Seija Mustaneva on syntynyt nykyiseen Kalajokeen kuuluvassa Rautiossa 1955 ja muuttanut Kajaaniin 1977. Siellä hän toimi ompelu- ja neulealan ammattiopettajana.
Hän on kirjoittanut keskipohjalaisella murteella runotrilogian 1900-luvusta tyttöjen, äitien ja mummojen näkökulmasta. Trilogian osat ovat Läpireikätalo (Myllylahti, -05), Tamburiinin tahisa (Myllylahti, -06) ja Äitin kiintiät silumukat (Myllylahti, -07).

Helatorstain kunniaksi runo

Jumala on kauhian keviä

Jumala on kauhian keviä,
ko se piliven päällä pyssyy.
Mutta kovaääninen se on,
ko sen sanat kuuluu maahan asti.
Tai ainaki joskus ennen on kuulunu,
ko jokku on kirijottanu ne raamattuun ylös;
Salomoni ja Matteus ja Mooses.

Jeesuski muuttu sitte keviäksi,
ko se kuoli.
Se pysty nouseen taivaalle,
niinkö ilimapallo.
Enstä se kuitenki kävi sanomasa näkemiin
kaikille tuttuille,
ko ei ennen ristiinnaulihtemista kerenny,
ko siinä oli ollu kaikenlaista hässäkkää.

Kyllähän sitä hirviästi ihimeteltiin,
sen omat opetuslapsekki
ja monet aivan ouvotki ihimiset.
Tais ne kauvon tuijottaa taivaalle
sen Jeesuksen jäläkeen.
Siinä saatto tulla niskat kipiäksi.

Seija Mustanevan puherunot ovat konkreettisia ja lämpimiä. Ne kertovat usein lapsuudesta. ”Tuvasa äiti oli kaikkivaltias ja taivasalla isä ja Jumala.” Runoissa on huumoria ja ironiaa, mutta siellä täällä vilahtavat yksinäisyys, suru ja häpeä (joka taitaa olla korostetusti keskipohjalainen piirre?).

Oonkohan mää aivan pöhölö

Oonkohan mää aivan pöhölö
sielä koulusa.
Laskeminen on kyllä heleppua,
mutta lukia mää en vielä ossaa.
Ei ne tunnit varmasti oo niin vaikioita
ko välitunnit.
Mitenkähän sielä pelleisä pärijää,
ko mää oon niin hias ja kömpelö.
Kymmenen vuojen päästä,
oon saanu koulun käytyä.
Hankin sitte jonku ammatin
ja muutan mehtän taka,
jollekki mäkiselle seuvulle
ja rupian tekehen jotaki mieluista työtä.
Ostan ossuuskaupasta hyvvää ruokaa
ja sen värisiä vaatteita.
ko ihte haluan.

Sielä ei haittaa,
vaikka onki pöhölö,
ko ei näy niin heleposti naapuriin
ko täälä tasasella.
Ei sitte tartte hävetä ihtiään koko ajan.

Vielä toinen koskettava lapsuusruno kokoelmasta Läpireikätalo:

Ko ei aina tarttis

Ko ei aina tarttis
toisten esiliinan nauhoja kahtua
ja huutaa perähän, että äläkää jättäkö!
Mää oon jo kirijottanu kauppalappuun,
jos lampun henki tullee
ja kyssyy kolomia toivomusta.
En mää mittään ilimanaikosta rupia höpiseen.
Oon opetellu listan ulukua:
Ensimmäiseksi kaks samankokosta ruskiaa
silimää, jokka ei kahto kieroon
ja joilla näkkee lähellekki eikä vain kauas.
Toiseksi kaks samanlaista pientä korvaa,
jokka ei hörötä
ja eikä tuu kipiäksi,
jos kylellään nukkuu.
Kolomanneksi kaks samanlaista
juoksevaa jalakaa.
Sen takia, ettei mua huuvettas viimesenä
pesäpallojoukkueeseen,
ko aina se puoli häviää, josa mää oon.
Mutta ei sähkölampuisa oo tieten henkiä
samalla lailla niinkö
ennen vanahaan ölijylampuisa.
Ei mua silti kauhiasti uskalleta kiusata,
ko sää oot mun sisko
ja koulun vahavin tyttö.

Tamburiinin tahisa eletään 1970-lukua.Koulurunoja on useita, tamburiini liittyy ahdistaviin voimistelutunteihin. Työstä ja uskonnollisuudesta on paljon säkeitä. Niin lapsuudessa kuin nuoruudessakin ”Nauru ratkasee katon/ ja välillä niellään itkua”. Lapsuus kuolee haisaappaat jalasa yhtä aikaa isän kanssa.

Auringosa

Aurinko paistaa
ruumishuoneen ovesta,
koivujen lehet on kellastunu,
mutta vasta muutama maasa;
ruoho aivan viheriää vielä.
Oulustaki ovat tulleet.
Seisotaan siinä
ympärillä kaikki.
Muut itkee.
Misä niitten usko nyt on?
Maailmaan synnytään,
mutta taivaaseen kuollaan.
Arkku on valakonen ja vaatteet.

Isä uskoi maahan sotilassaappaitten alla, vaikka veljen veri oli siihen vuotanut. Tyttö, vaiko jo nainen, näkee isän öisin joen rannassa sänkipellolla aina, kun on asiaa. Monissa Mustanevan runoissa on jylhää kauneutta.

Äitin kiintiät silimukat-kirjassa ollaan välillä Kajaanissa, välillä lapsuuden Pohjanmaalla.

Äitinkieli

Ko me tytöt lähettiin äitin tykyä
jätettiin kieliki sinne.
Muutettiin kamarista huoneeseen,
porstuasta tuulikaappiin, kartanolta
pihalle,
lainastosta kirijastoon,
Ossuuskaupasta S-markettiin,
maamieskoulusta luonnonvara-alan
oppilaitokseen, talosta maatilalle,
nokikolarista nuohoojaksi,
yhistyksen sonnista seminologiksi,
resitentin rouvasta presidentiksi.
Pappasta on tullu seniori
ja mustasta mummusta ikäihminen,
joka lentää Floridaan
punanen huivi kaulasa.
Ja kuitenki samalla takapuolella istutaan,
ko sillon pienenä tuvan lattialla
kellarin luukun päällä
ja kieli on säilyny
homehtumatta.

Aulis Hietalahti kuvasi Kalajoki-lehden arviossa kirjaa hyvin: ”Teoksen runoissa on vakavaa puhetta ja äidinmaidonmakuisia oivalluksia elämästä sadan vuoden ajalta. Mustaneva avaa onnistuneesti aikuisten ja lasten erilaiset maailmat. Hän on hyvin kiinni elämän arjessa.”

Mustanevan runoissa ja äidin elämässä suru ja ilo oli letitetty yhteen.
Vaikka Mustaneva kirjoittaa paljon surusta, yksinäisyydestä ja erilaisen ihmisen osasta ”huomenna nousee taas aurinko/ ja maito lehemien utareisiin. Eeva Heilala, toinen Pohjoisen runoilija, tulee maanläheisine ja hartaine runoineen välillä mieleen. Silti Mustanevan ääni on aivan oma.

Murrerunojen lisäksi Seija Mustaneva on julkaissut runokokoelman Marginaaliin kirjoitetut (Kesuura). Teos antaa äänen marginaalissa eläville ihmisille, joilta sairaus on vienyt jalat, kädet, puhekyvyn tai murtanut mielen.

Mustanevalla on ollut useita runomonologeja, sekä musiikilla höystettyjä ryhmäesityksiä.

Tutustukaapa Seija Mustanevan tuotantoon,
toivoo Heikki