Syksy on kirjailijalle usein sosiaalista alkaa. Kirja on ehkä ilmestynyt, ja kirjantekijän on aika astua fantasiamaailmoistaan yleisön eteen. Tämä kirjailija lähtee ihan mielellään vaikka messuille. (Viimeisimmistä kirjamessuista on alla Kirstin raporttia!) Yli kymmenen vuoden harjoittelun jälkeen en juuri enää jännitä tällaisia esiintymisiä – mikä helpottaa työtä huomattavasti.

Valmistaudun esiintymisiin miettimällä jo etukäteen, mitä aion kulloisestakin aiheesta sanoa. Kampaan hiukset, vaihdan kirjoitusverkkarit johonkin vähän esittelykelpoisempaan asuun, laitan ehkä kaulaan tietyn korun. Kirjailijan työ on siitä mielenkiintoista, että siinä sekä kirjoitetaan että säännöllisesti kerrotaan ihmisille omasta ammatista. Messuvilinässä keskustelen mielelläni kollegoiden, muiden kirja-alan ihmisten ja ylipäänsä kaikkien kanssa.

Vuosien kuluessa olen jopa oppinut pitämään messuista ja muista kirjakinkereistä. Pelkkä tunnelma kannattelee: ollaanhan näissä tilaisuuksissa yhteisellä asialla kirjallisuuden puolesta.

Vilkkaan sosiaalisen kanssakäymisen vastapainoksi tarvitsen kuitenkin toipumista. Hiljaisuutta, lukemista, aikaa ja lepoa. Kun tapaan vaikka ystävän tai menen harrastukseen rentoutumaan, en mielelläni ota esiin kirjailijankaapuani. Yritän viikata sen jonnekin pois näkyvistä. Siviilissä ei aina jaksa edustaa ammattikuntaansa. Joskus kuitenkin täytyy hulauttaa kirjailijankaapu ylleen lennosta, kun joku alkaa kirjailijaa puhutella.

Kirjailijan ammatti ei tietenkään ole pelkkä kaapu tai ulkoinen rooli. Tuntuu, että kirjailijuus on ollut sielussani aina: lukija, kirjoittaja, maailman tarkkailija, haaveilija, kertoja.

Poikkeaako esiintyvä kirjailija sinun ”siviiliminästäsi”?

Miten valmistaudut esiintymisiin?

Mila