You are currently browsing the monthly archive for Touko 2017.

 

Kaikki on hieman mahtipontinen sana, mutta tässä tapauksessa kaikki tarkoittaa minun rakkauttani kirjoittamiseen.

Minulle luettiin paljon, kun olin lapsi. Iltasadut olivat meillä enemmän sääntö kuin poikkeus. Joskus sain kuulla äitini itse sepittämiä tarinoita, välillä loruja ja riimittelyitä, välillä lauluja. Kotona oli paljon kirjoja, myös lastenkirjoja, joiden kuvat kiehtoivat mieltä ja houkuttelivat tutustumaan jo ennen lukutaitoa. Minä janosin tarinoita, satuja ja seikkailuja. Ne jäivät elämään mielikuvitukseeni, siirtyivät leikkeihin ja puheisiin, askarruttivat ja keskusteluttivat. Opin paljon, tärkeimpänä ihmettelemisen taidon.

Olin lapsena sarjakuvien suurkuluttaja. Ensin Maailman vahvin Nalle, sitten Nakke Nakuttaja, Aku Ankka, Tarzan, Mustanaamio, Karvinen, Lucky Luke, Hämähäkkimies, … Kuvat tukivat lukemista ja tarinoita, kiihdyttivät mielikuvitusta, antoivat ideoita leikkeihin ja uutta ajateltavaa. Paha sai palkkansa, sankari suudelman ja karvinen lasagnensa.

Yläasteella opettelin soittamaan kitaraa. Pian teinkin jo biisejä ja niihin sanoituksia. Siitä se ajatus sitten lähti: huomasin, että kirjoittaminen on mahtava tapa ilmaista itseään. Se sopi minulle. Pieneen tilaan mahtui suuria tarinoita ja tunteita, myös rivien välit ja kirjoittamatta jätetyt kohdat tulivat tutuiksi, samoin monitulkinnallisuus, arvoituksellisuus, erilaiset tyylikeinot, asettelu, rytmi, kirjoittamisen palo.

Ja nyt olen tässä. Kirjoitan monenlaisia tekstejä, opin ja kehityn edelleen, nautin kirjoittamisesta. Mutta oikeastaan ei ole olennaista, mitä olen nyt – tärkeämpää on se, mistä kaikki alkoi. Vaikka en nyt aikuisena mitään kirjoittaisikaan, tiedän, että varhaiset lukukokemukset ovat hyödyttäneet minua suuresti elämässäni, sain hyvän alun.

Luulen, että yritän vielä jonain päivänä kirjoittaa lastenkirjan. Sellaisen, jonka joku muistaisi vielä aikuisenakin olleen hänen suosikkikirjansa pienenä. Minun suosikkikirjojani olivat Lurppu ja Tilli Mössönpoika.

.

.

.

Tämä oli tällä haavaa minun viimeinen kirjoitukseni Grafomaniassa. Kiitos, että sain olla mukana. Hyvää kevättä ja kesää kaikille grafomaanikoille ja lukijoille. Tai niin kuin Henri nuortenkirjassani päätti omat päiväkirjamerkintänsä: Rauhaa ja rakkautta maailma. Molempia tarvitaan.

 

Jyri

 

Kirjailijan ammatti on ristiriitainen.

Siihen kuuluu paljon unelmointia, yksinään työskentelyä – mitä introverttiyteen taipuvainen luonne tietysti rakastaa. Mutta kun työ on valmis, on aika kammata tukka ja kömpiä kolostaan yleisön eteen puhumaan.

Siinä myös ammatin rikkaus. On rauhaa tutkia, löytää tarinansa.Toisaalta erilaiset reissut ja esiintymiset tuovat vastapainoa erakkoudelle.

Kouluvierailuilla lasten edessä tunnen olevani ihan kotonani, ja yleensä unohdan mukana olevat aikuiset.

Aikuisyleisön edessä voin ajatella, että jos he eivät haluaisi kuunnella minua, eivät he olisi tulleet siihen istumaan. He ovat siis minun puolellani ja toivovat esiintyjälle hyvää.

Tänä keväänä olen reissaillut esiintymään ”Jäljet”-romaanini kanssa.

Reissaaminen ja ihmisille puhuminen paitsi antavat, myös vievät paljon energiaa. Toipuminen niistä kestää aina jonkin aikaa.

Kirjailijan urani alkuvaiheessa olin huomattavasti nykyistä ujompi ja arempi lavalle nousija. Jännitin kovasti ensimmäistä esiintymistäni Helsingin kirjamessuilla syksyllä 2004. Onneksi sain olla paneelikeskustelussa turvallisesti kustannustoimittajan ja kahden muun esikoiskirjailijan kanssa.

Esiintyminen on helpottunut kokemuksen myötä. Jos ennen omaa vuoroa olo onkin hiukan levoton, lavalla rauhattomuus yleensä katoaa. Puhun ihmisille. Puhun siitä, mitä rakastan. Yritän kertoa siitä, mistä olen halunnut kirjoittamalla puhua – ja siitä, mistä kuitenkin puhun parhaiten juuri kirjoittamalla. Joskus myös luen tekstiäni. Olen auki.

Kyse on kohtaamisesta. Niin kuin kirjoittamisessakin. Kirjaa tekiessänikin puhun jollekulle, pyydän saada hetken lukijan aikaa, tulla kuunnelluksi.

Ehkä esiintyminen ja yksinäinen kirjoittaminen eivät sittenkään ole niin kovin kaukana toisistaan.

Mila

signeeraus

Esiintyminen on ohi, ja on aika jättää kirjaan puumerkki.

Olen pienestä saakka toivonut osaavani lentää. Lapsena yritin askarrella itselleni siipiä lakanoista ja harjanvarsista. Toisinaan korkeilla paikoilla iskee hullu ajatus, että osaan lentää ilman siipiäkin: jos levitän kädet ja ponnistan, lähden liitoon.

Ristisorsa.

Lapintiira.

Merihanhet.

Kalalokki.

Merikotka.

Kyhmyjoutsenet.

Ristisorsat, taas.

Meriharakka.

Isokoskelot.

Luultavasti sitkeä lentohaaveeni on syy siihen, että viehätyn linnuista loputtomiin, en väsy niiden seuraamiseen ja ihmettelemiseen.

Kaikki kirjani ovat täynnä siivekkäitä. Jo ekoissa Vileissä niitä vilisee: Vili mittaa lintujen pakoetäisyyksiä, kiikaroi saaristossa ja tekee Aadaan lähtemättömän vaikutuksen viemällä tytön katsomaan jättimäisiä merikotkia Pyhäjärven jäälle. Linnut kiinnostavat myös Kuitusen kaksosia: poikien rannassa pesii laulujoutsenpari, Konsta ja Karoliina (terveisiä Tuulalle). Puhumattakaan runokirjoista, joiden sivuilla sulat suhisevat. En viljele lintuja tarkoituksella, ne liitävät kirjoituksiini varkain, lupaa kysymättä.

Onko teillä muilla jotain, mikä kulkee mukana teoksesta toiseen?

Kirsti

Lennot kuvattu Vänössä 2.-6.5.2017.

Helsingin Sanomissa oli 30.4. 2017 Jukka Vuorion kirjoittama juttu Lempi ja taiat kuuluivat talonpoikaisvappuun.

Turkulainen folkloristi John Björkman tuntee suomalaisen talonpoikaiskulttuurin vapun viettoa satojen vuosien taakse. Entisajan ihmiset viettivät vappua, mutta nykyistä juhlaa se muistutti vain etäisesti. Talonpojilla ei ollut tippaleipiä, munkkeja eikä ylioppilaslakkeja. Sima on vanha juoma, mutta sen liittyminen vappuun on nuori ilmiö. Nykyiset perinteet ovat Björkmanin mukaan akateemisen ja porvarillisen väestönosan perinteitä ja kotoisin Ruotsista.

Vappu on saanut nimensä 700-luvulla Saksassa eläneen abbedissa Valburgin mukaan, mutta vappuun ajoittuvia kevään juhlia on Suiomessa vietetty jo ennen kristinuskon saapumista. Entisajan suomalaiset viettivät samana ajankohtana ukonvakkoja eli Ukko-nimiselle ylijumalalle suunnattuja pitoja. Ukko antoi sateen, jonka turvin ruis ja ohra kasvoivat.Karkeloita vietettiin jopa juhannukseen asti.

Mikael Agricolakin mainitsee kirjoituksissaan ukonvakat. Kun kevätkylvö tehtiin, tuotiin ukonvakka ja silloin kaikki juopuivat naisia myöten ja paljon häpeää tehtiin. Björkmanin mukaan tämä viittasi siihen, että juhlatunnelma on ollut sukupuolisesti vapautuneempaa.

Lempi ja parinhaku ovat kuuluneet vapunviettoon jo satoja vuosia sitten. Björkman kertoo: ”Nuorten seurustelu oli hyvin parinhakutavoitteista. Ennen se oli organisoidumpaa, eli oli tietyt leikit, joiden varjolla pääsi valvotusti esimerkiksi koskettamaan toista sukupuolta. Nuoret kokoontuivat kylän lähimetsään, jossa he olivat poissa vanhempien valvovan silmän alta.”

Mynämäen rovasti Antti Lizelius on 1700-luvulla kuvannut ”suomalaisten epäjumalallisten juhlien” viettoa. Hänen mukaan ihmiset kokoontuivat kedolle syömään, juomaan ja laulamaan. ”Jossakin vaiheessa juhlimista nuoriso juoksenteli lehdoissa, Lizeliuksen mukaan pakanallisen hekuman vallassa.”

Taiatkin kuuluivat juhliin. Björkmanin mukaan eräs tunnettu vapputaika oli, että talon emäntä meni navetan oven päälle hajareisin, kun lehmät päästettiin ulos. ”Näin emännän jalkojen välistä tuli lehmiin suojelevaa voimaa.”
Useimmat taiat liittyivät karjaan.
Noidatkin kuuluivat entisajan ihmisten maailmankuvaan. Saksassa vapun on uskottu olevan noitien aktiivisinta aikaa, ja Suomessa noidat liikkuivat erityisesti pääsiäisenä. ”Noidaksi on voitu katsoa etenkin köyhiä, yksin syrjässä asuvia naisia, toisaalta myös maatalojen emännät ovat voineet esimerkiksi katsoa pahalla silmällä naapuria, mikä on aiheuttanut huonoa onnea.”

Valitsin tähän muutamia vappuun, kevääseen ja tähän kirjoitukseeni löysästi liittyviä runoja, jotka koskettivat minua nyt. Ensimmäinen on murteellinen tosi tarina noin viidentoista vuoden takaa kokoelmastani Mehtätähtejä ja uuen kylän outoja (Sammakko, 2005).

Vappu

Iso ryhymä jätti tulemata, siittäkös riemu repes! Me marssittiin kajulle ja huuvettiin: Hei, meitä sorretaan! Me pysähyttiin oven etteen petonimyllyn tykö, nostettiin kokislaseja ja karijastiin: Runikan kommunistit! Sitte me vierailtiin vielä salisa. Siirsin kukkapuskan pianon päälle ja pimputtelin ku Pill Evans. Sää teit sallaatinkeristä tissit ja päästit tukkas vappaaksi. Mää kuulutin: Vetlaana ejustaa uuenlaista, ulijasta mallityyppiä, 182 senttiä ja painua 97 kilua. Ainua asiakas hymmyili, me hirnuttiin ku kossit.

Divarista löysin Gustaf Frödingin runokokoelman Värmlannin lauluja (WSOY, 1952). Se sisältää runoja kaikista Frödingin kokoelmista. ”Se antaa lukijalle mahdollisuuden tutustua Ruotsin lyriikan suureen mestariin, kitaran ja harmonikan laulajaan, mutta myös syvästi inhimilliseen kärsijään ja unennäkijään” , takakannen sanoin.

Runoilija Wennerbom

Puisto kukkii, suvi henkii siellä,
runoilija Wennerbom hän tiellä
vaivaistalosta käy pulloineen
luovien ja hoippuin verkalleen,
ryyppii harvakseen,
myhäilee ja haastaa ilomiellä.

Mettisparvi kiertää puiston kuusta,
toukat nurinniskoin syöksyy puusta,
luonto kukoistaa, on poutasää,
ilma tuoksuillansa päihdyttää
– nurmikolle jää
Wennerbom ja maistaa pullon suusta.

Linnut mieltä vailla ilakoivat,
ruohikossa sirkkain sitrat soivat,
Wennerbom hän surren kuulee sen
kurjuutensa maljaa maistellen,
juo kuin hevonen,
päivänsäteet pulloon kipunoivat.

Pullolleen hän solkkaa: ”Veikko kulta,
viina kirkas lietsoo nerontulta,
lohdun suo se, vaikka toiveet vei;
nuoruus haihtui, eikä palaa, ei,
malja sille, hei!
Näin jos jatkuu, järjen vie se multa.

Oli haave mulla, toivon luoma,
kunnes voiman, uskon vei tää juoma,
viisitoista vuotta elin näin,
onni jätti, hunningolle jäin
kaiken menettäin,
Webberbom on päissään, pullokuoma!”

Ja hän nukkuu onnellista unta,
kastanjoista sataa kukkaslunta,
lehvät seuloo kultaa auringon
ylle runoilijaraunion,
pullo tyhjä on,
sillä häärii pieni luomakunta.

Murhe, soima sydämen sai laata,
tunnontuskat eivät jäytää saata,
niin hän nukkuu mielin autuain
maille nuoruusunten vaeltain.
Hyvää unta vain-
suloista on runoniekkain maata.

(suom. Yrjö Jylhä)

Kokoelma Rakkaus ei koskaan lepää (Tammi, 2001), sisältää rakkausrunoja antiikin Kreikasta ja Roomasta noin tuhannen vuoden ajalta. Teoksen ovat suomentaneet ja toimittaneet Arto Kivimäki ja Sampo Vesterinen.

Asklepiades kirjoitti:

Säästät neitsyyttäsi?
Mitä varten?
Tyttö hei
ei tuonelasta
löydy rakastajaa.

Lemmen ilot
ovat eläviä varten
toisella puolen
olemme luita ja tuhkaa.

Laulu ilman hengelle ( Otava, 1977) sisältää valikoiman eskimorunoja. Kirjan runoista Suuri meri löytyy Jukka Linkolan ja Eija Ahvon hienolta levyltä Kuinka myöhään valvoo blues. Nyt kuitenkin

Laulu keväälle

Tein matkan kajakillani
ja menin maihin.
Osuin lumikinokselle,
joka juuri oli alkanut sulaa.
Ja minä tiesin,
että oli kevät:
me olimme selviytyneet talven yli!
Ja minä pelkäsin,
että olin liian heikko,
liian heikko
kestämään tuota kaikkea kauneutta!

Ryokan, japanilainen zen-munkki ja runoilija (1758-1831) käytti itsestään nimitystä Taigu, Suuri hupsu. Tämä seurallinen erakko, lasten leikkitoveri, kyläläisten juomaveikko, ujo naisten ihailija saa kunnian päättää sikermäni.

Tuuli on raikas,
kuutamo on kirkas- hei!
tule, tanssitaan
koko yö aamuun asti,
jääköön hyvästi vanhuus!

(Ryokan: Suuri hupsu, Basam Books, 200, suomentanut Kai Nieminen)

Kevään valoa, siipien suihketta
t. Heikki

Uusimmat kommentit

milateras artikkeliin Kirjan kuiskaus kantaa ka…
kirsti k artikkeliin Kirjan kuiskaus kantaa ka…
milateras artikkeliin The Crossover kosketti
Johanna Hoo artikkeliin Laivakello kilahti Johannalle!
kirsti k artikkeliin Lempeä rauha

Arkistot