Romaanissani ”Harmaat enkelit” (2014) teen jotakin, mitä en ole aikaisempien kirjojeni kohdalla tehnyt: esitän kiitoksia.

Kiitän minua auttaneita ihmisiä. He ovat vanhempia naisia, joita haastattelin sotakokemuksista ja kirjeystäväni Turkista, jolta sain korvaamatonta apua Turkki-osuuksien kirjoittamiseen. Kiitän myös tahoja, jotka myönsivät minulle apurahaa kirjoittamistani varten. Kiitän niin ikään puolisoani, jonka tuki on edesauttanut paitsi Enkeleiden, myös jokaisen muunkin kirjani valmistumista.

Enkeleiden syntyprosessi oli tavallista pitempi, joten ehdin miettiä kiitoksiakin. Ja kun kirja sitten oli valmis, oli suorastaan pakko kiittää.

Kirja ei synny yksin ja ilman toisten apua, ja paljon useamminkin kiitokset olisivat paikallaan. Jokaisen kirjani kohdalla voisin kiittää monia tahoja. Hyvin usein kiitos kuuluisi myös kustannustoimittajalle – hiljaiselle, mutta tärkeälle kanssakulkijalle.

Olen havainnut, että aika monissa kirjoissa nykyään kiitetään. Ymmärrän sen hyvin. Usein kirjan kirjoittaminen on sellainen ponnistus, että työn lopulta valmistuttua sitä todella puhkeaa iloisiin kiitoksiin. Ja miksipä ei. Kiitos on kaunis ele.

Lastenkirjoissani olen kiitoksen sijaan käyttänyt omistusta. Olen omistanut kirjojani niille, jotka ovat tarinan syntyyn vaikuttaneet tai joille muuten haluan kirjan osoittaa. Omistuskin on eräänlainen kiitos.

Kiitos, että olet.

Ajattelin sinua.

Kiitätkö sinä kirjassa?

Mila