You are currently browsing the monthly archive for helmikuu 2016.

Hammaslääkäriajan lähestyessä kirjoitan yllätys, yllätys Thorbjörn Egnerin kirjasta Satu hammaspeikoista. Luin, että kirjaa on ollut hammaslääkärien odotushuoneissakin. Kevättalven piristykseksi lukulistallani ovat myös Kasper, Jesper ja Joonatan (Kolme iloista rosvoa), sekä Hyppelihiiri Myökkipyökki metsässä. Muitakin Hyppelihiiri-kirjoja varmaan on.

Egner ( 1912-1990) oli norjalainen lastenkirjailija, piirtäjä, kuvittaja ja lauluntekijä. Egnerin kirjoista otetaan edelleen uusintapainoksia ja niitä on julkaistu yli 20 maassa. Oman tuotantonsa lisäksi hän käänsi mm. A. A. Milnen Nalle Puh-kirjoja, sekä muutakin lastenkirjallisuutta norjaksi. Hän tuotti lukukirjoja peruskouluun ja toimitti säännöllisesti lastenohjelmia radioon.

”Satu hammaspeikoista”, tarina julkaistiin ensimmäisen kerran jo 1941 ”Den nye barneboka”- satukokoelmassa . Karius ja Baktus (itsenäinen kirja) julkaistiin 1949. Suomeksi kirja julkaistiin ensimmäisen kerran 1961 Eeva-Liisa Mannerin suomentamana.

Kaksi hammaspeikkoa, suomeksi (vähän tylsästi?) Möö ja Paa asuvat Jussi-pojan suussa. Jussi on herkkusuu, jolle maistuvat pullat ja karkit. Hampaitaan hän pesee viiden viikon välein. Eipä siis ihme, jos hammaspeikoilla on lokoisat oltavat! Peikot rallattavat Iloisessa laulussa : ”Karamellit makeat/ sata kertaa paremmat/ on kuin vellit sakeat,/ näkkileivät rapeat.”

Peikot heiluttelevat ahkeraan hakkujaan, Paa saa talonsa valmiiksi kulmahampaaseen ja istuu parvekkeella nauttien olostaan. Möö mekastaa alhaalla ”kellarissa”, niinpä Jussi saa kovan hammassäryn. Kamalan hammasharjan uhatessa peikot huutavat: ”Älä tee niin kuin äiti käskee, Jussi!” No, Jussi harjaa hampaat ja peikot laulavat suruissaan: ”Harja teki jekkua,/ ei nyt ole nekkua,/ eikä pullaa, leivosta,/ kyll´ on olo kamala.”

Jussi menee lopuksi hammaslääkäriin. Möön sanoin hammaslääkäri on hirviö, joka nitistää meidät kaikki. Pora muuraa peikkojen hienot talot umpeen. Karkin muruakaan ei enää löydy nälkäisille peikoille.Seuraavana iltana, kun Jussi pesee hampaitaan, eivät hammaspeikot pääse minnekään pakoon hammasharjaa. Peikkoparat huuhtoutuvat viemärin kautta merelle, jossa pelastuivat lautalle.

Alun perin satu loppui niin, että peikot kuolivat huuhtoutuessaan viemäriin. Tämä johti siihen, että lapset eivät enää halunneet harjata hampaitaan, koska eivät halunneet tappaa näitä söpöjä peikkoja.

Satu on opettavainen, silti se koskettaa vielä 54-vuotiastakin. Egner on myös kuvittanut kirjan. Joku hieman moitti hänen kuvitustyyliään, mutta eikö hammaspeikkokirjan kuvitustyyli saakin olla hieman sottainen? Itse pidin (ja pidän), kun toinen hammaspeikoista on punatukkainen.

Kirjan lopussa ovat Iloisen laulun ja Surullisen laulun nuotit.

Wikipediasta luin, että Egnerin hammaspeikot eivät olleet aivan ensimmäisiä lajissaan. Aili Somersalon 1927 ilmestyneessä Terveyssatuja-kirjassa hammaspesun tärkeyteen opastettiin hammassärkypeikkojen avulla.

Entisaikaan monien kipujen ja sairauksien, myös hammaskivun aiheuttajaksi ovat myös aikuiset uskoneet erilaisia olentoja. Suomessa on vielä 1800-luvulla arveltu hammassäryn aiheuttajaksi hammasmatoa.

No, hammasmatoa minulta tuskin löytyy, hammaskiveä kyllä. Urheasti kuitenkin menen hammaslääkäriin.

Terveisin Heikki Hassutus

*

Jäin tuon edellisen Jyrin postauksen jälkeen oikein miettimään, mikä mahti kirjoitetulla tekstillä on, ja on ollut jo pitkään. Erityisesti näissä päivän polttavissa kysymyksissä se on näkynyt niin hyvään kuin huonoonkin suuntaan. Niillä kiihotetaan ja rauhoitetaan, puhutaan järkeä ja järjettömyyksiä, ja valitettavan usein lukijana vain vahvistetaan omia kieroutuneitakin käsityksiä.

Toisaalta kirjoitetun sanan aika ihmiskunnan historiassa on tietysti varsin lyhyt. Olen taas tavaillut Kansalliskirjaston digiaineiston sanomalehtiä vuodelta 1896. Uutisiksi katsottu aineisto on joskus koomistakin nyt luettuna, mutta epäilemättä tuohon aikaan kelpasi hyvin uutiseksi  esimerkiksi naiseen törmännyt pyöräilijä. Ajopeli oli vast’ikään vaihtanut nimeä velosipedistä polkupyöräksi, ja oli  monen mielestä aika epävarma ja epäilyttävä keksintö. Naiselle ei törmäyksessä käynyt kuinkaan, mutta olisi voinut käydä. Kyllä se uutiseksi riitti, ehkä myös lisäämään epäluuloja.

Aina digitoituja vanhoja lehtiä lukiessani olen kiitollinen niille, ymmärtääkseni vapaaehtoisille digitoijille, joiden ansiosta voin lukea niitä nyt omassa työhuoneessani. Ne eivät ole kovin selkeää tekstiä näinkään, mutta huomattavasti helpompia lukea kuin aikanaan Kansalliskirjaston vanhoilta laitteilta, joissa olivat kovilla niin silmät kuin niskakin. En kertakaan päässyt ulos ilman jomottavaa päänsärkyä. Kun kerran olin vääntäytynyt lukusaliin ja saanut laitteen käyttööni, en sieltä heti malttanut poiskaan lähteä. Nykyinen vaihtoehto on huomattavasti mukavampi ja ergonomisempi.

On sinne Kansalliskirjaston lukusaliin silti yhä mentävä aika useinkin, sillä digitoituina ovat vasta vuosien 1771 – 1910 -lehdet. Tämänkertaisen työni kanssa osa tapahtuma-aikojen lehdistä on sentään jo tehty, ja digitointi etenee.

Vanhojen lehtien lukeminen on muuten hurjan hauskaa ja kiinnostavaa puuhaa, kokeile vaikka. Googlaa Kansalliskirjasto digilehdet ja valitse omasi. Kuvittele hetken eläväsi juuri siinä ajassa. Kerro, miltä tuntui.

 

 

 

 

 

Ensimmäinen kirjoitukseni Grafomaniaan piti alun perin olla jotain ihan muuta kuin mitä nyt tuleman pitää. Minulla oli jo aihekin valmiina, kepeä ja hauska. Mutta sitten kolumnini Tolkun ihmiset sai paljon huomiota.

Grafomania on vähän kuin kirjailijan päiväkirja, joten puran nyt tuntemuksiani tänne. Ei mitään syväanalyysia tiedossa ole, mutta pieni raapaisu kuitenkin.

Mutta ennen kuin unohdan: Kiitos ja kumarrus Grafomanian poppoolle, että halusitte minut mukaan joukkoonne!

Tolkun ihmiset. Olen kirjoittanut kolumneja lehtiin viime keväästä asti. Joitain niistä on luettu todella paljon ja joitain sitten vähemmän, mutta Tolkun ihmiset tavoitti presidentin suosiollisella avustuksella kerralla valtavan joukon ihmisiä. Sain hirmuisen määrän palautetta sähköpostiini. Luin kaikki läpi ja vastasin moniin, kaikkiin en valitettavasti mitenkään ehtinyt vastata.

Melkein kaikilla on mielipide Tolkun ihmisistä tekstinä tai ainakin tolkun ihmisistä ihmisinä. Mielipiteet ovat aina oikeita, siksihän niitä sanotaankin mielipiteiksi. On jotain mieltä jostain asiasta, se on hyvä juttu, ei siinä mitään. Olin tyytyväinen, että tekstini herätti ajatuksia ja keskustelua, mutta kieltämättä vähän pettynyt siihen, että jotkut muodostivat oman mielipiteensä tekstistäni ja ajatuksistani vaivautumatta välttämättä edes lukemaan, mitä minä olin kirjoittanut.

Ennen kolumnini julkaisua ajattelin, ettei sitä mitenkään voi ymmärtää väärin. Luonnollisesti olin väärässä. Kirjoitin lehteen myöhemmin vielä jälkikirjoituksen, jossa pohdiskelin väärinymmärryksiä. Tässä pieni pätkä siitä:

Sanat ovat kallein aarteemme ja pahin vitsauksemme. Niillä annamme ajatuksillemme muodon mutta myös satutamme toisiamme. Jos sanoissa ei olisi tulkinnanvaraa, jos ne olisivat absoluuttisia ja ehdottomia, ymmärtäisimme toisiamme paremmin. Mutta niin ei ole.

Sanat ovat ääneen lausuttuina tai paperille kirjoitettuina parhaimmillaankin vain kalpea aavistus siitä, mitä ne sanojalleen merkitsevät. Tiedän, että vielä tämänkin kirjoituksen jälkeen joku sanoo: ”Niin mutta kun…” Niin pitää ollakin. Täysin yksimielistä demokratiaa ei ole olemassa.

Tolkun ihmisistä puhuttiin niin paljon, että termi alkoi elää omaa elämäänsä ja sai erilaisia tulkintoja, myös alkuperäiseen määritelmääni nähden virheellisiä. Jotkut väärinymmärrykset syntyivät vahingossa, mutta joissain oli selvästi kysymys tahallisesta väärin ymmärtämisestä. Sellainen tuntui ikävältä, mutta minua lohdutti tieto siitä, että suurin osa ihmisistä oli ymmärtänyt tekstini niin kuin olin sen tarkoittanutkin. (Tässä yhteydessä en ala puimaan tekstin varsinaista sisältöä. Siihen voi kukin tutustua esimerkiksi Iisalmen Sanomien sivuilla, jos haluaa. Mutta ei ole pakko, tietenkään. Monilla aihe varmaan jo tursuaa ja pursuaa ulos korvista…)

Vaikka näin suureen mediahuomioon ei voi mitenkään etukäteen valmistautua (Kuka tekee suunnitelman sen varalle, että yhtäkkiä pompsahtaa suomalaisten kahvipöytäkeskusteluihin?), voin nyt sanoa, että ei se kamalaa ollut. Koin huomion positiivisena jo siksi, että keskiössä oli tekstini, en minä ihmisenä. Tosin eräs kollegani sanoi, että hänenkin Facebook-kavereiden postauksissa minusta oli puhuttu henkilönä ala-arvoiseen tyyliin, pilkattu ja kyseenalaistettu älyni ja lahjani kirjoittajana, mutta en minä sellaisesta välitä. Enemmän sellainen koulukiusaamishenkinen räyhääminen kertoo näistä haukkujista itsestään kuin minusta. Eivät kaikki osaa puhua asiasta tai edes olla asiallisia, en minä sille mitään mahda.

Toimittajat olivat pääsääntöisesti oikein mukavia minua kohtaan. Jokin haastattelu taisi lipsahtaa läpi niin, että en muistanut pyytää juttua tarkistettavaksi, mutta mitään suurta vahinkoa ei päässyt syntymään, en sanonut mielestäni mitään hölmöä, mitä olisi pitänyt myöhemmin katua. (Kannattaa muuten aina, ihan aina, pyytää haastattelut ja jutut nähtäviksi ennen niiden julkaisua. Ihan vaan siksi, ettei sitten tarvitse jälkikäteen harmitella tai yrittää oikoa syntyneitä väärinkäsityksiä.)

Ehkä pahinta tässä kaikessa seuranneessa mylläkässä oli se, että kollegani, joka julkisesti puolusti minua ja ajatuksiani, sai itse päälleen melkoisen ryöpytyksen. Minusta se oli hyvä esimerkki siitä, kuinka ihmisiä yritetään saada vaikenemaan ja luovuttamaan, jos heidän ajatuksensa eivät miellytä. Olen ikuisesti kiitollinen kirjailijaystävälleni mutta myös surullinen ja pahoillani siitä, että hän joutui minun takiani ottamaan vastaan perusteettomia syytöksiä ja kokemaan vähättelyä ja haukkumista. Kiitos ja anteeksi.

Pidän kolumnien kirjoittamisesta. Se on hyvää vastapainoa muulle kirjoittamiselle ja opettaa erityisesti tiivistämisen jaloa taitoa, kun ajatus täytyy saada mahdutettua merkkimäärältään rajalliseen muotoon. Minulle ominaista on käsitellä asioita huumorin kautta, mutta totta kai minussakin on vakava puoleni. Tolkun ihmiset edusti sitä vähän vähemmän hassuttelevaa minua. Ja tähän perään täytyy todeta, että kukaan ei ainakaan voi väittää, etteikö kolumnini olisi yhdistänyt kansakuntaamme: nyt molemmat ääripäät vihaavat tolkun ihmisiä. (Se oli lähes vitsi. Aika huono.)

Toivon, että kolumnini muutti epämääräisenä vellovaa maahanmuuttokeskustelua edes hiukan, pikkuriikkisen tolkumpaan suuntaan. Entä miten tämä kaikki vaikutti minuun? Eipä juuri mitenkään. Nyt kun kohu alkaa laantua, pystyn taas kirjoittamaan niin kuin aina. Herään aamulla, syön aamupalan ja istahdan tietokoneen ääreen. Naputi naputi nap. Perusasioiden äärellä on hyvä olla. Naputi naputi nap. Arki on hyvää. Naputi naputi nap. Tätä minä haluan tehdä. Kirjoittaa.

 

Kun uusi kirja on ilmestymässä, sitä tietysti vähän jännittää sen vastaanottoa. Kerron uutukaisen syntymästä yleensä ainakin somessa ja livenäkin tilaisuuksissa, joihin minut on kutsuttu kirjoistani puhumaan. Vasta tekeillä olevat kirjat vievät samalla jo täysillä mukanaan. Muutama ajatus kannattaisi silti uhrata juuri ilmestyneen teoksen markkinoinnille.

En ole kuitenkaan luonteeltani myyntinainen, joten olen huono myymään yhtään mitään (varsinkaan kappaletta omasta sielustani). Innostun kyllä kirjan sisällöstä puhumisesta.

Ymmärrän, että jonkin verran kirjailijankin täytyy tehdä kirjansa markkinoinnin eteen. Pääasiassa kuitenkin koen tehtäväkseni omaan työhöni eli kirjoittamiseen keskittymisen. Jos sisältö ei kanna, vaikea kirjaa on kaupata, vaikka tukena olisi minkälainen markkinointikoneisto tahansa.

Tuntuu mukavalta, jos kustantaja järjestää esiintymistilaisuuksia messuilla ja muuallakin, some- ja lehtimainontaa. Pitkän uurastuksen jälkeen varmasti jokainen kirjailija haluaa tuntea, että joku muukin kuin tekijä itse uskoo kirjaan. Jonkinlainen markkinointiin panostaminen on kustantajan puolelta tällainen ele.

Miten tärkeänä sinä pidät kirjojesi markkinointia? Kuka sinun kirjaasi markkinoi?

Kuinka paljon vastuu kirjan markkinoinnista on mielestäsi kirjailijalla itsellään? Ja mitä kirjailijan kannattaa asian eteen tehdä?

 

KIRJAILIJASILMÄ

Loppukevennykseksi vielä tämä:

Vuonna 1924 Suomen Kuvalehdessä kirjailijoihin tutustuttiin muun muassa arvuuttemalla heitä silmien perusteella: ”Silmät ovat sielun peili. Silmistä pitäisi siis loistaa se valo, joka sydämessä on. Yllä julkaisemme kuudentoista kirjailijamme silmät. Ovatko ne niin puhuvat, että ne ilmaisevat Omistajansa. Ovat kyllä.”

Lehden ammoinen lukija on lyijykynämerkintöjen perusteella ollut tunnistavinaan Larin- Kyöstin (2), Aino Kallaksen (3), Arvid Lydeckenin (7), Jalmari Finnen (9), Onni Okkosen (13) ja Santeri Ivalon (15).

Aika hyvin. Muut menivät oikein, mutta Arvid Lydeckeniksi luultu olikin Hilja Haahti.

Lehtijutussa varmistetaan vielä lopuksi: ”Ei liene syytä mainita, että parhaiten oppii tuntemaan kirjailijan hänen teoksestaan.”

Mila

 

 

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Kirjan kuiskaus kantaa ka…
kirsti k artikkeliin Kirjan kuiskaus kantaa ka…
milateras artikkeliin The Crossover kosketti
Johanna Hoo artikkeliin Laivakello kilahti Johannalle!
kirsti k artikkeliin Lempeä rauha

Arkistot