Viikko lähes lopussa. Tunnustan pari kertaa muistaneeni tämän kirjoitusvuoroni, mutta kun… Lupasin itselleni, etten viime maanantaista lähtien edes vahingossa ajattele mitään muuta kuin kässäriä. Ja niin se on mennyt. Tai ainakin jokseenkin niin.
Ihmettelen sitä, miten kirjailijan hommaa aloitellessani kirjoitin olohuoneessa kolmilapsisen perheen ja yhden koiran suihkeen keskellä. Nykyisin täytyy vetäytyä täysin omiin oloihinsa saadakseen jotain todella aikaan. Niin tai ehkä ollakseen saavinaan. Olen kieltänyt itseltäni jopa ääneen puhumisen, etten häiriinny äänistä huoneessa. Ei ole tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa mistään, mitä nyt vähän tästä.
Muinaisilta ajoilta on jäänyt syvästi mieleeni viisivuotiaani tuskastunut tokaisu kirjoittavan äidin vieressä: ”Älä sano aina joo, joo, vaan KUUNTELE, mitä minä sanon.” Silloin pisti isosti omaatuntoani, ja kuten huomaat, jäi mieleen.
Miten paljon muuten kirjailijan osaan kuuluu huono omatunto? Moniko teistä on kärsinyt siitä ja miten sen nutistanut? Vai onnistuuko nutistaminen ylimalkaan? Eikö myyttinä kerrota, että jokainen kirjailija on umpi-itsekäs ihminen, jonka kanssa ei pidä ainakaan naimisiin erehtyä. Onko väite semmoinen kuuluisa taivaan tosi?
Nämä nyt puikahtivat mieleeni. Häädän ne pikaisesti tiehensä, sillä edessäni pöydällä lojuvat kässärin tulosteet muka täydellisen viattomina. Kuulen silti selvästi niiden mutinan: ”Älä ajattele siinä joo joo kohta, vaan JATKA TYÖTÄSI, prkl!
4 kommenttia
Comments feed for this article
tammikuu 14, 2017 klo 7:24 pm
annelitre
Rehellisesti sanoen en ole kokenut huonoa omaatuntoa kirjoittamisesta. Se johtunee siitä, että kirjoittaminen – sekä freetoimittajana että kirjaiijana – tapahtui kotona. Olin siis aina kotona. Sain muksut lähetettyä aamulla tarhaan tai kouluun, usein kyyditsinkin. Olin kotona, kun he palasivat. Joskus vähän riipaisi, kun lapset aloittivat vaatimattomat toiveensa aina ”sitten kun meillä on rahaa, niin…” Toisaalta en usko, että rahan niukkuus löi heihin stigmaa tai traumaa. Päin vastoin, uskon että se oli hyvä eväs aikuiselämälle.
Vanhenemisen yksi haittapuoli on, että asiasta toiseen siirtyminen vie enemmän aikaa. Kestää kauemmin siirtää aivonsa tehtävästä toiseen.
tammikuu 14, 2017 klo 11:49 pm
Raili
Olin enimmäkseen täyspäivätyössä ja lisäksi kirjoitin. Hui, huono omatunto tulee jo muistelemisesta. Olisi pitänyt ehtiä se tämä tuo ja vielä ihanat rakkaat kakarat.
Nämä ovat nousseet ajankohtaiseksi Hiljan, tämän työn alla olevan sankarittareni ansiosta. Hän teki ihan mahdottomasti kaikkea ja kirjoitti alkuun käsin. Siis ihan kynällä ja musteella ja paljon. Mutta hänellä ei hartaasta toiveestaan huolimatta ollut lapsia, kasvattitytön sai kuitenkin suureksi ilokseen ja onnekseen.
tammikuu 18, 2017 klo 10:06 am
milateras
Lapseni tietävät, että kun olen muissa maailmoissa kässärin parissa, minulta on hyvä kysyä lupaa eri asioihin, kun vastaus on yleensä se ”joo, joo”. 🙂
Pystyn jonkin verran työskentelemään myös arjen hulinan seassa.
Lapseni ovat tottuneet hajamieliseen, myös yksinoloa kaipaavaan äitiin. Kun harkitsin leirikoulun valvojaksi lähtemistä, tytär sanoi, että ethän sä siellä saisi olla yhtään rauhassakaan, vaan sun pitäisi olla koko ajan ihan hulivilinä.
tammikuu 20, 2017 klo 2:46 am
heikkiniska
Usein se huono omatunto vaivaa. Kun olin raskaissa ravintolakokin töissä halusin ”vain” kirjoittaa. Nyt kun olen ollut päätoiminen kirjailija, niin on huono omatunto, kun kirjoitan ”vain” runoja (vaikkakin monipuolisesti aikuisille ja lapsille). Huono omatunto, kun kirjoitan vähän myyvää kirjallisuutta. Pohjalla kai trauma, kun annoin haikukokoelman kotiväelle, isä kysäisi: Millon sää kirijotat oikian kirihan?
Se huono omatunto tulee vaikka asuisi yksinkin. Viime aikoina olen kirjoittanut lapsille pähkähulluja ja hyvin mielikuvituksellisia runoja.Ns. järkevä Heikki soimaa: Kirjoittaisit asiaa!
No, nykyään osaan kyllä usein jo vaientaa tuon isän äänellä kuiskivan tyypin.