Kirstin rakkaus pisteeseen viehätti. Tolkun välimerkkihän se onkin, antaa lukijalle luvan hengittää syvään. Pilkku lupaa vain pikku hengähdyksen.

Olen saattanut kirjoittaa tästä aiemminkin, mutta kukapa vanhoja muistaa, ei kukaan ainakaan toisen ihmisen vanhoja juttuja. Kun itse en näköjään kokemuksestani toivu, puhun siitä taas.

Äänitarkkailijakurssilla Yleisradiossa kuuntelimme Aldous Huxleyn Uljaasta uudesta maailmasta tehdyn kuunnelman. Puheesta oli poistettu kaikki pisteet ja pilkut, siis leikattu pois hengitykset ja hengähdykset. Se oli jollain tavalla jopa pelottavaa ja ainakin hyvin väsyttävää kuunneltavaa. Silloin huomasin toista kuunnellessani hengittäväni samaan tahtiin. Kun kuunnelman henkilöt eivät hengittäneet ollenkaan, olin moneen kertaan tukehtumaisillani. Ainakin melkein.

Huxleyn dystopia on toki itsessäänkin pelottava. Sen yhteiskunnassa jokaiselle määrätään paikkansa jo munasoluina, ja kasvatetaan sen mukaisesti. Ihmiset ovat onnellisia, vaikkakin likipitäen robotteja. Onnellisuus taataan jokapäiväisellä Soma-annoksella. Kirjasta otettiin muutama vuosi sitten ties miten mones uusintapainos, joten saatavilla on, jos et ole sitä jo lukenut. 1930-luvulla kirjoitettu Uljas uusi maailma on antanut paljon vielä nykyiselle dystopia-aallollekin.

En koskaan ole kaivannut pisteetöntä enkä pilkutonta maailmaa, mutta joskus vaikeimpina hetkinä ehkä Somaa. Toistaiseksi olen sentään selvinnyt ilman rauhoittavia. Ehkä mukana siinä on ollut myös pelko. Jos lääkkeet laimentavat tunteita, ne laimentavat elämää. Kyky tuntea on ihmisen suurimpia rikkauksia.

Eikä se kyky ole vain ihmisten oikeus, vaikka pitkään on haluttu niin uskoa. Mitä paremmiksi tutkimusmenetelmät ja -laitteet ovat tulleet, sitä useammalle eläimelle, jopa onkimadolle, on löytynyt kyky tuntea, vaikka mato ja kala eivät huutamaan kykenekään.

Näin outoja teitä olen päässyt kesäiseen lempilauseeseeni: Onkiminen on eläinrääkkäystä! M.O.T.