Kevätpäiväntasaus oli 20.3., samana päivänä sain lämpimäiskappaleet kokoelmastani Solisevaiset (Sanasato).


Kirjan takasivulla kerrotaan olennainen: Heikki Niskan (s.1961) kuudestoista teos sisältää haikuja ja tankoja. Ne eivät ole erillisinä osastoina, vaan lomittuvat lievästi juonelliseen kokonaisuuteen.
Haikuissa on aidosti itämaisia luontokuvia; hiljaisia, pelkkään havaintoon pohjaavia; mutta on dramatiikkaakin. Läntiseen tapaan runot sisältävät myös kielikuvia, liioitteluja ja muodonmuutoksia. Havannoiva minä on joskus mukana.
Tankoissa ihmisten keskinäinen vieraus laajenee ohi yhden perhepiirin. Lapsuustankoista syntyy runoelman tapainen sikermä. Eroa ja kaipuuta seuraa onnellinen rakkaus.

Lapsuusrunot sijoittuvat autioituvalle maaseudulle hiljaisten ihmisten luo. Jo avausrunossa arkinen ja mystinen sekoittuvat kiehtovasti:

Menin lapsena
kellarin rauhaan, katsoin
violetteja,
kuulaita perunoiden
ituja. Harras ilta.

Lapsi on hämmentynyt ja yksinäinen, vain isoäitiin ja kerran kylässä käyneeseen tyttöön on ohikiitävä yhteydentunne. Isä vilahtaa ensimmäisen osaston melankolisissa runoissa. Hänen kuoltuaan tyttärillä on isän valokuvat esillä kotonaan, kaukana, suuressa kaupungissa asuvalla pojalla kaapin pohjalla.Äitikin jää etäiseksi, hänestä kertoo seuraava tanka:

Syrjäkylällä
nainen nauroi itsekseen,
puhui huoaten,
nukkui päivisin, piirsi
kukkia lehden kulmiin.

Mies etsii isää ja äitiä läpi elämänsä. Seuraava tanka kertoo paljon:

Tuliaiskukan
toin vanhalle naiselle.
Makeiset söimme,
nainen nauroi enemmän
kuin oma äiti koskaan.

Kirjan minällä on luontoon vahva yhteys. Metsissä, silkkikätisten vesien äärellä, eläinten luona on hyvä. Harras hetki voi syntyä yllättäen: ”Metsäpolulla,/ valossa sammakko kuin/ ruosteinen koru.” Joissakin runoissa on ripaus huumoria ja ironiaa: ”Hurja on kevään/ mahti, mies, mies kumartaa/ leskenlehteä.” Vaeltaja haluaisi nukkua hyönteisenä tuomenkukassa ja viedä rakastuneena lintuna kuulle kurpitsan kukan.

Kirjan keskiosa kuvaa vaikeita suhteita, joissa on silti kauneutta ja herkkyyttä. Syksy, lopullisine jäähyväisineen tulee silti:

Rannalla tuikki
punainen kynttilämme,
ruusut tuoksuivat.
Lähdit ennen syksyä,
kotisi valoa jo.

Erosta kertovat muutamat haikutkin: ”Sanomalehti/ rypistynyt itkusta,/iäksi lähdit.
Tämänkin olen kokenut: ”Vuoteella enää/ yksi tyyny, uniinkaan/ et tule. Rauha.”

Surutyön jälkeen aamut säihkyvät krookuksen keltaisina, sielu on vihreä lintu, ilosta kaunis.Syksyissä ja talvissakin on oma kauneutensa ja ihmetyksen aiheensa: ”Oi, linnunradan/ maahan varisematon/ hopealumi!”
Kirjan minä etsii lepoa ja rauhaa kautta kirjan:

Kevään kuohuva
juhla, jätän hälinän,
kuljen portista
kukkien ja kivien
luokse tyynimpään maahan.

Kun kirjan nimi on Solisevaiset on pakko tarjoilla seuraava tanka:

Vuoteeni viereen
tahtoisin metsäpuron.
Sen solinassa,
hiljaisessa, kauniissa
saisin rauhan ja levon.

Kirjan viimeinen osasto on uuden rakkauden romanttinen kuvaus:

”Valoniityllä
vaiko vuoteella makaan –
sinä ihana,
vaiko kymmenen kukkaa
reittä suutelemassa?

Levollisuus ja varmuus huokuvat useissa hetkissä:

Vaikka tulossa
jo syksyn pohjoistuulet
levossa kaikki
veteni, kun hymyilet
ja rakastaen kosket.

Tässä kerroin spontaanisti jotain uusimmasta kirjastani. Olen antanut siinä paljon itsestäni. Se on herkkyydessään ja kauneudessaan rohkea, runojen minä on lapsenomainen, jopa naiivi, väliin keski-ikäinen, jopa vanha. Dramatiikkaa on pinnan alla, mutta lähes ilman huutomerkkejä, toisin kuin nuorena.

Muistutan vielä, että Tulenkantajien Kirjakaupassa (Hämeenpuisto 25, Tampere) on Tuplajulkkarit tiistaina 4.4. klo 18. Toinen runoilija on Tuula Hämäläinen, jolta on juuri ilmestynyt kokoelma Parhaita päiviä ovat yö. Tervetuloa!

T. Heikki

Advertisements