You are currently browsing the monthly archive for elokuu 2017.
On se vaan suuri. Sain nauttia tekemisen iloa, tosin välillä hampaat vähän irvessä, kuukausia yhteen menoon. Silloin en juuri lue muuta kuin asiaan liittyviä tekstejä. Muiden romaanit saavat jäädä, vaikka miten tekisi mieli edes vähän kurkistaa. En niinkään pelkää saavani tyylitartuntaa, mutta ajattelemisen aihettahan kirjat aina antavat, joskus niinkin paljon, että oma kirjoittaminen häiriintyy pahasti. Kun sattui vielä olemaan kiire, en uskaltanut ottaa riskiä.
Nyt olenkin sitten likipitäen rellestänyt kaiken rästiin jääneen parissa: sienestänyt, marjastanut, kuivattannut, hillonnut ja lukenut. Lukenut joka päivä pitkän tovin. Ja nauttinut. Hyvää on tehnyt.
Onhan tuota jatkunut jo kolmisen viikkoa, mutta nyt alkaa tuntua vahvasti siltä, että voisin varovasti alkaa kurkistella töiden suuntaan. Ei kuitenkaan niin vahvasti, etteikö lukea vielä voisi. Ja vähän sienestää. Tänään on jo pakko ajella mökille tarkastamaan sienitilanne. Nousevatko niemellemme tänä vuonna männyn tuoksuvalmuskat eli japanilaisten suuresti himoitsemat matsutaket. Ne ovat vähän oikullisia, mutta niin hyviä, että niillä on varaa oikutteluun. Odotteluhan vain lisää riemua, kun niitä aina välillä on enemmänkin.
On täällä ennenkin keskusteltu aiheesta luetko muiden kirjoja silloin, kun kirjoitat omaasi, mutta olisi kiva kuulla taas toisten kokemuksia. Eivätkös nämä kirjoihin ja lukemiseen liittyvät keskustelut ole aika samanlaisia vuodesta toiseen, niin kuin ovat musiikkiin, kuvaamataiteisiin, teatteriin ja vaikka lastenkasvatukseenkin liittyvät.
Niin kuin muuten tämäkin aihe:
Kirjassa on monia kiinnostavia ohjeita, joita tekisi mieli kokeilla. Esimerkiksi sitä, missä jokaista naista kehotetaan ottamaan kerran viikossa joutopäivä, jolloin vain maataan sängyssä tai lojutaan sohvalla verhot himmentämässä liikaa valoa. Palvelija (puoliso?) tuokoon kevyttä ruokaa ja hedelmiä muutaman kerran päivän mittaan. Mieto viini on sallittua. Kaunistaa, lupaa kirja.
Miten mahtaisi onnistua?
Hohoi pirkanmaalaiset nuoret, nyt räppäämään!
Tampereen kaupungin nuorisopalvelut ja Tampereen kaupunginkirjasto järjestävät #Meidänhuudit-sanoitusskaban, jossa etsitään sanoitusta uuteen rap-biisiin. Kisaan voivat osallistua 13–20-vuotiaat. Voittajateksti sävelletään, äänitetään, ja siitä kuvataan musiikkivideo. Lisäksi parhaiden tekstien pohjalta tehdään taideteoksia, joista kootaan näyttely Tampereen pääkirjasto Metsoon.
Kilpailuun voi osallistua 17.9. saakka. Ohjeet löydät täältä.
Onnea ja lentoa sanojen rytmittelyyn!
Kirsti
Ollapa kuin tähti,
joka Linnunnradalle lähti.
Saisi taivaalla uida ja kelliä
ja ajaa yön karusellia.
Ollapa kuin tähti,
joka Linnunradalle lähti.
Olla kuun puutarhassa kukassa
ja kaikilta huolilta hukassa.
Ollapa kuin tähti,
joka Linnunradalle lähti.
Tehdä taivaalla huimia lentoja
ja täyttää toiveita pieniä, hentoja.
Tässä rakastuneen Kiiltomadon laulu kuvittaja Karoliina Pertamon ja minun ”Kettu ja värit” -kuvakirjassamme. Juuri ilmestynyt kirja sai alkunsa siitä, kun kirjoitin samannimisen tanssisadun Lahteen vuoden 2016 suomalais-ugrilaisten kielten maailmankonferenssiin. Tarina kertoo revontulten synnystä.
Mila
Kirpparilta Lempäälästä viime viikolla. Viisi euroa. Vuodelta 1916.
Kuinka meistä tuli kirjailijoita -aarteen alaotsikkona on Suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia. Suomen Kirjailijaliiton julkaiseman teoksen ”voitto lankeaa Suomen kirjailijain sairasapurahaston hyväksi”. Mukaan on valikoitunut 24 kirjailijaa, L. Onervasta Aino Kallakseen ja Larin Kyöstistä Eino Leinoon.
Muistelut ovat kiehtovaa luettavaa. Kirjailijoiden persoonalliset äänet ja aiheen moninaiset lähestymiskulmat raikaavat. Lukijaa hykerryttävät myös kirjallisten piirien sattumukset yli sadan vuoden takaa. Näin Ilmari Kianto muistelee runokokoelmansa lehtikritiikkiä vuodelta 1897: ”Ilman itserakkautta sanoen: olette kait nähneet arvostelun Päivälehdessä (huhtikuun 30 p. – Vapun aattona!) Soutajastani – se oli kaunis arvostelu ja oikealla tavalla tehty, vaan olihan se tietysti minuun ja muihinkin nähden hiukan epä-pätevä, koska oli niin likeisen ja nuoren tekemä kuin Eino Leinon, jota eivät nuoruutensa tähden monet suvaitse, vaan joka itse väittää, ettei nuoruus ole mikään vika – ja pitäähän huomata, että hän 18-vuotiaaksi on aivan harvinaisesti kehittynyt, kehittynyt siinä määrässä, ettei moni 30-vuotiaskaan hänelle vertoja vedä (minun mielestäni ainakaan).”
Eläköön nuoruus ja intomieli!
Kirsti
Ps. Kirjaa näyttää löytyvän yhä muutamista kirjastoista varastokappaleena.
Kädessäni on Lauri Pohjanpään teos Kaipuu ylitse ajan (1989), joka sisältää runoja vuosilta 1910-1954. Kirjan liepeessä kerrotaan mm. seuraavaa: ”Lauri Pohjanpää (16.7.1889-2.7.1962) julkaisi viisitoista runokokoelmaa, laajan tuotannon romaaneja, novelleja, hartauskirjallisuutta sekä teoksia kirkon historiasta ja koulutyöstä. Kirjallisen toimintansa rinnalla Pohjanpää teki pitkän päivätyön opettajana ja pappina. 1920- ja 30-luvulla hän työskenteli virsikirjakomitean jäsenenä.” Lauri Pohjanpäälle myönnettiin Aleksis Kiven palkinto 1957.
Helena Anhavan (Pohjanpään tyttären) toimittamassa teoksessa pelkistyvät esiin Pohjanpään runouden kolme pääjuonnetta: elämän perustunnoista nouseva mielialojen välitön keskeislyriikka, uskonnollinen tilitys ja julistus, eläintarinain tarkkanäköinen luonnekuvaus ja huumori.Myös Pohjanpään veli Arvi Pohjanpää oli kirjailija.
Juuri eläinrunot sykähdyttävät minua eniten Pohjanpään tuotannossa. Mielestäni ne eroavat edukseen monista Pohjanpään paatoksellisista ja juhlavan vakavista runoista.Hyvälle rytmille nostan hattua. Kokosin teille nautittavaksi hieman lintupainotteisen eläinrunosikermän. Linnut taisivat olla Pohjanpäälle erityisen rakkaita päätellen kahden kokoelmankin nimistä (Mustarastas 1941 ja Kottaraisen huilu 1947).
Kateuden maailmaan vie runo
Lahorastas ja räkättirastas
Lahorastas metsässä laulupuullaan
se lauloi Jumalan suomalla suullaan.
Koko kuulaan keväisen yön ja ehtoon
sen sävelet soi ja satoi lehtoon.
Mut ottipas parvessa kuulijakuoron
nuor´ räkättirastas myös suunvuoron.
Ja arvostelunsa se juoksutti julki,
näin viisaina, vuolaina sen sanat kulki:
”No jaa, miksei! Kyllä serkkukin laulaa!
Kukin tietysti laulaa kuinka on kaulaa!
On heleänlainen jo pianissimo,
mut vahveta paljon saa fortissimo.
On sijoitus heikko ja tukea puuttuu,
taka-äänet ne vielä kurkkuhun juuttuu.
Yhä kurkku siis kaipaa koulutusta,
alaleuan käyttökin ohjausta.
Suru sanoa, lisäks ei persoonallinen
ole oikein laulu, vaan muiden mallinen:
sehän soi kuin soikin riemua mielen,
haa! – selvästi aihe myös satakielen!
Pahin viimeiseks, hyvät herrasväet!
Miten sanoisinkaan, mutta minusta, näet
kovin pitkään serkku lauleskeli,
ihan liian hyvä oli kielen keli!
Jos ei niin leikiten laulu soisi,
tosi konstia vasta silloin se oisi!”
*
Sirkkujen kongressi
Ne pienet, pienet sirkut
piti suuren kongressin
ja päättivät kaikin äänin
ihan yksimielisin:
– Pois metsästä vaino, riita,
ja kaikilta kynnet pois!
Nyt eletään rakkaudessa
kuin veljiä kaikki ois!
Ja niin metsään tullut varmaan
olis rauha ja rakkaus kai…
Mut yhteinen päätöslaulu
kanahaukan sinne sai.
Se tuhahti nenäänsä. Sitten
se suhahti parvehen:
pääsirkun söi päivällisekseen
ja – sen suuren päätöksen.
*
Karvaan totuuden kai tarjoaa seuraavakin:
Maailman meno
(Kansantarina)
Sivutuulessa poikaansa retuuttaa kantaa
varis lahden poikki päin vastarantaa.
”Sitä varia, huh, ihan väsyttää alkaa”,
varis sanoo, ”jo vanhaa siipeä, jalkaa.
Kun vanhenen pian, alan kangistua,
kai kannat sa mua, kuin minä nyt sua?”
– ”En”, vastaa poika, ”sun jäädä annan.”
– ”Ketä kannat sitten?” – ”Ma poikaani kannan.”
Varis huokaa harmaille aatoksille:
”Se on maailman meno, minkäs sille.”
*
Vallan ratkiriemukas vauhtiin päästyään on runo
Kurki ja joutsen
Kulki kurki arvokkaana suolla,
päällä harmaa, vanha lievetakki,
nukkavieru, vanhanmallinenkin.
Mutta mitäs takista! Se astui
– kurki näätsen – ylen juhlallisna,
kallellansa pää kuin esteetikon,
siristeli väliin silmiänsä
niinkuin taidenäyttelyissä tehdään,
katsoi joskus ylös ympärilleen,
sitten jälleen maahan mietteissänsä;
pää ja kaula keikkui käynnin tahtiin.
Joskus hypähti se poikki mättään
niinkuin vähän varkain arvoltansa,
palas sentään juhlatyyliin kohta
käynnissänsä vakaan verkkaisessa.
Peilautui niinkuin ohimennen
lähteen silmässä ja suoristihe.
Arvokkaamp´ei ole totisesti
luokan eessä koulutarkastaja.
Mitäs, kun on luonnon luomat lahjat!
Arvokkuus on kurjen toinen luonto.
Totta puhuin oli arkitöissään
kurki kesken elämänsä proosaa:
etsimässä suosta sammakoita.
Annas olla, silloin joutsen siihen
tulla lennähti kuin poutapilvi
olis lehahtanut taivahalta.
– Päivää, kuomakulta; kaunis ilma!
Vastaisko tuolle? mietti kurki;
heitti olan takaa ylpeästi:
– Anna sinä kauniin ilman olla,
mitäs siitä minulle sa haastat!
Eipäs mennyt joutsen hämillensä.
Laukas vastaan sanan voimallisen,
jotta melkein mykäks meni kurki:
– Terveisiä, veli, taivahasta!
– Taivahasta… tuota, mitä se on?
kysymys se ihan huomaamatta
varastihe kurjen kielen alta.
Joutsen, itseksensä silmää iskein,
alkoi mielevästi tarinoida:
– Ettäs kysytkin! Se vast´on jotain!
Se on paikka paljon kaunihimpi
kuin on suo ja maa ja metsä tuossa.
Pilvein päällä, päivän tuolla puolla,
yläpuolla vipajavain tähtein
iki-ihanainen maa on taivaan.
Kaikk´on siellä paljon parempata…
– Mutta… onkos siellä sammakoita?
tarttui tosi-innostunut kurki.
– Mitä? Sammakoita? Eihän toki!
Kurki kaarsi halveksuen kaulaa.
– Sitä minäkin! Ei sammakoita!
Pidä sitten itse taivahasi!
*
Herra ja Pietari esiintyvät seuraavassa runotarinassa
Palokärki
Kuka metsissä illoin huutaa?
kenen valitus kaukaa soi?
Se soi kuin naisen itku.
Kuka siellä vaikeroi?
*
Oli Herra ja Pietari jälleen
maan päällä matkallaan
ja tulivat illansuussa
niin taloon muutamaan.
Oli kulkeneet jo pitkään
he jaloin väsynehin.
Pyys vettä janohonsa
he sanoin sävyisin.
Talon emäntä paistaa leipää –
ei tervehdystä suo,
tyly katse silmän mustan
vain sinkoo oven luo.
”Vai vettä! Ja paistia kenties
kera jouluoluen!
Kun mustalainen saa lihaa,
se tahtoo paistaa sen.
Pois talosta, kaikenlaiset!
Kas niin, mars tiellepäin!”
– nous leipälapio, – ”taikka
vähän vauhtia tästä näin!”
Viha syttyy silloin Herran,
jolla kaikki valta on.
”Voi sinuas, kurja vaimo,
voi sinuas, onneton!”
hän sanoo, ”koskas meille
tämän teet sa pahantyön
ja koskas tylysti vieraas
ajat janossa selkään yön,
saat itse janon tuta,
jota et saa sammumaan.
Teen linnuks sun, joka huutaa
iankaiken janoaan!”
Pyhä Pietari lausui: ”Amen.”
Suu parkas emännän,
pois lintuna kohta karkas
savupiipun kautta hän.
Ja piisin noessa mustaks
tuli lintu kokonaan.
Pahan emännän punainen liina
jäi päähän paistamaan.
*
Kuka metsissä illoin huutaa?
Kenen valitus kaukaa soi?
Se soi kuin naisen itku.
Kuka siellä vaikeroi?
Palokärki huutaa ja huutaa
yhä vettä janohon.
Ja tuomiopäivään hamaan
sen huuto kuuluva on.
*
Pohjanpää on tehnyt oman versionsa Aisopoksen tarinasta
Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri
Tuli maalaishiirelle vierahaks
ihan kaupunkilaisserkku.
Oli tallin alla päivälliset
ja herkun vieressä herkku,
siin´olikin: marjaa, hernettä
ja silavaakin pala,
ja hiiri hykersi käsiään:
”No, serkku, syödä ala.”
Ja serkku olikin syövinään,
mutta nyrpisti samalla nenää:
”Miten viitsitkin elää kituuttaa!
Kuinka viihdyt täällä enää?
Kun näkisit meidän hienoudet!
Ei siellä kaluta jyvää!
Sianlihat, ah, voissa paistetut
siellä syödään ja muuta hyvää!”
Vesi suussa, hiukan häpeissään,
sitä kuunteli maalaismuori.
Kera serkun matkalle kaupunkiin
– kuink´ollakaan! – hän suori…
Ja linnan ruokasalissa
oli pöydällä tähteet pitoin.
”Ole hyvä”, sanoi hiiri kaupungin
jo ruokaliinaa sitoin.
Mut samassa nosti se käpälää:
”Joku tulee!Sh!Seinänrakoon!”
Ja serkut, sydän syrjällään,
vain vinkas ja pinkas pakoon.
Mut sielläkös puhuikin puhtahaks
jo maalaisserkku suunsa:
”Vai tätä on ihanuus kaupungin!
Saa pitää se lihansa, luunsa!
Kovin hienosti teillä syödäänkin:
”Joku tulee… sh! … ala lentää!”
Menen isäin maalle takaisin!
Paras pyy on pivossa sentään!”
*
Sitten menemme metsään, vuorossa on runo
Jänikset
Emo-jänis tuli pyrynä metsän rajaa
kun poikineen isä teki talvimajaa.
”Se tulee”, huus emo ja ilmaa haukkas
ja huohottain yli kantojen laukkas.
”Mitä?” ärähti isä, ”no, tulla anna!-
Mitä tollotat, poika, käy kiinni ja kanna!”
– ”Vielä kysyt”, jo suuttui emo, ”no Raiku
ja pamaus, tiemmä, ja haiku ja kaiku.
Se tulee jo suolla, sen näki rastas.”
– ”Ei meillä pelätä”, isä vastas-
”sull´aina on, äiti, se hätä ja hoppu”,
isä pystyyn nous, ”siit on tehtävä loppu.”
Putos haavasta lehti ja tuli polun poikki-
isä-jussi kuin ammuttu viitaan loikki.
*
Varsinkin säe ”Emo-jänis tuli pyrynä metsän rajaa” sai haukkomaan henkeä.
Pohjanpään eläinrunosikermän saa päättää lempeän humoristinen ja melankolinen Syksy. Muistaakseni Heikki Sarmanto on säveltänyt ja Maija Hapuoja laulanut sen.
Syksy
Kaksi vanhaa, vanhaa varista
nuokkuu hiljaa pellon aidalla.
Ruskea on rinta kaisliston,
taivas harmaa. Sataa. Syksy on.
”Kurkikin jo lähti”, veljelleen
toinen virkkaa niinkuin itsekseen.
Pitkä hiljaisuus. Jo toinenkin
”niin maar; lähti”, sanoo takaisin.
Sitten vanhukset taas vaikenee.
Järven pintaan sade soittelee.
Sukii siivenselkää toisen pää.
Toinen joskus silmää siristää.
Höyhenihin niskat kyyristyy.
Sataa. Hiljaista on. Hämärtyy
yli pellon mustan kynnöksen.
Tuntuu riihen tuoksu etäinen.
Kaksi märkää, vanhaa varista
nuokkuu aatoksissaan aidalla.
”Täytyy tästä …”, toinen havahtuu,
lentoon verkkaisesti valmistuu.
”Käyhän taaskin tarinoimassa.
Oli oikein hauska tavat.”
*
Elokuun lopussa muutan Helsinkiin Malminkartanoon. Uskon, että hyvä luovakausi jatkuu sielläkin.
Teitä tervehtii
Heikki
Grafomania 
Uusimmat kommentit