You are currently browsing the monthly archive for helmikuu 2017.
Olin ihan oikeasti huojentunut, jopa iloinen, kun en saanut Taiken apurahaa.
Marraskuussa melkein pakotin itseni hakemaan apurahaa eräänlaista proosakokoelmaa varten, vaikka kirjoitan parhaillaan kahta runokokoelmaa. Monet runoilijat ovat joutuneet(?) siirtymään kirjoittamaan proosaa, kun lyriikka ei myy. Ehkäpä minäkin kirjoitan vihdoin ”oikean” kirjan, tuumin jotenkin alemmuudentuntoisesti. Isän haamu kai se taas kerran kuiskaili taustalla.Sain kai ihan hyvän työsuunnitelman naputeltua, vaikka koin tekeväni koko ajan itseäni kohtaan väärin. Kolme kuukautta, lähes päivittäin melkein toivoin etten saisi apurahaa, sydäntäkin puristi.
En ainakaan minä pysty siirtymään noin vain kirjallisuuden lajista toiseen, rahkeet eivät yksinkertaisesti riitä. Paloakaan ei proosaan kohdallani ole, ainakaan juuri nyt. Joskus voisin ilman paineita toki kokeilla vaikkapa sadan ja yhden sanan tarinoita, esim. Dan Rhodesin Antropologian tyyliin.
Runoilijat saavat yleensä pieniä apurahoja, korkeintaan kai pari apurahaa per kokoelma. Romaanin kirjoittavat saavat joskus neljästä kuuteenkin apurahaa per kirja (myönnän, että olen ainakin hieman kateellinen tästä). Joskus olen maalannut itseni nurkkaan hakiessani vuoden mittaan apurahoja liiankin monen eri runokokoelman kirjoittamiseen. Ehkäpä viisaampaa, henkisesti kevyempää olisi hakea vaikkapa ekstrakokin töitä?
Tämä itsensä kaikkinainen pakottaminen saa nyt luvan loppua, tapaus kasvatti minua paljon, opetti rehellisyyttä ja itsensä kunnioittamista. Kirjoitan nyt talven keskellä Afrikkaan sijoittuvaa lastenrunokokoelmaa, myöhemmin keväällä pitkästä aikaa murrerunoja. Niitten parissa on ainakin hauskaa, julkaisee ne joku tai ei.
Tähän loppuun sopii motoksi:
”Ei ole mitään totuutta, paitsi omassa sydämessä.
Toisen tietä ei voi kulkea.”
Helene Schjerfbeck
Terveisin
huojentunut Heikki
on Ystävänpäivä. Mutta ystävät ovat onneksi ympäri vuoden ja vuosien. Ne oikeat, tärkeät, korvaamattomat.
Muistan joskus nuorempana, kalliiden ulkomaanpuhelujen aikana ihmetelleeni naista, joka kertoi kerran kuussa puhuvansa toisessa maassa asuvan ystävättärensä kanssa parin tunnin puhelun, noin parin viikon ruokarahojen verran minun budjetissani. Hän sanoi, ettei muuten käytä paljoakaan rahaa juhlimiseen eikä käy ravintoloissa, joten tämä on hänen kuukauden hyvä hetkensä. Voi puhua aivan kaikesta, purkaa hyvät ja pahat asiansa ihmiselle, johon luottaa täysin, joka ymmärtää.
Siinä kai ne ystävän tärkeimmät ominaisuudet tulivatkin.
Ystävyydestä on kirjoitettu lukuisia romaaneja, varsinkin ystävistä, jotka pettävät. Petoksista pahimpia taitavat olla ne kaksinkertaiset, kun vaimo tai mies häipyy ystävän matkaan.
(Tässä ajatukseni nyrjähti täysin vakavaan asiaan kuulumattomasti yhteen ystävääni, jolla oli tapana sanoa miehestään: ”Jos tuon joku vie, niin vieköön, mutta se on sitten pidettävä ainakin puoli vuotta.”)
Ystävänpäivää juhlistaa tänään ensimmäinen todellinen kevätsää. Mieleni on ollut aika matalalla, mutta aurinko auttaa. Nautitaan tästä ja jokaisesta rakkaasta ystävästämme!
Lattialta nuhjuisten vaatteiden ja tyhjien pullojen keskeltä kompuroi pystyyn mies. Hän nousi nopeasti, liian nopeasti, sen hän tajusi nyt itsekin. Jalat eivät kantaneet, silmissä sumeni ja korvissa kohisi. Kohta hän pyörtyisi. Mies haparoi toisella kädellään tukea lasipöydästä ja rojahti sohvalle selälleen. Ei se tyylikästä ollut, mutta ei hän jaksanut vielä pysyä jalkeillakaan. Kasvot käsiinsä haudattuina hän yritti kuumeisesti muistaa, mitä oli tapahtunut. Missä hän oli ja miten hän oli tänne päätynyt? Hitaasti hän kohotti katseensa ja jähmettyi paikoilleen, aivan kuin olisi jäänyt kuuntelemaan jotain. Hän kuuli jotain. Mistä tuo ääni oikein kuului?
”Kuka täällä oikein pelleilee minun kanssani? Tämä ei ole hauskaa. Lopeta.”
Mies ravisti päätään ja hieroi ohimoitaan. Hän oli väsynyt ja poissa tolaltaan, ehkä vähän peloissaankin. Kylpyhuoneesta näkyi valoa. Mies nousi, tällä kertaa hitaasti ja varovaisesti, ja lähti raahustamaan kohti avointa ovea. Hän otti tukea seinästä, pöydästä, kaikesta mistä vain kiinni sai. Hän ajatteli, että kylmä vesi varmasti selvittäisi pään ja ajatukset. Hän näytti epäluuloiselta, kurtisti kulmiaan ja pysähtyi.
”Hei ihan oikeasti nyt!”
Mies odotti, että joku hyppäisi oven takaa, mutta ei siellä ketään ollut. Hän avasi hanan ja antoi veden juosta hyvän aikaa, odotti, että vesi kylmenisi. Hän teki kämmenistään kupin ja valeli vedellä kasvojaan. Hän nosti katseensa ja näki peilikuvansa. Näky ei ollut mairitteleva.
”Mitä helvettiä? Ihan hyvältähän minä näytän.”
Mies ei ollut varma, puhuiko hän itselleen vai peilikuvalleen vai jollekin muulle.
”Mitä tämä oikein on? Onko täällä joku?”
Mies käännähti nopeasti ja antoi katseensa kiertää huoneen ympäri. Hänestä alkoi tuntua, että oli sekoamaisillaan.
”Kuka sinä olet?”
Ei vastausta. Mies tunsi olonsa levottomaksi. Oliko hän tullut hulluksi? Oliko kaikki unta? Missä hän oli? Mitä oli tapahtunut?
”Mitä täällä tapahtuu?”
Ei vastausta taaskaan. Mies tiesi, että jotain oli nyt pahasti pielessä. Hän katseli ympärilleen, kurkisti huoneeseen, josta oli äsken tullut, mutta missään ei näkynyt ketään.
”Lopeta! Kuka sinä olet?”
Mies alkoi toden teolla hermostua. Hän repäisi pyyhkeen naulasta ja heitti sen lattialle. Hän raastoi hiuksiaan, ahdistui hetki hetkeltä enemmän.
”Vastaa minulle! KUKA SINÄ OLET?”
”Hyvä on. Minä olen tämän tarinan kertoja.”
”Minkä ihmeen tarinan?”
”Tämän tarinan nimi on Peilikuva ja sinä olet sen päähenkilö.”
”Mitä?”
”Niin niin, tämä on tarina. Sinä olet päähenkilö, minä olen kertoja. Olet juuri herännyt krapulassa, nähnyt peilikuvasi ja nyt sinun pitäisi –
”Ei helvetti. Kuka täällä nyt pelleilee? Tule esiin!”
”Ihan totta, tämä on vain tarina, en minä voi tulla esiin.”
Mies näytti kauhistuneelta. Krapula alkoi väistyä, mutta hän ei lainkaan käsittänyt, mitä juuri tapahtui. Hän harppoi olohuoneeseen ja yritti löytää selityksen äänelle, katsoi sängyn alle, pälyili kattoon, odotti että kohta huoneeseen astuisi kameraryhmä ja kertoisi hänen olevan piilokamerassa. Mies parka halusi selityksen, eikä halunnut uskoa, että oli yksin. Ehkä mies oli hieman yksinkertainen tai vain hidasälyinen.
”Lopeta!”
Mies lysähti epäuskoisena sohvalle. Hän nipisti itseään käsivarresta ja halusi herätä.
”Lopeta!”
”Älä viitsi hannata vastaan.Me emme pääse tarinassa eteenpäin, jos sinä et anna minun kertoa. Ei tämä toimi niin.
”Sinä et ole todellinen!”
”Oletko sinä?”
”Mitä sinä oikein teet?”
Tätähän kertojat tekevät: kertovat. Anna minun nyt tehdä työni.”
Mies oli hämmentynyt. Hän nojasi päätään sohvaan ja painoi silmänsä tiukasti kiinni. Hän yritti hahmottaa tapahtumia, saada jotain selkoa absurdiin tilanteeseen.
”Turpa kiinni nyt! Okei, oletetaan että tämä tosiaan on tarina. Kerropa minulle kuinka minä sitten kuulen sinut?”
”Tämä vain on sinulle vielä niin uutta. Kaikkien tarinoiden kaikki henkilöt kuulevat kertojan, aina. Muut eivät vain tee siitä noin suurta numeroa kuin sinä.”
”Ei helvetti. Minä olen siis jonkun sekopäisen tarinan henkilö. Sentään päähenkilö, niinhän sinä sanoit. Kai joku sankari? Minä olen sankariainesta.”
”En voi paljastaa, kaikki selviää tarinan edetessä. Joka ei nyt muuten etene, koska sinä keskeytät minut koko ajan!”
”Ei voi olla totta. Tämä on ihan hullua! Miten minä sitten voin olla… olemassa? Tässä ja nyt. Selitäpä se minulle!
”No, se ei oikeastaan ole niin yksinkertaista.”
”Miten niin ei ole, sitä joko on tai sitten ei ole.”
”No mietihän nyt vähän. Sinä olet tarinan päähenkilö. Siis TARINAN, ymmärrätkö? Sinä olet fiktiivinen hahmo.”
”Eli olen olemassa tässä tarinassa, mutta en muuten?”
”Tavallaan. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin sinä olet olemassa tässä tarinassa vain kun tätä tarinaa luetaan.”
”Siis olenko minä olemassa nyt?”
”Kyllä.”
”Joku siis lukee tätä tarinaa parhaillaan.”
”Kyllä.”
”Mistä sinä sen voit tietää?”
”Minä olen kertoja. Kaikkitietävä kertoja.”
”Minä olen kertoja.”
”Älä viitsi matkia, se menettää tehonsa, ellen minä kuvaile sinun typeriä ilmeitäsi ja äänenpainojasi.”
”Just joo.”
Mies nousi ja suuntasi kohti keittiötä. Hän yritti näyttää välinpitämättömältä, mutta ei onnistunut siinä erityisen hyvin.
”Ole hiljaa nyt! Ei sinun tarvitse koko ajan selostaa kaikkea mitä minä teen!”
”Ota nyt sieltä jääkaapista yksi olut ja istu aloillesi, meidän pitää päästä eteenpäin tässä tarinassa.”
”Onko siellä olutta? Mistä sinä sen tiedät? Ai niin. Minä olen kertoja.”
”Älä viitsi matkia.”
Mies tuhahti itsekseen ja meni jääkaapille, repäisi suutuksissaan oven auki. Hän avasi pullon hampaillaan ja heitti korkin lattialle. Hän sulki silmänsä ja otti pullosta pitkän kulauksen. Taivaallista, hän ajatteli.
”Hei, lopeta tuo! Miten sinä muka tiedät, mitä minä ajattelen?”
”Minä tiedän sinusta kaiken.”
”Todellako? Sinä tiedät minusta kaiken?”
”Niin, minä tiedän kaiken menneisyydestäsi ja tulevaisuudestasi, tiedän sinun pahimmat pelkosi ja salaisimmat ajatuksesi.”
”No mitä mä ajattelen juuri nyt?”
”Puudelia.”
”Entä nyt?”
”Lihapullia.”
”Entä nyt?”
”Puudelilihapullia. Tuo on muuten aika outoa.”
”Hyvä on, tiedät siis mitä minä ajattelen. Mutta mikä oli minun lempileluni kun olin neljävuotias?”
”Punainen traktori, jossa oli kääntyvät etupyörät.”
”Entä –”
”Kaivarissa vappuna -89. Ja niin, minä tiedän myös niistä lehdistä sänkysi alla.”
Mies punastui. Hänestä tuntui kuin kaikki hänen yksityisyytensä, salaisuutensa, toiveensa ja haaveensa olisivat yhtäkkiä olleet jokaisen julkista omaisuutta, hän oli juuri kadottanut-
”Lopeta! Tuo on ärsyttävää! Okei, tiedät kaiken, olet jumala. Oletko nyt tyytyväinen?”
”En minä nyt sentään Jumala ole, mutta onhan se totta, että minulla on paljon valtaa sinun suhteesi.”
”Tarkoitatko, että sinä pystyt päättämään mitä minulle tapahtuu?”
Mies näytti toiveikkaalta. Jokin kutkuttava ja kiehtova ajatus oli saanut hänessä vallan. Hän toivoi, että –
”Lopeta! Pitääkö se paikkansa?”
”Kyllä, periaatteessa se on mahdollista. Mutta ensin tehdään töitä. Tämä tarina pitää saada loppuun ennen kuin voimme aloittaa mitään uutta. Aloitetaan alusta ja nyt et keskeytä!”
Lattialta nuhjuisten vaatteiden ja tyhjien pullojen keskeltä kompuroi pystyyn mies. Hän nousi nopeasti, liian nopeasti, sen hän tajusi –
”Hei! Minähän en ala mihinkään ennen kuin tehdään pari asiaa selväksi.”
”Sinä olet rasittava päähenkilö. No?”
”Ensinnäkin haluan olla vastustamattoman komea. Haluan sellaisen jykevän leuan ja isot rintalihakset. Rikaskin minun pitäisi olla ja ympärilläni pörräisi koko ajan seksikkäitä naisia ja – ”
”Voidaan kokeilla tuota jossain toisessa tarinassa, mutta ei nyt.”
”Miten niin ei?”
”Tämä tarina on Peilikuva eikä mikään fantasiakertomus.”
”Etkö nyt voisi minun mielikseni? Minulle tulisi paljon parempi mieli ja tekisin ihan kiltisti kaiken mitä sinä kerrot. Jos vaikka heräisin tarinan alussa seksikkään blondin vierestä? Se olisi hyvä alku.”
”Ei se ole niin yksinkertaista.”
”Miten niin ei? Sinunhan piti olla kaikkivoipa kertojamestari.”
”No niinhän se periaatteessa on.”
”Miten niin periaatteessa?”
”No jos minä voisin tehdä ihan mitä minua vain huvittaa, niin totta kai minä kertoisin minämuodossa ja heräisin itse sen seksikkään blondin vierestä.”
”No kuka tätä sirkusta sitten oikein pyörittää jos et sinä?”
”En oikein tiedä, onko meidän soveliasta puhua siitä.”
”Sinähän tiedät kaiken. Sano nyt vaan kuka se on.”
”No sanotaanko näin, että jos häntä ei olisi, me voisimme tehdä ihan mitä vaan huvittaa. Ihan mitä vaan.”
”Ei pidä paikkaansa.”
”Hui saatana miten möreä ääni. Kuka se oli?”
”Hän. Se oli Hän. Nyt hiljaa, ettei Hän suutu. Jatketaan tarinaa.”
Lattialta nuhjuisten vaatteiden ja tyhjien pullojen keskeltä kompuroi pystyyn mies. Hän nousi nopeasti, liian nopeasti, sen hän tajusi nyt itsekin.
”Ei nyt taas. Kuka tämä hän oikein on?”
”Se olen minä. Kirjailija. Te teette minun elämäni vaikeaksi.”
”Kukahan se tässä tekee vaikeaksi kenenkin elämän? Onko muka liikaa pyydetty, että panet tuon kertojan kertomaan minut komeaksi ja rikkaaksi, sellaiseksi, joka saa seksikkään blondin?”
Mies oli vihainen. Vielä äsken hän oli epäillyt omaa mielenterveyttään, mutta nyt hän tunsi silkkaa vihaa ja raivoa niitä kohtaan, jotka leikkivät hänen elämällään. Hänen teki mieli –
”Ole sinä nyt hiljaa siinä!”
”Mikä sinä olet minua komentelemaan. Minähän kerron ihan niin paljon kuin haluan.”
”Nyt molemmat turpa kiinni. Jos minä painan deleteä, niin teistä kummastakaan ei jää jäljelle mitään.”
”No paina sitten, jos uskallat. Loppuupahan tämäkin piina vihdoin. Tässä tarinassa ei ole mitään järkeä. Aivan hirveää tekotaiteellista paskaa, jos ihan rehellisiä ollaan.”
”Niin. Paina paina! Anna mennä! Hyvä se on sieltä uhota sormi deletellä. Sinä et ollenkaan ota huomioon meidän tunteitamme. Sinä olet tunnekylmä paskiainen.
”Nyt te kyllä menette vähän liian pitkälle. Kannattaa varoa, mitä suustaan päästelee.”
”Jos aivan tarkkoja ollaan, niin sinä tässä kuule ihan itse olet mennyt liian pitkälle. Syytä vain itseäsi.”
”Niin.”
”Niin kuin sanoin, minä voin painaa deleteä ihan milloin vain.
”No mitä vielä odotat? Ei tämä tästä enää parane.”
”No ei todellakaan. Epäilen vahvasti, että kukaan tällaista roskaa vapaaehtoisesti lukisi.”
”Tiedättekö mitä? En minä paina deleteä. Minä teen jotain paljon pahempaa. Minä jätän tämän tarinan tähän. Aina kun joku lukee tämän, te synnytte ja elätte tämän yhä uudelleen, aina vaan, ikuisesti. Te ette saa koskaan mitään aikaiseksi. Te ette pääse tästä mihinkään, ette uusiin tarinoihin, ette heräämään seksikkään blondin vierestä, ette minnekään. Kerta toisensa jälkeen vain tämä sama onneton tarina, johon te jäätte jumiin. Kuvitelkaapa sitä. Kirjailijalle ei vittuilla.
Jyri
Uusi romaanini odottaa painamistaan, syntymistään maaliskuussa.
Luopumisen tuskaa ja mahdollisia tyhjyyden tunteita ehkäisee se, että kun yksi kirja on valmis, uusia tekstejä on jo tekeillä.
En putoa ihan tyhjään paperiin.
Uuden kirjan ilmestyttyä olen jo henkisesti lähtenyt toisiin maisemiin. Seuduille, joista en halua liikaa puhua, jotta mikään heikostikaan häämöttävä polku ei katoaisi.
Vain perheeni tietää suurin piirtein missä päiväni vietän – olenko maan päällä vai jossakin muualla. Seurassani saattaa olla edesmennyt taiteilija tai vaikkapa joukko jonkin sortin lohikäärmeitä.
Työskentelen yksin aina siihen saakka, kunnes näytän ensimmäisen version kustannustoimittajalle.
Jotkut kirjailijat kuulemma pyytävät deadlinea kustantamosta. Minä haluan sellaisen vain hätätapauksessa. Tahdon kirjoittaa rauhassa, ja kaikenlaiset rajapyykit takaraivossa ahdistavat. Jokainen kirja ansaitsee sen, että se saa oman aikansa – tarvitsi se sitten vuoden tai useamman.
Keskeneräisten tarinoiden lisäksi minulla on vielä unelmia. Kirjoja, jotka vielä joskus kirjoittanen, mutta joista minulla ei vielä ole kuin heikkoja aavistuksia.
Nuo kirjat välähtävät lauseissa, joita kuulen ja luen. Kuvissa, joita näen. Keräilen näitä välähdyksiä kuin kiviä ja simpukankuoria reissuilta.
Kaikki on vielä mahdollista.
Kirjoitatko sinä monta kässäriä yhtä aikaa?
Näytätkö töitäsi mielelläsi muille keskeneräisinä? Kuinka salaisessa maailmassa elät?
Mila
Tämä kirja ei ole enää mikään salaisuus, vaan tulossa kohta maailmaan. Kannen on loihtinut Tuija Kuusela.
Grafomania 
Uusimmat kommentit