Mila kirjoitti aiheesta, joka on ja pysyy ja toistuu aina yhtä ärsyttävänä. Lasten- ja nuortenkirjallisuus määritellään johonkin kehnompaan luokkaan kuin aikuisille suunnatut kirjat. Sinne vain vasikka-aitaukseen, hus! Olen joskus miettinyt, eivätkö määrittelijät ole lapsena lukeneet lainkaan. Eivätkö he muista, miten riemukasta oli lukea, oikein kunnolla uppoutua ja eläytyä lukemaansa, unohtaa koko muu maailma? Eivätkö he muista lapsia olleensakaan? Ainakaan he eivät ole koskaan kirjoittaneet lapsille ja nuorille.

Tietenkin jokaisessa kirjallisuuden lajissa on hyviä ja huonoja, vieläpä niin, että kirja voi olla toisen mielestä hyvä ja toisen huono. Mutta milloin olet nähnyt jonkun sanovan tuosta vain ohimennen koko aikuisille suunnatun kirjallisuuden olevan vaikkapa mustavalkoista, tai mistä kaikesta lasten- ja nuotenkirjallisuutta milloinkin syytetäänkään? Aika ikävältä näytti myös vastikään julkaistu uutinen kirjallisuutemme kääntämisestä muille kielille. Eniten käännettyjä nuortekirjoja ei edes mainittu. Grrr!

Sama ilmiö on nähtävissä selkokirjallisuudessa. Sitä ei alkuun pidetty oikein kirjallisuutenakaan, eikä varmaan aina vieläkään. Tietenkin sen ongelmana on, ettei se saa olla vaikeaselkoista, mutta osaava voi silti kirjoittaa aivan elävää kirjallisuutta. Se vasta taitoa vaatiikin. Kauniita, tunnelmallisia runojakin sillä on jo ilmestynyt.

Jokainen selkokirjan kirjoittanut tai edes sitä yrittänyt tietää kaiken lisäksi, että sitä ei tosiaankaan ole helppoa kirjoittaa. Tarvitsijoiden määrä on vain kasvanut vuosi vuodelta. Jokaisella täytyy olla oikeus lukemiseen ja esimerkiksi kotouttamisessa sillä on tärkeä osuutensa.

Kuvaamataiteiden eri lajeissa on jo kauan hyväksytty kaikki sen eri muodot. Ehkä jonain päivänä kirjallisuudessakin.

Raili