Tänään tiistaina 22. syyskuuta klo 8.13 se tapahtui: aloin kirjoittaa.

Mitäpä ihmeellistä siinä, eikös kirjoittaminen ole tässä ammatissa jotakuinkin suotavaa.

No, pääsi käymään niin, etten kirjoittanut yli puoleen vuoteen yhtään mitään julkaistavaksi tarkoitettua. Heti alkuvuodesta päätin pitää tauon, elämäni ensimmäisen. Viime vuonna tuli kolme kirjaa, mikä ei tuntunut järkevältä tahdilta, vaikka en ollutkaan yksin syyllinen sumaan – kirjoilla on eri kustantaja.

En suunnitellut näin pitkää paussia, mutta kesä tuli varkain. Soutuvene, uimavesi, ruovikot, rantakivet, puna-ailakit, laituri, metsäpolut, Pääskynen, pyörä, retket, mustikat ja kiipeiltävät puut kutsuivat. Kesää riitti, riitti, ja riitti. Se antoi niin paljon, etten missään vaiheessa ehtinyt huolestua kirjoittamattomuudestani. Tiesin koko ajan, että jotain on tulollaan, jotain kehittyy. Odottelin. Viime viikolla vähän jo kutitteli. Tunnistin merkit, nuo tutut vastustukset: lipastot järjestykseen mars, vaatekaapit kuntoon, valokuvat albumiin, lattioiden pesu, puhtaat lakanat, marjat pakkaseen…

Tänä aamuna pää oli jo niin täynnä seireenejä, houkuttavia sanoja, lauseita ja maailmoja, että kesäkalusteet ja riippumatto saivat jäädä odottamaan varastoon viemistä. Nyt lähtee. On pakko, on lumottu pakko. Tulisipa pian huomisaamu.

Tarinaan vietelty,

Kirsti

*

Koko kesä tullut vain nautiskeltua...

Koko kesä tullut nautiskeltua…

.. hmm, pitäiskö lopettaa lorvailu ja ryhtyä hommiin...

.. häh, pitäisikö vihdoin ryhdistäytyä…

... ja ryhtyä hommiin!

… ja ryhtyä hommiin!