Lehdessä kriitikko moitti aikuistenkirjaa vertaamalla sitä nuortenkirjaan: ”muistuttaa mustavalkoisuudessaan nuortenkirjaa”.
Minusta niillä, jotka heittelevät tällaista kirja-arvosteluihin, tulisi olla parempi tuntemus kirjallisuuden eri lajeista. Miten kannustamme lapsia ja nuoria lukemaan, jos kuitenkin pidämme heille suunnattuja teoksia jotenkin aikuisten kirjoja yksioikoisempina tai vähempiarvoisina?
Tasaisesti kuulen (hyväntahtoisia) kyselyjä siitä, miksi kirjoitan sekä lapsille, nuorille että aikuisille.
Minulle se on rikkaus ja etuoikeus. Koen, että olen nimenomaan saanut kirjoittaa eri-ikäisille.
Minua kiinnostaa koko ihminen, kaikissa ikävaiheissa. En tahdo liikaa lokeroida lukijoita. Kuvakirjat, lastenromaanit ja nuortenkirjat sopivat hyvin aikuislukijoillekin. Aikuisten kirjat sen sijaan saattavat olla lapsille himpun verran liian pitkäpiimäisiä tai muuten sopimattomia.
Joskus ihmisten rivien välistä paistaa käsitys, että aikuistenkirjaa on varmasti lastenkirjaa haastavampi tehdä.
Mutta koettakaapa kirjoittaa koukuttava, lapsia ja nuoria innostava kirja, jossa on ihmeen tuntua. Sellainen, joka saisi lapset hetkeksi sysäämään syrjään virtuaalipelit.
Ei ole ihan helppo homma.
Mikä saa sitten yrittämään? Ehkä se on se ihmeellinen kirjojen valo, joka väritti lapsuuttani.
Se taikapiiri, jonka sisällä oli turvallista olla niin kuin tai leikissä.
Seikkailujen ja ajatusten sävyt. Ne, joissa ei ole mitään mustavalkoista.
Mila
Grafomania 
3 kommenttia
Comments feed for this article
18 syyskuun, 2017 klo 12:08 pm
kirsti k
Joopa-joo. Ei millään jaksaisi, mutta muutama sana silti.
A) Mustavalkoinen voi olla yhtä hyvin aikuisten-, lasten- tai nuortenkirja.
B) Paskamaista, että perusteettomat ja tuulesta temmatut yleistykset muuttuvat helposti faktoiksi, kun ne kuullaan arvostetusta suusta, vaikkapa ammattikriitikolta.
C) Harmi, että joillakin on aina oikeus laukoa mitä tahansa tuntematta asiaa.
D) Usein nuortenkirjallisuus reagoi yhteiskunnan ilmiöihin nopeammin kuin muut lajit, esimerkkinä Marja-Leena Tiaisen vivahteikas ja palkittu Alex-sarja, joka käsitteli maahanmuuttajia. Vuosi oli 2006.
E) Lasten- ja nuortenkirjojen kirjoittajalla ovat käytössä samat kirjalliset keinot ja kunnianhimo kuin aikuistenkirjoja kirjoittavalla. Välillä rakenteissa, tyylissä, kielessä, näkökulmissa, juonenkuljetuksessa, henkilökuvissa yms. onnistutaan, toisinaan mennään metsään. Olen lukenut jokusen helkkarin mustavalkoisen aikuistenkirjan, mutta en väitä koko lajityyppiä mustavalkoiseksi.
F) Lapsille ja nuorille ei ole yhtään sen helpompi kirjoittaa kuin aikuisille. Joskus jopa päinvastoin. Lapsi tai nuori ei milloinkaan lue kirjaa kolmea sivua pitemmälle, jos se on huono. (Paitsi jos koulussa pakotetaan.)
G) Kirjan laadukkuutta ei määrää se, minkä ikäisille kirja on suunnattu, tasokkuuden kertoo vain ja ainoastaan kirja itsessään.
H) Samaa mieltä Milan kanssa: ”Kuvakirjat, lastenromaanit ja nuortenkirjat sopivat hyvin aikuislukijoillekin.” Sen sijaan aikuistenkirjat ovat v-a-i-n aikuisille, läl-läl-lää!
19 syyskuun, 2017 klo 4:24 pm
mimmu
Ottaisin esimerkiksi myös dialogin kirjoittamisen. Monissa aikuisten kirjoissa olen havainnut olevan löysiä, paperisia, teennäisiä, elottomia repliikkejä sekä ”keskusteluja”, joiden kankeus ja keinotekoisuus tekevät henkilöhahmoista epäuskottavia tai stereotyyppisiä. Lanu-kirjallisuudessa sellainen ei menisi läpi. Lapset ja nuoret ovat armottomia, ja varsinkin dialogien suhteen. Lanu-kirjallisuudessa kielen täytyy elää. Väitänpä, että taitavimmat dialogin kirjoittajat löytyvätkin lanu-kirjallisuuden puolelta.
20 syyskuun, 2017 klo 8:31 am
milateras
Kirsti, kiitos tuosta listasta! Siinä esitetyt pointit eivät valitettavasti ole selviä edes kaikille kirjallisuuden kentällä toimiville ammattilaisille.
Mimmu, lapsille ja nuorille kirjoittavan täytyy tosiaankin panostaa paljon dialogin ja ylipäänsä koko tekstin jouhevuuteen ja elävyyteen.