Italia kirjailijan silmin

Palasin juuri Italiasta, jossa reissasimme akselilla Rooma, Castiglion Fiorentino, Cortona, Siena, Arezzo ja Firenze.

Matkalta tarttui mieleen paljon kiehtovia yksityiskohtia, jotka varmasti hautuvat osaseksi jotakin tulevaa kirjaa. Poikkesin myös kirjakaupoissa ja kirjastossa – sekä toimivassa että museoidussa kirjastohuoneessa.

Kirjat vaikuttivat olevan hieman edullisempia kuin Suomessa. Kirjakauppoja tuli vastaan ilahduttavasti. Oli myös kokonaan lapsille omistettuja kirjamyymälöitä. Lelukauppojen valikoimiin kuului usein myös lastenkirjoja. Marketeista ja huoltoasemiltakin luettavaa löytyi. Tässä muutama kuva.

 

Toscanalaisen pikkukylän Castiglion Fiorentinon kirjaston ovi oli vaikuttava.

Castiglion Fiorentinon kirjastossa oli tunnelmallinen vanhojen kirjojen osasto. Uusia kirjoja ei ehkä ollut valikoimissa vastaavia määriä.

 

Cortonalaisessa museossa oli kirjastohuone, joka hyllyjen yläpuolisine muotokuvineen oli kuin ”Salaisesta kirjastostani”. Hmm…

Kävin Roomassa Keats–Shelley museossa. Brittiläinen runoilija John Keats saapui Roomaan pahasti tuberkuloosista sairaana marraskuussa vuonna 1820. Hänen huoneensa ikkunasta näkyivät Espanjalaiset portaat. Näkymä oli sairaalle runoilijalle jatkuva ilonaihe: hän katseli suihkulähdettä, taiteilijoiden malleja, jotka lepäsivät portailla, satunnaisia vuohilaumoja sekä muun muassa mosaiikin tekijöiden, kaivertajien ja kuvanveistäjien pajoja. Keats kuoli vain 25-vuotiaana tässä huoneessa 23.2. 1821.

Kaunis lasten- ja nuortenkirjojen kauppa Arezzossa, Toscanassa.

Tässä lastenkirjahyllyssä kirjojen esillepanoon oli panostettu.

Ostin itselleni Andrea Camillerin kuvakirjan ”Magarìa”. Kauniin kuvituksen on tehnyt Giulua Orecchia. Opettelin lisää italiaa lukemalla tarinaa. Kirja kertoo muun muassa siitä, miksi valas laulaa.

Kirjakaupan pussi siteeraa Doris Lessingiä. Suomennokseni: ”Ajattele sopimattomasti, jos haluat, mutta joka tapauksessa ajattele omalla päälläsi.”

”Libri novità, per viaggiare anche con la mente.” Huoltoasema mainosti kirjavalikoimaansa: ”Uusia kirjoja, jotta voit matkustaa myös mielessäsi.” Vähän kiinnostaisi tuo kirja ”Il bosco di Mila”, ”Milan metsä”. Millainenhan se olisi?

Advertisement

Kesäonni on..

… juhannuskokko.

… laituripelimannit.

… kotiorava.

… kello neljän usva.

… yksi villiakileija pihakiven kainalossa.

… souturetki.

… pesän pian jättävä linnunpoika.

… äidin huoli poikasesta nro 2. ”Toi mamelo ei uskalla siivilleen, vaikka miten houkuttelen.”

… lukeva koira.

… riippumaton lukeva nainen.

… kesän ensimmäinen kurjenkello.

… yöt viiden neliön Pääskysessä.

… yksi unohtumaton yö karhujen kanssa.

*

Anteeksi, en pysty tähän. En halua. Jakaa. Kuvia. Voin kertoa vähän. Ujuttauduin viime viikolla luontokuvaajaystäväni matkaan karhumaille itärajalle. Vietimme yön vähäisessä kojussa keskellä korpea. Vaikea pukea sanoiksi sitä hetkeä, kun

yökyläilee kontioiden kotona, pääsee vieraaksi niiden olohuoneeseen, keittiöön, makkariin ja kylppäriin

lumoutuu pentujen leikistä, painista ja puihin kipuamisharjoituksista

ihmettelee hellää imetyshetkeä

katsoo silmästä silmään uroskarhua, kahden metrin etäisyydeltä

kuulee kuninkaan maiskutuksen ja hengityksen

tuntee tantereen töminän

pelastaa keksipaketin kuvausaukolta, ettei uteliaan pennun tassu ylety siihen

havahtuu kesken evästauon, kun pikkuriiviö repäisee kuvausaukkoa peittävän kankaan alas ja päättää seuraavaksi tunkea kojun alle

miettii missä emo on mutta ei uskalla kurkistaa ulos

aamupissaa kojun takana ja samaan aikaan erauspentu lähestyy kello kahdessa

ottaa 978 toinen toistaan upeampaa kuvaa mutta ei halua näyttää niitä.

Kummallista. Tavallisesti tykkään jakaa kokemuksia valokuvien kautta, ne kertovat usein sanoja tarkemmin ja jättävät sopivasti arvoitusta. Yö karhujen kanssa oli elämäni ensimmäinen tilanne, josta otin kuvia, mutta en pysty jakamaan niitä. En tiedä miksi. Pelkäänkö elämyksen latistuvan, taian katoavan?

Aion valita viitisenkymmentä kuvaa, teettää niistä paperikuvia ja tehdä karhualbumin omaksi aarteeksi. Sitä voin sitten vilauttaa kiinnostuneille. Paperilla kuva on tosi, ainakin sähköistä intiimimpi. Mistä tulikin mieleeni, että ostin keväällä kinofilmirullan, täytyypä ottaa se jääkaapista ja kaivaa esiin vanha kunnon Canon T70.

Kirsti

Eino Leinon, runon ja suven päivää

Tänään liput liehuvat Eino Leinon, runon ja suven päivän kunniaksi (vai onko sittenkin jo syyspäiväntasaus, kysyn).

Selasin Liisa Majapuron toimittaman valikoiman Sulle laulan… (Karisto, 1979). Kirja sisältää 400 sivua Leinon runoja. Pienen Leino-sikermän aloittaakoon

Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan, neiti kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär´ elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Eino Leino oli kesällä 1903 katsellut Kangasniemellä ystävänsä Otto Mannisen talon ullakkokamarin ikkunasta edessään leviäviä viljapeltoja ja kuunnellut suviyön ääniä.

Nuorena, ailahtelevaisena miehenä pidin runosta

Meri kuutamolla

Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.
En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtois yksin olla.

Minun mieleni on niin korkea
kuin taivahan tähtivyöhyt,
sen alle mahtuvi maailma
ja yhdessä päivä ja yöhyt.

Oi, äitini armas, kun eläisit,
nyt itkisin helmassasi!
Sinä anteheks antaen pyyhkisit
pois kyynelet poskiltani.

Oi, ihmiset miksi on ilkeyttä
ja veljesvainoa miksi,
kun luonut on Luojamme lempeä
maan kaiken niin kaunihiksi?

Miks ihmiset astutte allapäin,
vaik` korkea taivas on yllä?
Ylös silmänne luokaa ystäväin,
niin mielenne yhtyy kyllä!

En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.
Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.

Runon on muistaakseni säveltänyt Heikki Sarmanto, levylle sen on laulanut ainakin Maija Hapuoja. Nyt kuulen Vesa-Matti Loirin äänen:

Mua pelottaa

Mua pelottaa, mua pelottaa,
mua pelottaa tämä erämaa,
mua pelottaa nämä ihmiset,
nämä katsehet
niin oudot ja kylmät ja kylläiset.

En tunne ma muita, en itseäin.
Miten outojen joukkoon ma jouduinkin näin?
Toki jossakin muualla parempi ois?
Kun huoata vois
tai nukkua, nukkua nuorena pois!

Oi, vieraita oomme me ihmiset
kuin eri tähdillä syntynehet,
kuka kotoisin kuuhuen helmasta on,
kuka auringon,
kuka aivan, aivan on koditon.

Minä lapsonen koditon laaksoissa maan,
minä hankia hiihdän ja harhailen vaan,
minä sydäntä etsin, mi sykähtäis,
joka luokseni jäis,
yö vaikka mun ympäri hämärtäis.

Minä etsin suojaa itseltäin
ja omilta hulluilta mietteiltäin;
mua pelottaa nämä ihmiset,
nämä katsehet,
mut eniten syömmeni syvyydet.

Eräs suosikkini Leinon runoista on seesteisyydessään raikas

Rauha

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink` kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou`ot muut.

Kaikk` on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk`on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.

Panu Rajala julkaisi keväällä teoksen Virvatuli- Eino Leinon elämä (Wsoy). yle.fi:stä löytyy paljon juttuja kansallisrunoilijastamme, esim. Tätä et tiennyt Eino Leinosta: rakkausfriikki halusi virolaiseksi ja kuoli syfilikseen.Leino piilotteli punaisilta sisällissodassa, oli rikkinäinen kompassi, joka etsi uusia kiintopisteitä, kiinnostui teosofiasta, joi sprii-cocktaileja, pettyi Suomeen (kriitikot pitivät häntä helppohintaisena helkyttelijänä, pinnallisena runoilijana, joka julkaisi liian kevyesti). Parikymppisenä saatu syfilis koitui runoilijan kohtaloksi, Leino kuoli 47-vuotiaana vuonna 1926.

Eino Leinolle pystytettiin muistomerkki Helsingin Esplanadin puistoon vuonna 1953. Pronssinen veistos on yli neljä metriä korkea. Sen suunnitteli Leinon ystävä Lauri Leppänen, jolla oli kurittomia avustajia. Nämä tekivät Leinolle viimeisen kepposen. Ennen pronssivalua he painoivat viiden markan kolikon runoilijan ojennettuun käteen. Kolikko on edelleen paikoillaan, kertoo Rajala.

Kirjahyllyjen kätköistä lattialle lensi Italian runoutta 1900-luvulta (The Lauttasaari Press, 2004, toimittanut Rolando Pieraccini). Kirja sisältää 120 runoa 33:lta runoilijalta.

Rolando Pieraccinin mielestä Salvatore Toma on kirjoittanut yhden herkimmistä ja surullisimmista koskaan lukemistaan runoista:

Vieno tuuli joka puhelet
lehtien äänellä
joka avaat silmut
ja panet ne väräjämään
keväässä.
Tuuli joka kuivaat
pyykin, valkean
kuin lasten kasvot,
ja toisinaan, lempeästi
otsalta hien,
suo että kuolemani
olisi pakoton, levollinen
kuin sinun hengityksesi.

(kääntänyt Hannimari Heino)

Toma kuoli vuonna 1987 vain 36-vuotiaana oman käden kautta. Hänen runojensa keskeisiä aiheita olivat eläinrakkaus, unenomainen mielikuvitusmaailma ja ajatus kuoleman vaarasta.

Diego Valeri (1887-1976) kirjoittaa:

Ei ole aikaa

Päivät lyhenevät jo: vasta
alkanut, kesä lähestyy loppuaan.
Siten elämämme, viluisen
sydämemme lämmin vuodenaika,
liukuu pois päivästä toiseen. Ja tunnit
ovat aina vain lyhyempiä. Eikä ole aikaa
katsella oksaan ripustettuja lehtiä
ja pääskysen odottamatonta välähdystä-
kuunnella tuulen jäähyväisten
heikkoa ääntä, ruohon, joen –
rakastaa rakkaan hymyä
joka tuolla alhaalla katoaa, kaukaa
kevyesti vilkuttaa pieni käsi.

(kääntänyt Anu Rinkinen)

Diego Valeri oli runoilija ja esseisti, hän toimi myös Padovan yliopiston Ranskan kirjallisuuden professorina. Luontaisen rytmitajunsa ja värisilmänsä ansiosta Valeri onnistui luomaan runoihinsa hienostuneen musikaalisen ja maalauksellisen herkkyyden. Häneltä ilmestyi myös taidetta käsittelevää proosaa, jonka aihepiiri sivusi usein Venetsiaa.

Palataanpa jälleen Suomeen.
Katriina, sisaren tyttäreni täyttää 11. heinäkuuta 20 vuotta. Hän on määrätietoinen ja herkkä. Vielä muutama vuosi sitten hän laukoi asioita napakasti. Kerran kesällä hän näki maidonvalkeat jalkani ja tokaisi: ”Sun suonet on ko sinisiä matoja.” Illalla join punaviiniä ja mietin, mitä minusta tulee kymmenen vuoden jälkeen. ”Tuhkaa”, vastasi valloittava Katriina.

Katriina

Katriina, punatukkanen tarmoke,
sää ruokit kaneja ja kanoja,
leivot vaatteet valakosina
äitin kans nisua.

Katriina, mukavan pullonen,
nätti kö perunankukka,
ihanan hersyvä on sun naurus,
itkus nopia ja vuolas.

Katriina, maantömisyttäjä,
tuulensipasija, sylliinjuokseva ja kyyry,
tammikuusaki tuoksut vatukoille
ja keskikesän kejolle.

(Ulijasta väkiä, Sammakko, 2003)

Hippisukupolven runoilijaksi sanottu Leif Färding (1951-1984) ehti liki 13 vuotta kestäneen uransa aikana julkaista neljä kokoelmaa, viides ilmestyi postuumina.Esikoiskokoelma, Maailmaa minä rakastan (1971) säteili valoisaa energiaa. Viimeinen kokoelma, Ihan kuin ihminen kuuntelisi (1984) oli traagisuudessaan ja paljaudessaan järkyttävä.
Runon päivän päättää runo kokoelmasta Levoton oksa, keinuva sydän, vuodelta 1977.

Yö yöltä jokin minussa kirkastuu,
yö yöltä jokin minussa muuttuu kauniiksi.
Minä eksyin tiheään sumuun
ja kuulin vain etäistä huuhkajaa.
Kun tuli täydenkuun aika ja selkeiden öiden aika,
otin soittimeni ja runoilin,
ja vaikka koko maailma kulkisi runoni luota pois,
minä tanssin ja laulan, löydän taas
itseni, kuljen pajupilliä
pitkin taivaase

Tässä oli runon ja suven päivän kattaus,
jonka kokosi Heikki.

Katumuksen vallassa

Oli minun vuoroni kirjoittaa tänne viime viikolla, mutta kirjoitinko muka. Olen ihan yksinkertaisesti keskittynyt niin käsikirjoitukseeni, että en ole katsonut edes päivyriä, johon olen huolellisesti merkinnyt vuoroni. Sen verran sentään pidin aikataulusta huolta, että olin Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa juuri silloin kun pitikin eli lauantaina. Mutta täällä en kertaakaan, anteeksi!

Ensi maanantaina käsikirjoituksen on oltava valmis, joten olen tehnyt pitkiä päiviä sen kimpussa. Se on silloin valmis, pakko sen on olla! Alan olla jo suht rauhallisella mielellä ehtimisen suhteen. Eipä ole pitkään aikaan ollutkaan tällaista deadline-uhkaa. Kun oikein mietin, luulen sellaisen olleen viimeksi joskus pitkiä tv-käsikirjoituksia tehdessäni.

Pahin tilanne tv-käsikirjoituksen kanssa taisi olla yhtenä talvena ja keväänä, kun olin lupautunut tekemään 17-osaisen kesäsarjan sillä ehdolla, että saan kirjoittajakaverin. Olin jo aloittanut työt, kun minulle selvisi, että sellaista ei ollutkaan tulossa vastoin lupausta. Ohjaajia sen sijaan oli kolme, mikä ei yhtään helpottanut tilannetta. – Huh, ne ajat ovat onneksi ohi.

En siis ole ollenkaan kiroillut viileää alkukesää, sen sijaan luotan siihen, että tämän kuun puolivälissä alkaa ihka oikea kesä. Silloin nautin. Mökillä tietysti kera kuikkien. Sinnekään en ole ehtinyt kuin muutaman kerran vilahtamaan. Tällaisina hetkinä olen myös erityisen kiitollinen pikku koirakaveristani, joka pakottaa minut tunnin lenkille joka päivä.

Tämmöisessä kiiretilanteessa on hyvät ja huonot puolensa. Kun nyt teen elämäkertaa, aikajana pysyy aika hyvin hyppysissä, samoin ihmisten tekemiset, vaikka on niitä silti tarkastettava melko usein. Muuttujia, henkilöitä ja tapahtumapaikkoja, on paljon. Huono puoli taas on liika istuminen samassa asennossa koneen ääressä ja öiset valvomiset ja pohtimiset. Kiihkeä naputtaminen tosin kuuluu usein muutenkin kirjoitustyöhön niinä kausina, kun henki on oikein päällä. Tuttua varmaan useimmille?

Siispä jatkan ja toivotan hyvää kesää, joka alkaa jo vajaan parin viikon kuluttua!