Jatkan samasta aiheesta kuin Raili edellä. Teknisiä ongelmia.

Olen käyttänyt tietokonetta vuodesta 1984, opiskeluajoista asti päivittäin. Vuodesta 1993 kainaloiseni on ollut tietokoneita ammatikseen räpläävä henkilö. Minulla on aina ollut kohtuullisen hyvä kone. Kun edellinen on alkanut tahmata ja väsyä, kodin tietotuki on loihtinut tilalle perustellun uuden, vuosiksi ehomman.

Koskaan aiemmin ei siis ole tapahtunut sitä, mitä saatui viime viikon torstaina. Tulin aamuyöstä hoitamaan koneelleni jotain tärkeää asiaa ja kohtasin sinistä vilkuttavan ruudun. Kun aamulla palasin, sama toistui.

Oli deadline viikko. Olin paniikinomaisesti takonut kasaan erästä käsikirjoitusta. Olin luvannut lähettää sen viime perjantaina kolmelle kollegalle, joiden kanssa pidämme tällä viikolla kässärityöpajan.

En päässyt käsiksi tiedostoon. En päässyt käsiksi myöskään oppitunteihin, joita olin juuri valmistanut, lastenkirjakäsikirjoitukseen jonka deadline on parin viikon päästä, en maileihini, en kalenteriini, en valokuviin enkä kymmeniin exceleihini, joiden pyörittäminen ja päivittäminen on lempiharrastukseni (minulla on taulukot mm. ensilumesta, taloutemme vedenkäytöstä ja vuosittain tekemästämme omenamehun määrästä).

Varmuuskopioita oli, mutta niin kuin niiden luonteeseen kuuluu, ne kuvaavat jotain hetkeä jossain kaukaisessa tai läheisessä menneisyydessä, eivätkä tätä ja nyt.

Levy kiidätettiin lääkärille. Kohtasin maahisen, joka oli naamioitunut ihmiseksi ja vielä joskus päätyy romaaniin.

Levyllä oli elämäni 90-luvulta asti sähköpostien ja dokumenttien muodossa. Kun siihen lisätään nurkissa tulvehtivat lapsuuden ja nuoruuden päiväkirjat, pahvilaatikot täynnä lasten askarteluja, erilaiset dokumentit sukuni historiasta, valokuvat, laskut, tiliotteet ja kirjapinot, työhuoneessa on vaatteita lukuunottamatta kaikki eloton, mitä minulla on.

En käynyt työhuoneessa neljään päivään. Se on pisin aika, jonka olen ollut poissa.

Mikä ilo, helpotus, riemu ja vapaus! Ei minkäänlaista ahdistusta kaikesta siitä, mikä ehkä on kadonnut.

Vietin neljä onnellista päivää. Makasin sohvalla, luin, kylvin vaahdossa, kävin kävelyllä, vesijumppasin, lauloin ja leivoin. Samaa siis kuin aina muulloinkin – jos nyt kirjoittamista ei lasketa mukaan – mutta vapaana kaikesta siitä painosta, joka ei poistu sydänalasta ja vatsanpohjasta muulloin kuin jouluaattona ja kesäloman keskimmäisinä päivinä.

Tekeminen loppui kertaheitolla. Ei mitään, mitä pitäisi tehdä.

Kun tiedostot toivusti saatiin parin päivän päästä palautetuiksi, jatkoin niin levänneenä ja iloisena, etten minkään loman jälkeen.

Kaikki olisi voinut mennä. Mikään ei mennyt. Olen aina tiennyt syntyneeni erityisen onnekkaiden tähtien alle. Kaupan päälle sain tavata maahisen. En aiemmin tiennyt, että heitä on oikeasti olemassa.

Johanna