Marja Björk (s.1958) on lieksalaislähtöinen, Helsingissä asuva kirjailija. Björk kirjoittaa raskaista aiheista kursailematta ja koskettavasti. Huumoria on siellä täällä, useimmiten se on mustaakin mustempaa, kuten vaikkapa baarin syväpaistoöljy. Marja Björk oli Finlandia Junior -palkintoehdokkaana vuonna 2013 teoksella Poika. Lainaa vain on hänen kuudes romaaninsa.

Romaani sijoittuu 1980- 1990-luvuille. Päähenkilö Eeva opiskelee tuomariksi Helsingissä. Anja-täti pyytää Eevaa Savoon, Visulahden Shellille tuuraajaksi vakituisen työntekijän sairastuttua. Katajabaarissa Eeva on huhkinut ennen opiskelemaan lähtöään. Paikka on kolkko, rasvanhajuinen ja kusiroiskeinen. Täti houkuttelee Eevaa myöhemminkin Mikkeliin, koska hänellä olisi taas yksinäinen talvi edessä.

Kuinka ollakaan Eeva saa töitä Postipankista. Vekselitiskillä hän tapaa Sakarin, puulintuja ja puisia voiveitsiä tekevän taiteilijasielun. Mies on Eevan mielestä karismaattinen ja komea, totuus on paljon muutakin, mm. patalaiska ja reppanakin. Sakari oli ollut kibbutsilla yli 20 vuotta sitten ja yhä hän näytti elävän kahta aikakautta ja kahta maailmaa. Menisi eteenpäin, hyvä mies, Eeva ajattelee myöhemmin. Sakari on hyvin uskonnollinen, kuuntelee Eevan kauhuksi verstaallaan Viktor Klimenkon levyä: ..kuljen Kinneretin rantaa, soi pasuunat Siionin, tumballai tumbalalai, tumbalaikka, iloni valtaa sydämet vaikka vielä en nää sua Jerusalem.. Sakari asuu puolikriminaalien asuinkorttelissa, jolloin ovelle saapuu joulunakin haulikkomies.

Sakarin ex-vaimo on pahoin alkoholisoitunut Virpi, joka ryöstetään ja raiskataan. Alemmuudentuntoinen, jo lapsuudessa traumatisoitunut ja häpeän kutistama Eeva ajattelee :”Hän haisi viinalle, kasvot olivat pöhöttyneet ja siitä huolimatta hänestä loisti salaperäinen miehet hulluksi tekevä vetovoima ja tenho. Olin viisitoista vuotta nuorempi, mutta hän oli kauniimpi, paljon kauniimpi.”
Myös Monna, heidän 15-vuotias, pahimmassa murrosiässä oleva tytär on vielä kuvioissa mukana. Monna on koulussa kympin tyttö, mutta myös tuuliajolla ja eksyksissä, kuten monet muutkin kirjan henkilöt. Monna hotkii pitsaa ja suklaavanukkaita, hän herättää Eevassa lähinnä puistatuksia ja ristiriitaisia tunteita.

Eeva ja Sakari ottavat lainaa ja muuttavat vanhaan kyläkoulun rotiskoon. Koulu vilisee hiiriä ja rottia, kaivo myrkyttyy, kun pellolle ajetaan teurasjätteitä Sakarin innostuessa biodynaamisesta viljelystä. Sakarin puulinnut eivät oikein mene kaupaksi. Kaaoksen keskelle syntyy Roope, jota Eeva ei aina oikein jaksa hoitaa. Eletään 90-luvun lamaa, lainaa on otettava lisää.

Järjen äänenä on Anja-täti, Shellin baarin armoitettu emäntä. Hän on työteliäs jääräpää, jonka kommentit kuulostavat usein tylyiltä.Anja on kurkkuaan myöten Katajabaaria ja kaipaa Amerikkaan. Eevan ja Anjan välillä on jonkinlainen kiintymys ja alkeellinen lämpö. Hän oli Eevalle naisen malli jo varhain.

Yön hiljaisuudessa Eevaa ahdistavat traagiset lapsuusmuistot. Isä oli väkivaltainen äitiä kohtaan, hakkasi verhotangolla niin, että hammas irtosi. ”Kaaduit kellarin rappuun, kuulitko huora, isä sanoi, kun äiti lähti hammaslääkäriin. Äiti katosi monta kertaa ja tuli aina takaisin, ja aina meni jotain rikki. Eevan 12-vuotispäivänä äiti tekee itsemurhan. ”Äidille tuli in-flu-ens-sa, in-flu-ens-sa eikä in-fu-lenssa, isä sanoi, kun äiti kuoli. Lausut oikein koulussa. Ja joka paikassa, missä kysytään ja jos ei kysytä, et puhu mitään.”

Eevan veli hukkui lampeen. ”Yö oli vaikea. Valvoin. Ajattelin veljeäni, joka hukkui lampeen. Hukkui tietysti, kun ei uinut. Ihminen hukkuu, jos ei ui. Olin kuvaillut Sakarille jalanjälkiä, joihin oli noussut vettä niin kuin jään päälle keväällä aina nousee, jalanjäljet laajenivbat päivä päivältä ja näyttivät lopulta siltä kuin isosaappainen pilkkimies olisi kävellyt avantoon. Joka päivä kävin rannalla katsomassa ja odotin, että veli olisi seisomassa toisella rannalla ja tulisi kotiin.”

Pelko juoksee selkäpiitä pitkin, kylmä on sen rotanvarpaan kosketus, hieman Eevan sanoja mukaillen. Eeva alkaa syödä unilääkkeitä ongelmien kasautuessa ja Sakarin sairastuessa. Kirjan lopussa Eeva palaa Helsinkiin, Roope mukanaan. Eeva pääsee Shellille taloushallintoon hyvillä papereilla ja ennen kaikkea hyvillä suhteilla. Yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne kalvavat sielläkin. Junamatkalla eräs mies horjahtaa kaukojunan alle asemalla ja katkeaa kummallisella tavalla vyötärön kohdalta kahtia. Eevan on kiirehdittävä kotiin poikansa luo, vaikka ”Tiedän, että katselen katkennutta miestä vielä ensi yönä, tulevina öinä, aina.”

Musta juna yrittää myöhemmin imaista Eevankin mukaansa. Loppu on hieno, siinä on ripaus toivoa.

Marja Björk kirjoittaa karskin rehellisesti köyhyydestä, kuolemasta ja surusta.Hänen ihmisensä ovat elämänmakuisia, usein yksinäisiä ja juurettomia. He ovat tosia, haavoineen kaikkineen. Rivien välissä on myötätuntoa ja karheaa lämpöä. Samaistuin moniin kirjan henkilöihin, niin Eevaan, Anjaan kuin Sakariinkin. Toki Roju-Pöntiseenkin, miksei vähän Monnaankin, joka kaipasi muiden tavoin niin kovin rakkautta.

Kiitokset kirjasta, Marja Björk!Hän kertoi Kotilieden haastattelussa (se löytyy netistäkin), että Visulahden Shell oli hänen ensimmäisiä työpaikkojaan. Yllätys, yllätys, siellä oppi tekemään töitä. Postipankissakin hän on työskennellyt.

Hyvää tätä vuotta kaikille,
t. Heikki

P.S. Tänään on Heikin päivä, talvi on puolessa välissä, uskottiin ennen. Karhukin kääntää kylkeä.

Mainokset