itse valita sen, miten julkisesti sen tekee eli kirjassa vai henkilökohtaisesti.
(Kuulostan kyllä niin järkyttävän kiittämättömältä, että luultavasti poistan tämän kommentin kohta 🙂
4 elokuun, 2015 klo 10:14 am
annelitre
Varsinkin amerikkalaiset tuntuvat harrastavan näitä puolisoiden, äitien, isien ja muinaisten opettajien kiittelyitä. Hassuilta ne tuntuvat. Eivätkä tosiaan merkitse lukijalle yhtään mitään.
Sen sijaan jossain on oikein annettu neuvokin, että apurahan myöntäjätahot pitäisi mainita. Eiväthän nekään lukijalle ole tärkeitä. Ilmeisesti ideana on tehdä näkyväksi apurahasysteemiä, näyttää konkreettisesti, mitä apurahoituksella on aikaan saatu.
PS. älä poista kommenttiasi!
4 elokuun, 2015 klo 11:08 am
milateras
Amerikkalaiset kiittelevät tosiaan joskus monen sivun mitalla. Meillä suomalaisilla taitaa olla siihen verrattuna vähän jäyhempi ja vähäeleisempi kiittämistyyli – ”ei tehdä tästä nyt numeroa” -asenne.
Kiitokset ovat varmastikin tarkoitettuja niiden kohteille eivätkä ne sinänsä merkitse satunnaiselle lukijalle paljoakaan. Toisaalta minusta on hauska lukea kiitoksetkin, se tuntuu pieneltä kurkistukselta tekstin taakse, ikään kuin kirjailijan työhuoneeseen.
Annelin mainitsema luettelo tärkeimmistä lähteistä lienee usein paikallaan.
Samoin apurahapointti oli tärkeä. On hyvä tehdä näkyviksi myös työn taloudellisia mahdollistajia.
4 elokuun, 2015 klo 12:59 pm
mimmu
Saamissani myönteisissä apurahapäätöksissä on ohjeistettu kiittämään apurahan myöntäjää kirjan kansilehdellä. Joten olen sen tehnyt. Olen jopa luullut, että mikäli niin ei tee, apurahaa ei jatkossa tipu. Järkeni kyllä on sanonut, ettei mikään lautakunta ehdi kiitoksia tarkistamaan. Kiitoksethan tulevat myös kovin myöhässä, apurahan ja kirjan ilmestymisen välillä voi olla vuosia.
Olen kuitenkin tottelevainen lapsi. – Miten nyt sanotaan? – Kiitos.
4 elokuun, 2015 klo 4:19 pm
annelitre
Ihan on minusta pointtia siinä, että apurahat mainitaan, kiitoksella tai ilman. Tuskin lautakunnat niitä vahtivat, mutta siinä tulee lukevalle yleisölle näkyväksi, mihin tarkoituksiin apurahoja annetaan. ”Ai se on saanut kirjastoapurahan ja kirjoittanut tämän kirjan.” Apurahojen myöntämisestä kun edelleen vallitsee hyvin kummallisia käsityksiä.
7 elokuun, 2015 klo 10:20 am
mimmu
Tuo on totta!
Kiitokset kertovat lukevalle yleisölle sen, että apurahat myönnetään työn tekemiseen, ja että usein tuota työtä ei voisi tehdä ilman apurahaa.
Ehkäpä sen tähden minusta on ollut hassua onnitella apurahan saamisesta, sehän on suunnilleen sama kuin kävisi onnittelemassa tavallisia työntekijöitä palkkapäivästä.
(Työn tekemisen velvollisuus on olemassa, vaikkei työtä teekään apurahan myöntäjälle.)
En siis ole onnitellut kollegoita. (Vaikka työ onkin kivaa.)
11 elokuun, 2015 klo 1:35 pm
annelitre
Kuka kissan hännän nostaa jne, mutta kun nyt sattuu sopivasti, niin mainostan, että kirjoitin juuri apurahoista blogiin: http://www.annelikanto.fi/kirjoittaminen/apuraha/
12 elokuun, 2015 klo 6:59 am
milateras
Onnittelut Annelille vielä kerran pitkästä apurahasta!
Ja kiitokset kaikille kommenteista. Näitä varmaan muistelen seuraavan kerran, kun olen saanut kirjaurakan valmiiksi ja mieleen juolahtaa, että pitäiskö kiittää.