Kirjailijan ammatti vaatii tunnetusti kykyä olla yksin. Itse viihdyn hyvin yksikseni, olen aina viihtynyt. Ja yksinäisyys on oikeastaan kovin suhteellista, työpäiväthän kuluvat mitä erilaisimpien tyyppien kanssa – jotka tosin ovat vaan itse keksittyjä.

En liiemmin kaipaa työyhteisöä; kustannustoimittajan ja kenties kuvittajankin ajoittaiset yhteydenotot riittävät. Lapsillani on vielä melko lyhyet koulupäivät, ja osan työpäivästäni hoidan koululaisten elämän keskellä, joskus mukana on lasten kavereitakin. Saatan siis työn ohessa arkena tarkistaa läksyjä ja kaivaa kaapista välipalaa.

Toisinaan ”erakkokin” kaipaa seuraa. Työstä palauttavat hyvin perheen lisäksi harrastukset ja ystävät. Muutakin elämää on!

Myös kollegoiden seura ilahduttaa ja antaa voimia. Sen vuoksi toimin paikallisen kirjailijayhdistyksen johtokunnassa ja pyrin osallistumaan joihinkin Nuorisokirjailijoiden, kustantajien ja liiton järjestämiin tapahtumiin ja retkiin.

Somessakin on ryhmiä, joista kirjantekijä saa henkistä tukea. Myös tämä blogi on yksi keino olla yhteydessä muihin. Oma lukunsa ovat esiintymiset, joissa tapaa ihmisiä ja on oltava hyvinkin sosiaalinen.

Kirjailijan ammatin yksinäisyyttä on mahdollista vähentää monilla keinoilla. Millaista yhteyttä toisiin sinä kaipaat? Tarvitsetko virtuaalitukea vai tapaatko ihmisiä mieluummin?

Mila