You are currently browsing the monthly archive for maaliskuu 2017.

Kevätpäiväntasaus oli 20.3., samana päivänä sain lämpimäiskappaleet kokoelmastani Solisevaiset (Sanasato).


Kirjan takasivulla kerrotaan olennainen: Heikki Niskan (s.1961) kuudestoista teos sisältää haikuja ja tankoja. Ne eivät ole erillisinä osastoina, vaan lomittuvat lievästi juonelliseen kokonaisuuteen.
Haikuissa on aidosti itämaisia luontokuvia; hiljaisia, pelkkään havaintoon pohjaavia; mutta on dramatiikkaakin. Läntiseen tapaan runot sisältävät myös kielikuvia, liioitteluja ja muodonmuutoksia. Havannoiva minä on joskus mukana.
Tankoissa ihmisten keskinäinen vieraus laajenee ohi yhden perhepiirin. Lapsuustankoista syntyy runoelman tapainen sikermä. Eroa ja kaipuuta seuraa onnellinen rakkaus.

Lapsuusrunot sijoittuvat autioituvalle maaseudulle hiljaisten ihmisten luo. Jo avausrunossa arkinen ja mystinen sekoittuvat kiehtovasti:

Menin lapsena
kellarin rauhaan, katsoin
violetteja,
kuulaita perunoiden
ituja. Harras ilta.

Lapsi on hämmentynyt ja yksinäinen, vain isoäitiin ja kerran kylässä käyneeseen tyttöön on ohikiitävä yhteydentunne. Isä vilahtaa ensimmäisen osaston melankolisissa runoissa. Hänen kuoltuaan tyttärillä on isän valokuvat esillä kotonaan, kaukana, suuressa kaupungissa asuvalla pojalla kaapin pohjalla.Äitikin jää etäiseksi, hänestä kertoo seuraava tanka:

Syrjäkylällä
nainen nauroi itsekseen,
puhui huoaten,
nukkui päivisin, piirsi
kukkia lehden kulmiin.

Mies etsii isää ja äitiä läpi elämänsä. Seuraava tanka kertoo paljon:

Tuliaiskukan
toin vanhalle naiselle.
Makeiset söimme,
nainen nauroi enemmän
kuin oma äiti koskaan.

Kirjan minällä on luontoon vahva yhteys. Metsissä, silkkikätisten vesien äärellä, eläinten luona on hyvä. Harras hetki voi syntyä yllättäen: ”Metsäpolulla,/ valossa sammakko kuin/ ruosteinen koru.” Joissakin runoissa on ripaus huumoria ja ironiaa: ”Hurja on kevään/ mahti, mies, mies kumartaa/ leskenlehteä.” Vaeltaja haluaisi nukkua hyönteisenä tuomenkukassa ja viedä rakastuneena lintuna kuulle kurpitsan kukan.

Kirjan keskiosa kuvaa vaikeita suhteita, joissa on silti kauneutta ja herkkyyttä. Syksy, lopullisine jäähyväisineen tulee silti:

Rannalla tuikki
punainen kynttilämme,
ruusut tuoksuivat.
Lähdit ennen syksyä,
kotisi valoa jo.

Erosta kertovat muutamat haikutkin: ”Sanomalehti/ rypistynyt itkusta,/iäksi lähdit.
Tämänkin olen kokenut: ”Vuoteella enää/ yksi tyyny, uniinkaan/ et tule. Rauha.”

Surutyön jälkeen aamut säihkyvät krookuksen keltaisina, sielu on vihreä lintu, ilosta kaunis.Syksyissä ja talvissakin on oma kauneutensa ja ihmetyksen aiheensa: ”Oi, linnunradan/ maahan varisematon/ hopealumi!”
Kirjan minä etsii lepoa ja rauhaa kautta kirjan:

Kevään kuohuva
juhla, jätän hälinän,
kuljen portista
kukkien ja kivien
luokse tyynimpään maahan.

Kun kirjan nimi on Solisevaiset on pakko tarjoilla seuraava tanka:

Vuoteeni viereen
tahtoisin metsäpuron.
Sen solinassa,
hiljaisessa, kauniissa
saisin rauhan ja levon.

Kirjan viimeinen osasto on uuden rakkauden romanttinen kuvaus:

”Valoniityllä
vaiko vuoteella makaan –
sinä ihana,
vaiko kymmenen kukkaa
reittä suutelemassa?

Levollisuus ja varmuus huokuvat useissa hetkissä:

Vaikka tulossa
jo syksyn pohjoistuulet
levossa kaikki
veteni, kun hymyilet
ja rakastaen kosket.

Tässä kerroin spontaanisti jotain uusimmasta kirjastani. Olen antanut siinä paljon itsestäni. Se on herkkyydessään ja kauneudessaan rohkea, runojen minä on lapsenomainen, jopa naiivi, väliin keski-ikäinen, jopa vanha. Dramatiikkaa on pinnan alla, mutta lähes ilman huutomerkkejä, toisin kuin nuorena.

Muistutan vielä, että Tulenkantajien Kirjakaupassa (Hämeenpuisto 25, Tampere) on Tuplajulkkarit tiistaina 4.4. klo 18. Toinen runoilija on Tuula Hämäläinen, jolta on juuri ilmestynyt kokoelma Parhaita päiviä ovat yö. Tervetuloa!

T. Heikki

Nimien keksiminen on samaan aikaan sekä mahtavaa että tuskallisen vaikeaa. Joskus nimet keksii helposti, ja oikeat nimet osuvat oikeille henkilöille kuin itsestään. Toisinaan taas joutuu pohtimaan oikein tosissaan, mikä nimi millekin hahmolle sopisi ja miksi.

Minulla on kirjahyllyssä sekä etunimi- että sukunimikirjoja, joihin voin turvautua, jos en muuten millään keksi sopivaa nimeä. Useimmiten ensimmäisenä mieleen tuleva nimi on sellainen, että ensimmäisen googlauksen jälkeen selviää, että nimi on jo jollain ihan oikeasti olemassa olevalla ihmisellä käytössä. Silloin (yleensä) vaihdan nimen, koska pyrin siihen, että en käytä oikeita nimiä, varsinkaan, jos kyseessä on jollain tapaa epämiellyttävä hahmo kirjassa.

Joskus olen käyttänyt joidenkin tuttujeni nimiä, mutta silloin olen kysynyt, onko heillä mitään sitä vastaan. Ei ole vielä ollut.

Miten teidän henkilöhahmonne saavat nimet itselleen? Entä jos käytätte jotakin oikeasti olemassa olevaa henkilöä ja hänen nimeään kirjassanne, kysyttekö lupaa vai kirjoitatteko vain?

Jyri

Kevät heittelee säätä ees taas. En oikeastaan tiedä, miten paljon sää ja ilmanpaineen vaihtelut todella vaikuttavat ihmisiin tiedostamatta, mutta omat paineeni ovat vaihdelleet viime aikoina melko rajusti. Välillä kaipaan myyrän kynsiä kaivautuakseni syvyyksiin, välillä kuumailmapalloa noustakseni korkeuksiin. Enkä oikeastaan tarvitse kumpiakaan, minähän olen milloin siellä milloin täällä.

Korkeuden vaihtelujen lomassa ja kainalossa kirjoitan. Tekstissä ei silti saisi näkyä kovin suuria paine-eroja. Juuri nyt tilanne on aika hyvä. Taidan oleskella maan pinnalla.

Jos olen oikein tulkinnut kollegoiden kirjoituksia, tämä on tuttua suurimmalle osalle meistä. Vai onko? Onko oikeasti sellaisia, jotka istuvat päättäväisesti koneen ääreen jokseenkin samoihin aikoihin päivästä toiseen ja saavat aikaan juuri sen määrän tekstiä kuin aikoivat. Onko? Kertokaa!

Tässä terveiset ikkunakavereiltani. Huomatkaa myös kuollut kärpänen ruutujen välissä. Tai mistä sitä tietää, vaikka heräisi kohtapuoliin pörisemään. Jospa se vain talvilepäilee.

Voikaa siis hyvin, missä sitten juuri nyt olettekin!

WP_20170321_15_11_08_Pro

Helsingissä on järjestetty Runousaamiaisia helmikuusta lähtien.

Tampereen ensimmäinen Runousaamiainen on tiistaina 21.3. 2017 klo 10-11 Cafe Decossa (Ilmarinkatu 8, Tammelan torin vieressä). Järjestäjänä on Annikin Runofestivaali.

Esiinnyn tilaisuudessa yhdessä Pekka Kytömäen kanssa. Kytömäen esikoisteos oli Ei talvikunnossapitoa, joka sai Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Viime vuonna Pekalta julkaistiin kokoelma Valo pilkkoo pimeää.

Minä luen tiistaina haikuja ja tankoja näinä päivinä ilmestyvästä kuudennestatoista kokoelmastani Solisevaiset (Sanasato kustantajana, kuten Pekankin kirjoissa).
Tuoteselostus kirjastani: Haikuissa on aidosti itämaisia luontokuvia: hiljaisia, pelkkään havaintoon pohjaavia; mutta on dramatiikkaakin. Läntiseen tapaan runot sisältävät myös kielikuvia, liioitteluja ja muodonmuutoksia. Havannoiva minä on joskus mukana.
Tankoissa ihmisten keskinäinen vieraus laajenee ohi yhden perhepiirin. Lapsuustankoista syntyy runoelman tapainen sikermä. Eroa ja kaipuuta seuraa onnellinen rakkaus.

Haastattelijoina ovat Simo Ollila ja Laura Jänisniemi.
Jännää kuinka minun runoni ”keskustelevat” Pekan runojen kanssa ovathan teemamme pitkälti samoja.

Tervetuloa!

Heikki

Ei tähän totu. Ensin piinaa, suoraan sanoen kauhua. Viikkojen odotus. Lopulta soi ovikello KLING-KLONG, oven takana postinainen paketin kanssa, pyytää kuittausta. Käsi tärisee, kynä putoaa kynnykselle KOPS. Väkinäinen hymy ja kiitos. Äkkiä ovi kiinni PAM, ei kai kukaan nähnyt. Pahvilaatikko keittiön penkille TUMPS ja teipit irti, repimistä SKRAAP, turhaan, missä sakset? Kädet vatkaavat yhtenä myllynä VIUUH, pian AUUUH, sormeen viilto, verta vuotaa, laastari. Riekaleiksi hakatun laatikon kansi aukeaa FLUP, hengitys pysähtyy STOP, tulee itku BYÄÄH, ja viimeisenä hervoton HI-HI-hihitys.

Pöntöt.

Luna on 18 ja pelkää monia asioita.

Pönttö oli pakko kirjoittaa, se purskahti pitkän kuivan kauden jälkeen, jotenkin näin. Tarinaan ja tunnelmaan täydellisesti sopivan kannen on taiteillut Aino Ahtiainen. Mittaamattoman suuren kiitoksen ansaitsee myös pitkäaikainen kustannustoimittajani Sirja Kunelius Karistolta. Tulkoon kevät, tulkoot linnut, olen valmis. Yhtenä pönttönä.

*********

Eikä tässä vielä kaikki ilo. Ei siihenkään ihmeeseen totu, että omat työt taipuvat toisenlaiseksi taiteeksi. Näin onnellisesti on käynyt vuonna 2011 julkaistulle  Likkojen lipas -runokirjalleni.  Kangasalan Pikkuteatteri on loihtinut runojen pohjalta näytelmän.

Minä-näytelmää esitetään 25. maaliskuuta saakka.

Olin ensi-illassa viime torstaina. Nyt yritän toipua. Siihen voi mennä kauan, esitys oli niin villi ja vimmainen, koskettava ja kaunis. Lipas avautui uusiin ulottuvuuksiin. Sanoista tuli lihaa, verta, hikeä ja huulipunaa. Huh.

Ensi-illan huumassa pääsin kuvaan ihanien näyttelijälikkojen kanssa. Vasemmalta oikealle Angelica Lewis, Lotta Rahkonen, Sanni Sipola ja Marleena Aalto. Ja onhan siellä joukossa myös ohjaaja ja dramatisoija Mika Eerola. Suloinen kiitos teille kaikille hienosta työstä ja rohkeudesta tarttua runokirjaan! (Kuva: Merja Palin)

Kirsti

Lasten LukuVarkaus -palkintoehdokkaat on julkistettu. Luettavaa riittää moneen makuun, erityisesti fantasian ja huumorin ystäville. Ehdolla ovat Anneli Kannon Kulkurikaksikko (Karisto), Mari Kujanpään Emman salainen toive (Otava), Heikki Lehikoisen Kuningas Faravidin testamentti (Teos), Salla Simukan Sisarla (Tammi), Esko-Pekka Tiitisen Dada-kissa ja Populuksen popcornit (Lasten Keskus) sekä Jutta Tynkkysen Etsivätoimisto Mysteeri ja Pyhän Birman safiiri (Myllylahti). Eikun lukemaan!

LukuVarkaus-palkinto jaetaan vuosittain edellisvuonna julkaistulle alle 12-vuotiaille suunnatulle lastenkirjalle. Palkinnon saajan valitsee varkautelaislapsista koostuva raati, johon tänä vuonna kuuluvat Luttilan koulun oppilaat Saimi Turunen (4. lk), Jenni Nikarmaa (5. lk) ja Piitu Ursin (5. lk) sekä Kangaslammin koulusta Veeti Kiviaho (4. lk), Antti Mikkonen (4. lk) ja Enni Loikkanen (5. lk).

LukuVarkaus on Varkauden kaupungin ja Stora Enso Oyj:n perustama kirjallisuuspalkinto, suuruudeltaan 3500 euroa. Palkinnon saaja julkistetaan Vekara-Varkaus-festivaaleilla 14. kesäkuuta.

Onnea ja menestystä kaikille ehdokaskirjoille ja -kirjailijoille!

Kirsti

 

Helene Schjerfbeckistä kertova romaanini ”Jäljet” on juuri ilmestynyt.

Kirja sai alkunsa, kun kävin Schjerfbeckin 150-vuotisjuhlanäyttelyssä Ateneumissa syksyllä 2012. Näyttely oli niin syvästi vaikuttava kokemus, että oli lähdettävä taiteilijan jalanjäljille etsimään ihmistä ja elämänfilosofiaa maalausten takaa.

Tässä muutama kuva reissuiltani, jotka ovat jo vuosia suuntautuneet Helenen osoittamaan suuntaan.

montmartreg

Helene opiskeli 1880-luvulla Pariisissa. Pariisin Montmartren kujilla pääsi vielä hyvin 1800-luvun Pariisin tunnelmaan.

julian-hotelli-taasgHelene työskenteli nuorena myös Bretagnessa kuten monet muutkin nuoret taiteilijat ympäri maailmaa. Pont-Avenissa hän majoittui tässä rakennuksessa, jonka nimi oli tuolloin Hôtel des Voyageurs.

eteenpa%cc%88ingBois d’Amour Pont-Avenissa. Näillä metsäkujilla Helene varmasti kuljeskeli salaperäisen englantilaisen kihlattunsa kanssa. Kirjailija kävi tunnelmoimassa.

mastot-avenila-sa%cc%88vytettywgovi-teoksen-interio%cc%88o%cc%88righelenen-ja%cc%88ljilla%cc%88g

Tunnetun ”Ovi”-teoksensa Helene maalasi Pont-Avenissa Tremalon kappelissa. Paikka ja villi oven alta esiin kurkottuva valo olivat vielä samanlaiset kuin ne ovat maalauksessa vuodelta 1884. Vierailu kappelissa tuntui huimalta aikamatkalta.

biitsia%cc%88g

Helene maalasi myös Cornwallissa St Ivesissä 1880-luvun lopulla. Paikan kauneus ja valo herättivät hänen maalaushalunsa ja hän pääsi hyvään työvireeseen kihlauksen purkautumisen aiheuttaman surun jälkeen. Täällä hän maalasi muun muassa yhden kuuluisimmista teoksistaan ”Toipilas” vuonna 1888.

kaduilla-ela%cc%88ma%cc%88gbellair-terraceeng

Pieniltä kujilta etsin Helenen osoitteita. Niitä löytyikin. Täällä Bellair Terracen suunnalla Helene asui Maria Wiikin kanssa. Wiik maalasi St Ivesissä ehkä tunnetuimman teoksensa ”Maailmalle” 1889.

helenenpuut

Helene asui Tammisaaressa vuodesta 1925 lähtien. Hän rakasti puita ja maalasikin niitä.

helene-ja-milag

Täällä Kalatorin laidalla Helene asui jonkin aikaa vuokralla.

helenen-kanssag

Yksi Schjerfbeck–muistomerkki on Tammisaaressa paikalla, jossa Helene asui entisessä Juslinin talossa.

grand-hotelg

Kävin syksyllä Tukholmassa kirjailijavierailulla. Samalla oli hyvä tilaisuus käydä tunnelmoimassa Saltsjöbadenissa, jonka kylpylähotellissa Helene vietti kaksi viimeistä vuottaan. Paikkakunta on nykyään TV:stä tuttu Solsidan, mutta sen yksinäisyydessä syntyivät Helenen viimeiset, paljaan puhuttelevat omakuvat.

Matka Helenen jäljissä antoi minulle valtavan paljon. Muita matkoja aiheeseen tein muun muassa tutustumalla Helenen tauluihin, lukemalla hänen kirjeitään ja hänen taiteestaan tehtyä tutkimuskirjallisuutta.

Häivähdyksiä tästä kaikesta löytynee kirjastani.

.kansiellinen

Mila

Kuulin kauan sitten erään kirjailijan sanovan, että hän suorastaan hakeutuu kriiseihin, koska luovuus on silloin parhaimmillaan.

Minun kirjoitusvireeni katoaa vastoinkäymisissä. Lamaannun ja keskittymiskyky häviää, varsinkin avohaavavaiheessa. Työlle löytyy tilaa vasta sitten kun kurimus alkaa rupeutua ja arpeutua. Hiljalleen huoli ja hätä muuttuvat suruksi, jota voi jo hoitaa kirjoittamalla, sopivalta etäisyydeltä.

Onneksi en ole murheen kohdatessa vielä koskaan ollut sellaisessa työvaiheessa, että olisi ollut pakko kirjoittaa. En tiedä, miten selviäisin, jos ehdoton deadline vaatisi tarttumaan tekstiin keskellä pimeintä.

Miten sinun työhösi vaikuttavat koettelemukset, menetykset, tunnetilat?

Maisema hoitaa. Kemi 27.2.2017.

Maisema hoitaa. Kemi 27.2.2017.

Kirsti

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Kirjailija äärilaidoilla – vai…
kirsti k artikkeliin Kirjailija äärilaidoilla – vai…
milateras artikkeliin Linnuista, lennoista
Raili artikkeliin Linnuista, lennoista
annelitre artikkeliin Linnuista, lennoista

Arkistot