Ensimmäinen kirjoitukseni Grafomaniaan piti alun perin olla jotain ihan muuta kuin mitä nyt tuleman pitää. Minulla oli jo aihekin valmiina, kepeä ja hauska. Mutta sitten kolumnini Tolkun ihmiset sai paljon huomiota.

Grafomania on vähän kuin kirjailijan päiväkirja, joten puran nyt tuntemuksiani tänne. Ei mitään syväanalyysia tiedossa ole, mutta pieni raapaisu kuitenkin.

Mutta ennen kuin unohdan: Kiitos ja kumarrus Grafomanian poppoolle, että halusitte minut mukaan joukkoonne!

Tolkun ihmiset. Olen kirjoittanut kolumneja lehtiin viime keväästä asti. Joitain niistä on luettu todella paljon ja joitain sitten vähemmän, mutta Tolkun ihmiset tavoitti presidentin suosiollisella avustuksella kerralla valtavan joukon ihmisiä. Sain hirmuisen määrän palautetta sähköpostiini. Luin kaikki läpi ja vastasin moniin, kaikkiin en valitettavasti mitenkään ehtinyt vastata.

Melkein kaikilla on mielipide Tolkun ihmisistä tekstinä tai ainakin tolkun ihmisistä ihmisinä. Mielipiteet ovat aina oikeita, siksihän niitä sanotaankin mielipiteiksi. On jotain mieltä jostain asiasta, se on hyvä juttu, ei siinä mitään. Olin tyytyväinen, että tekstini herätti ajatuksia ja keskustelua, mutta kieltämättä vähän pettynyt siihen, että jotkut muodostivat oman mielipiteensä tekstistäni ja ajatuksistani vaivautumatta välttämättä edes lukemaan, mitä minä olin kirjoittanut.

Ennen kolumnini julkaisua ajattelin, ettei sitä mitenkään voi ymmärtää väärin. Luonnollisesti olin väärässä. Kirjoitin lehteen myöhemmin vielä jälkikirjoituksen, jossa pohdiskelin väärinymmärryksiä. Tässä pieni pätkä siitä:

Sanat ovat kallein aarteemme ja pahin vitsauksemme. Niillä annamme ajatuksillemme muodon mutta myös satutamme toisiamme. Jos sanoissa ei olisi tulkinnanvaraa, jos ne olisivat absoluuttisia ja ehdottomia, ymmärtäisimme toisiamme paremmin. Mutta niin ei ole.

Sanat ovat ääneen lausuttuina tai paperille kirjoitettuina parhaimmillaankin vain kalpea aavistus siitä, mitä ne sanojalleen merkitsevät. Tiedän, että vielä tämänkin kirjoituksen jälkeen joku sanoo: ”Niin mutta kun…” Niin pitää ollakin. Täysin yksimielistä demokratiaa ei ole olemassa.

Tolkun ihmisistä puhuttiin niin paljon, että termi alkoi elää omaa elämäänsä ja sai erilaisia tulkintoja, myös alkuperäiseen määritelmääni nähden virheellisiä. Jotkut väärinymmärrykset syntyivät vahingossa, mutta joissain oli selvästi kysymys tahallisesta väärin ymmärtämisestä. Sellainen tuntui ikävältä, mutta minua lohdutti tieto siitä, että suurin osa ihmisistä oli ymmärtänyt tekstini niin kuin olin sen tarkoittanutkin. (Tässä yhteydessä en ala puimaan tekstin varsinaista sisältöä. Siihen voi kukin tutustua esimerkiksi Iisalmen Sanomien sivuilla, jos haluaa. Mutta ei ole pakko, tietenkään. Monilla aihe varmaan jo tursuaa ja pursuaa ulos korvista…)

Vaikka näin suureen mediahuomioon ei voi mitenkään etukäteen valmistautua (Kuka tekee suunnitelman sen varalle, että yhtäkkiä pompsahtaa suomalaisten kahvipöytäkeskusteluihin?), voin nyt sanoa, että ei se kamalaa ollut. Koin huomion positiivisena jo siksi, että keskiössä oli tekstini, en minä ihmisenä. Tosin eräs kollegani sanoi, että hänenkin Facebook-kavereiden postauksissa minusta oli puhuttu henkilönä ala-arvoiseen tyyliin, pilkattu ja kyseenalaistettu älyni ja lahjani kirjoittajana, mutta en minä sellaisesta välitä. Enemmän sellainen koulukiusaamishenkinen räyhääminen kertoo näistä haukkujista itsestään kuin minusta. Eivät kaikki osaa puhua asiasta tai edes olla asiallisia, en minä sille mitään mahda.

Toimittajat olivat pääsääntöisesti oikein mukavia minua kohtaan. Jokin haastattelu taisi lipsahtaa läpi niin, että en muistanut pyytää juttua tarkistettavaksi, mutta mitään suurta vahinkoa ei päässyt syntymään, en sanonut mielestäni mitään hölmöä, mitä olisi pitänyt myöhemmin katua. (Kannattaa muuten aina, ihan aina, pyytää haastattelut ja jutut nähtäviksi ennen niiden julkaisua. Ihan vaan siksi, ettei sitten tarvitse jälkikäteen harmitella tai yrittää oikoa syntyneitä väärinkäsityksiä.)

Ehkä pahinta tässä kaikessa seuranneessa mylläkässä oli se, että kollegani, joka julkisesti puolusti minua ja ajatuksiani, sai itse päälleen melkoisen ryöpytyksen. Minusta se oli hyvä esimerkki siitä, kuinka ihmisiä yritetään saada vaikenemaan ja luovuttamaan, jos heidän ajatuksensa eivät miellytä. Olen ikuisesti kiitollinen kirjailijaystävälleni mutta myös surullinen ja pahoillani siitä, että hän joutui minun takiani ottamaan vastaan perusteettomia syytöksiä ja kokemaan vähättelyä ja haukkumista. Kiitos ja anteeksi.

Pidän kolumnien kirjoittamisesta. Se on hyvää vastapainoa muulle kirjoittamiselle ja opettaa erityisesti tiivistämisen jaloa taitoa, kun ajatus täytyy saada mahdutettua merkkimäärältään rajalliseen muotoon. Minulle ominaista on käsitellä asioita huumorin kautta, mutta totta kai minussakin on vakava puoleni. Tolkun ihmiset edusti sitä vähän vähemmän hassuttelevaa minua. Ja tähän perään täytyy todeta, että kukaan ei ainakaan voi väittää, etteikö kolumnini olisi yhdistänyt kansakuntaamme: nyt molemmat ääripäät vihaavat tolkun ihmisiä. (Se oli lähes vitsi. Aika huono.)

Toivon, että kolumnini muutti epämääräisenä vellovaa maahanmuuttokeskustelua edes hiukan, pikkuriikkisen tolkumpaan suuntaan. Entä miten tämä kaikki vaikutti minuun? Eipä juuri mitenkään. Nyt kun kohu alkaa laantua, pystyn taas kirjoittamaan niin kuin aina. Herään aamulla, syön aamupalan ja istahdan tietokoneen ääreen. Naputi naputi nap. Perusasioiden äärellä on hyvä olla. Naputi naputi nap. Arki on hyvää. Naputi naputi nap. Tätä minä haluan tehdä. Kirjoittaa.