Inspiraatio, tuo salaperäinen innoituksen lähde, merkitsee minulle – no, eipä kovin paljon. Jos jäisin odottamaan, että jostain putkahtaisi valmista tekstiä, jolle minä toimisin vain välikappaleena, sormina näppäimistöllä, voisipa tulla aika aika pitkäksi.

On ideoita ja ajatuksia, sekalaisia möykkyjä ja palleroita, pätkiä sieltä täältä, mielikuvia ja suunnitelmia, jotka kaikki saavat alkunsa jostain, mutta mitään maagista siihen ei liity, ei ainakaan minun kohdallani. Ajatustyötä sitten sitäkin enemmän. Pyörittelen teemoja, henkilöitä, tapahtumia ja ideoita pitkään mielessäni, jotkut saattavat kulkea tooooosi pitkään mukana, kunnes ne ovat mielestäni valmiita siirtymään paperille.

En koskaan ryntää suin päin kirjoittamaan jotain yhtäkkistä ideaa tietokoneelle. Minulla on sitä varten muistikirja, johon kerään hyviä ja ”hyviä” ajatuksia, ihan vaan siksi, että en unohda niitä vaan voin palata niihin myöhemmin uudelleen. Joskus muistiinpanoni ovat siinä mielessä huonoja, että ne ovat niin vaillinaisia, etten saa enää kiinni huikeasta ajatuksesta, joka minulla aivan selvästi joskus ollut. Kaikkein käsittämättömimpiä ovat yksittäiset sanat tai lauseet, joita ei ole selitetty mitenkään. Kuukausien tai vuosien päästä ne saattavat näyttäytyä vain hassuina tai typerinä tai käsittämättöminä ja irrallisina raapustuksina, joiden alkuperäistä tarkoitusta on mahdotonta parhaalla tahdollakaan selvittää.

Joskus lomaillessa, silloin kun kirjoittamista ei pitäisi miettiä yhtään, minulle tulee tarve kirjoittaa jotain ihan muuta kuin tavallisesti. (Ja jos on pakko kirjoittaa on pakko kirjoittaa.)

Praha esimerkiksi oli minulle paikka, jossa tekstiä syntyi vahingossa ja yrittämättä. Ehkä siellä sittenkin jokin inspiraation poikanen pääsi puraisemaan, vaikken sellaiseen oikein uskokaan.

Kaarlen silta on vielä hiljainen,
sumu peittää sen,
Vltavan,
meidät,
lempeästi.

Vilja-Tuulia kirjoitti, että
takanamme Dvorak värjää Kaarlen sillan
ja meidät osaksi konserttoa.
Ei se meistä puhunut,
vaan niistä,
tai muista.

Muotokuvamaalarit pystyttävät telineitään
ja jo valmiita kuvia.
Joku osaa tehdä näköisiä,
joku irvokkaita.
Pidän enemmän jälkimmäisistä.

”Ajattele, että tämä silta on tehty jo 1300-luvulla.”
”Se on edelleen kaunis.”
”Niin sinäkin.”

Vanhassa kaupungissa
nainen työntää rattaita,
tanssahtelee,
kuulee musiikkia jostain.
Sillä on kaikki hyvin, ajattelen.
Ja hyvä perse.

Neljä tuntia kauneutta
sattuu jalkoihin.
En haluaisi vielä lähteä.

”Hotellille ja oluet?”
”Mennään.”