Linda Olssonilta on suomennettu romaanit: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (-09), Sonaatti Miriamille, Kaikki hyvä sinussa, sekä Kun mustarastas laulaa. Linda Olsson (s.1948) työskenteli lakimiehenä Tukholmassa ja muutti perheineen Keniaan 1980-luvun puolivälissä. Hän asui sen jälkeen monissa paikoissa ympäri maailmaa ennenn asettumistaan Aucklandiin, Uuteen-Seelantiin.

Kollegani, ystäväni Arja Kuisman kanssa vinkkaamme toisillemme kirjoja. Lähikirjastosta löytyi Olssonin Kun mustarastas laulaa. Takaliepeen mukaan se on viipyilevä kertomus uskalluksesta rakastaa ja ottaa vastaan rakkautta. Se kertoo myös syvästä yksinäisyydestä, eristäytymisestä, lapsuuden ja avioliittojen traumoista, muukalaisuudesta. Silti kirjan sivuilla läikehtii kevään ja kesän valo.

Päähenkilöitä ovat samassa kerrostalossa asuvat Elisabeth Blom, Elias Blom, sekä itävaltalaislähtöinen Otto Vogel. Samasta sukunimestä huolimatta Elisabeth ja Elias eivät ole toisilleen sukua.
Elias yrittää viedä hänelle erehdyksessä toimitetun paketin Elisabethille ja ihmettelee, kun uusi naapuri ei avaa ovea.Tästä alkaa haparoiden ystävyys. Elisabeth antaa lukihäiriöiselle Eliakselle lahjaksi Rainer Maria Rilken kirjan Kirjeitä nuorelle runoilijalle. Elias puolestaan lahjoittaa Elisabethille mustarastaspiirroksia. Elisabethia koskettaa piirros, jossa lintu näyttää luisevalta ja murtuneelta, tausta näyttää räntälumelta. Piirros on tehty niin taitavasti, että saatoin miltei kuvitella pienen rinnan kohoilevan, kun lintu haukkoi henkeään, Elisabeth tunnusti myöhemmin Otolle. Elisabethin vanhemmat kuolivat liikenneonnettomuudessa, kun tyttö oli 8-vuotias. Elisabeth ei saa otetta elämästään, muuttolaatikotkin ovat purkamatta.

Eräänä yönä Elisabeth kuulee ikkunasta vaikerointia. Hän rientää ulos ja löytää pahoinpidellyn Eliaksen. Elias pyytää: ”Hae Otto Vogel. Kerrosta ylempää.” Elias joutuu kolmeksi viikoksi sairaalaan. Otto ihmettelee, kun Elias ei tee lainkaan ilmoitusta poliisille. Elias vastaa:”Mitä se hyödyttäisi? Oli pimeää, ja minä tuskin näin heitä ennen kuin he olivat kimpussani. Ja sitten yritin vain suojautua parhaani mukaan. Sitähän tapahtuu koko ajan, eivät poliisit piittaa siitä tuon taivaallista. Ovat varmaan sitä mieltä, että oma vika.” Otto ihmettelee:”Miten niin oma vika? Eikö kaduilla sentään pitäisi voida kävellä pelkäämättä että joku käy kimppuun?” Elias vastaa:”Minunlaisteni on varmaan hyvä varautua siihen.” ”Sinunlaistesi? Mitä sinä tarkoitat?” Otto kysyy. Elias sanoo: ”No, kyllä sinä tiedät…” Sitten Elias vaihtaa puheenaihetta ja näyttää piirroksiaan.

Traagisen tapahtuman jälkeen Elisabeth ja Otto hiljalleen tutustuvat toisiinsa. He tekevät pieniä kävelyretkiä, käyvät kahviloissa, puhuvat kirjallisuudesta ja kuuntelevat Mendelssohnia ja Rahmaninovia. Välillä Elisabeth ihmettelee kotonaan: Oliko hän todellakin ollut ulkona? Istunut auringossa sen miehen kanssa? Juonut kahvia ja syönyt voileipää? Ja jopa rupatellut vähän. Hän ei käsittänyt, miksi oli suostunut siihen. Olisi ollut niin helppoa vain sulkea ovi. Pysyä täällä sisällä. Hän olisi voinut välttyä huomaamasta lisääntyvää valoa ulkosalla, jos vain olisi pysynyt sisällä. Mutta nyt kaikki oli muuttunut peruuttamattomasti. Panssarin murtuminen ei tunnu lohdulliselta, vaan kivuliaalta.

72-vuotias Otto on hyvin sympaattinen, isällinen hahmo. Hän kutsuu tiistaisin Eliaksen luokseen illalliselle.Otolla on ollut antikvariaatti, joten kirjatkin ovat hänelle rakkaita.Välillä Otto muistelee Evaa, mennyttä vaimoaan. Eva oli ollut hänelle kuin alabasteripatsas, täydellinen joka kohdasta. Mutta kylmä.Otto oli elänyt Evan rinnalla mutta ei koskaan yhdessä tämän kanssa. Hän ei muistanut heidän koskaan tehneen yhdessä mitään. Ei sillä tavoin kuin minkä hän nyt ymmärsi mahdolliseksi. Ei edes kaikkein intiimeimpinä hetkinä. Miksi niin oli käynyt? Miksi hän oli antanut Evan istuskella puutarhassa yksinään? Oli katsellut tätä ikkunan läpi, kun olisi yhtä hyvin voinut mennä seuraksi? Vai johtuiko se hänestä itsestään?

(Sarjakuva)piirtäjä Elias on puhdas ja viaton, siksi jopa vähän tylsä hahmo esim. Elisabethin rinnalla. Elias on antanut kirjan alussa tietokoneen uudelle kansiolle nimen Mustarastas. Kansion piirrokset olivat pelkästään kuvitelmia hänen näkymättömästä naapuristaan (siis Elisabethista).Elias näyttää piirroksia parhaalle ystävälleen Majalle (joka vain vilahtaa kirjassa). Maja mykistyy Eliaksen piirroksista niin, että alkaa itkeä. Vaikka hän on kirjailija, Eliaksen kuviin ei ole olemassa sanoja. Lopulta Elisabeth kirjoittaa sanat Eliaksen kuvakertomukseen. Kuinka ollakaan Elisabeth paljastuu entiseksi elokuvakäsikirjoittajaksi. ”Särkyneet siivet” oli hänen kynästään. Siitä tehtiin elokuva, mutta se ei ollut Elisabethin käsikirjoituksen mukainen. Vaan muokattu sellaiseksi, että tarina on täysin käsittämätön.Näyttelijäkin Elisabeth on ollut.

Eräissä juhlissa Elias tapaa ranskalaisen valokuvaajan Paul Pascinskyn. Paul kiinnostuu, kun Elias kertoo että kolme hänen kuvittamaa kirjaa oli käännetty ranskaksi. Ruokailun jälkeen miehet istuvat kiviportaille.” Paul kurkisti taakseen, Eliaksen sääriä. Elias istui hievahtamatta aloillaan ja tunsi, kuinka Paulin selästä huokuva lämpö läpäisi hänen farkkujensa kankaan ja ulottui iholle asti.” Pian Paul matkustaa Ranskaan ihanalle lomalle. Paulin vanhemmat ottavat Eliaksen avosylin vastaan. Paulin äiti on kielenkääntäjä ja isä meribiologi.

Kirjan lopussa Otto kutsuu Elisabethin, Eliaksen ja Paulin yhden ystävänsä kesäpaikkaan, Tukholman saaristoon, josta kaikki ovat kuulleet. Se voi olla vielä Provenceakin tunnetumpi.Ennen matkaa Elisabeth antaa Otolle Gogolin Päällystakin, yhden entisistä lempikirjoistaan. Se sisälsi ennen Elisabethin mielestä kaiken inhimillisen.” Mutta kun luen tarinaa nyt, en enää näekään sitä samalla tavalla. Tietenkään teksti ei ole muuttunut. Siispä minä olen varmasti muuttunut. Tarinassa ei ole mitään toivoa. Se sisältää pelkkää pimeyttä. Sen minä näen nyt.
Sinä olet muuttanut minua, Otto. Sinä olet hyvin harvinaislaatuinen: hyvä ihminen. Ja sinä olet antanut minulle toivoa. En tiedä, miten käsitellä tätä, mutta niin se vain on. Haluan että sinä tiedät sen.
Elisabeth”

En tiedä oliko kaikki ironiaa vai ei, pidin kirjasta paljon. Kirjan lukiessa itkin pari kertaa vuolaasti,niin että lukeminen piti keskeyttää. Tämä ei ole vitsi. Olsson rakastaa ihmisiään, se lienee aika harvinaista. Minusta kirjassa oli paljon kauneutta, romantiikan nälkäkin tuli tyydytettyä. Nälästä puheen ollen kirjassa syödään paljon. Tillilihaa, lampaanviulua, silliä, varhaisperunoita, parsaa ja mansikoita.

Kirjaa lukiessa töhertelin paljon muistiinpanoja. Yksi hienoimpia kohtia alkaa sivulta s. 171 (jatkuen muutaman sivun verran). Elisabeth saarnaa Eliakselle: ”Aivan kaikki mitä sinä olet, on suojelemisen ja säilyttämisen arvoista, Elias. Ja juhlimisen. Muista olla oma itsesi ja ymmärrä, että sinua rakastavat todella yksinomaan ne, jotka rakastavat sinua omana itsenäsi. Katso itseäsi, Elias!”

Hyvät lukijat, ystävät! Mitkä kirjat teitä ovat oikein koskettaneet, jopa itkettäneet?
kyselee Heikki.