Kuulin kauan sitten erään kirjailijan sanovan, että hän suorastaan hakeutuu kriiseihin, koska luovuus on silloin parhaimmillaan.
Minun kirjoitusvireeni katoaa vastoinkäymisissä. Lamaannun ja keskittymiskyky häviää, varsinkin avohaavavaiheessa. Työlle löytyy tilaa vasta sitten kun kurimus alkaa rupeutua ja arpeutua. Hiljalleen huoli ja hätä muuttuvat suruksi, jota voi jo hoitaa kirjoittamalla, sopivalta etäisyydeltä.
Onneksi en ole murheen kohdatessa vielä koskaan ollut sellaisessa työvaiheessa, että olisi ollut pakko kirjoittaa. En tiedä, miten selviäisin, jos ehdoton deadline vaatisi tarttumaan tekstiin keskellä pimeintä.
Miten sinun työhösi vaikuttavat koettelemukset, menetykset, tunnetilat?
Maisema hoitaa. Kemi 27.2.2017.
Kirsti
7 kommenttia
Comments feed for this article
3 maaliskuun, 2017 klo 5:57 pm
Ansu K
Joskus kirjoittaminen tuo ahdistavaan tilanteeseen pakopaikan tai ainakin tauon. Mutta rajansa kaikella. Jos on suurempi huoli tai hätä, niin kirjoittaminen saa odottaa, vaikka deadline hönkäilisi niskaan. Kiukusta myönnän saavani joskus energiaa. Valoisampaa maaliskuuta, Kirsti ❤ !
3 maaliskuun, 2017 klo 11:15 pm
annelitre
Parhaiten kirjoittaminen kulkee, kun elämä on turvallisen tapahtumatonta. Draama kulkekoon paperilla. Kirjoittaminen on kyllä myös pakopaikka, kun tosielämässä on vaikeaa. Jälkikäteen huomasin, että äitini raskaan sairauden vuosina, jolloin olin itsekin toivoton ja uupunut, olin kirjoittanut joukon hilpeitä lastenkirjoja.
3 maaliskuun, 2017 klo 11:34 pm
milateras
Minullekin kirjoittaminen on pakopaikka. Olen aina kirjoittanut kaikki suruni pienemmiksi. Akuutissakin tilanteessa turvaan kynään ja paperiin. Toki vain itseäni hoitaakseni, en työstääkseni kirjaa.
Työstä on lupa levätä, ottaa sairauslomaa silloin, kun voimat uupuvat.
Pidän tasaisesta elämästä, monenlaisia tunteita ja ristiriitoja käyn kuitenkin läpi tekstieni henkilöiden kautta.
Voimia ja valoa Kirstille!
8 maaliskuun, 2017 klo 12:40 pm
kirsti k
Kiitos valosta Ansu, Anneli ja Mila!
Kuten Anneli, minäkin hoidan surua kirjoittamalla hauskoja, mikä tapahtuu automaattisesti ja huomaamatta. Esimerkiksi esikoiseni Vili Voipio, puujalkahuumoripläjäys, syntyi mummun kuoleman jälkeen, kumpusi surusta ja ikävästä. Kirjoitin ilon takaisin.
12 maaliskuun, 2017 klo 9:41 pm
Mimmu
Minullekin luovuuden ja kirjoittamisvireen kannalta parasta aikaa on tasainen, turvallinen elämä. Kriisit lamauttavat.
Toivottavasti maaliskuu on maalaillut valoisia ja kauniita näkymiä sinulle Kirsti.
Muuten mistä päin Kemiä valokuvasi on? Se näyttää nuoruuteni koulumatkan maisemalta.
13 maaliskuun, 2017 klo 10:50 am
kirsti k
Kuva on otettu satamasta Kauppakadun päästä. Lumilinna oli aiemmin niillä haminoin mutta nykyään Mansikkanokassa. Kävelin sinne rantaa pitkin, -25, jalkojen alla narskui.
13 maaliskuun, 2017 klo 8:42 pm
Mimmu
Ei ole koulumatkani. Kuva muistutti vähän näkymää Isohaaran sillalta Kemijoelle. Kuljin Kemijoen yli kouluun 6 vuotta. (Yläaste ja lukio). Talvisin jään yli. (Ennen ilmastonmuutosta.) En tiedä hoitiko se maisema. Ehkä hoiti. Koulussa ei ollut niin kivaa, ei varsinkaan lukiossa.
Lumen narskunta on mukava ääni ja tuntu.