Suomi on metsien maa, siksi kokosin teille havuntuoksuisen runosikermän. Tunnelmat vaihtelevat hartaasta traagiseen, iloa ja kiitollisuuttakaan unohtamatta. En analysoi runoja, ne vain vesittyisivät silloin.

Kaksi runoa kokoelmastani Balladi kuultavasta pojasta (ntamo, 2012):

Metsä

Täällä lepäävät
veljensurmaajat,
ihmisrepaleet ja
elämänpuunsa kaatajat,
joita jo lapsina
kuristi kärsimyksen käärme.

Täällä lepäävät
äidit, jotka jättivät
pienokaisensa lumen kehtoon,
paholaisen palvojat
ja miehistä juopuneet miehet.

Täällä lepäävät
kirotuimmat,
tuudittajinaan
tuulilintu ja suon henki.

*

Eksynyt esikoinen

Esikoinen astuu eksytysheinän päälle,
painuu ympyränmuotoiseen ojaan.
Outo taika salpaa suun ja korvat,
isä huhuilee turhaan
kirkonkellojen soidessa.
Metsänhaltija ilmestyy punaisen paaden takaa,
tarjoaa pojalle mustia marjoja.
Maailma kääntyy nurin.
Esikoinen parahtaa, alkaa laulaa.

*

Itkevä lintu

Metsän keskellä on koivu kihara,
koivun latvassa lintu piiskuttaa,
piiskulintunen haarapyrstöinen.
Kun se laulaa, se itkee samalla:
”Tsik-tsirik-tsirik”, laulu valittaa.
Kun se livertää, lehti puhkeaa,
ja kun se itkee, lehti kuihtuu taas.

”Pesän tekisin metsään avaraan –
saisin pelätä saaliin hakijaa,
saalin hakijaa, metsän kaatajaa,
pyssyn pauketta, kalketta kirveen.

Pesän tekisin niittyyn vihreään –
saisin pelätä ruohon niittäjää,
ruohon niittäjää, heinän korjaajaa,
heinän korjaajaa, haravan hampaita.

Pesän tekisin väliin sarkojen –
saisin pelätä saran kitkijää,
saran kitkijää, elon leikkaajaa,
elon leikkaajaa, sirpin suihketta.”

Miksi lintunen itkee ja valittaa
vailla näkijää, vailla kuulijaa?
Ainoa kuulija on köyhä poikanen,
köyhä poikanen, metsän kulkija.

Hän laulun lintusen painoi mieleensä,
painoi mieleensä, syvään sydämeen.
Ei ole myöskään pojalla kotia,
ei omaa kotia, lämmintä paikkaa,
ei ole vaimoa, ei huolenpitäjää.

Runo on mordvalaista kansanrunoutta sisältävästä kokoelmasta Omenakasvoinen morsian (valikoinut ja suomentanut Raija Bartens).

*

Samasta kirjasta vielä runo

Humalien ja pähkinöiden
poimijan rukous

Metsän Pavas, Ruokkija!
Metsän haltia, Emonen!

Tänä päivänä hyvänä
aamuisessa ruskossa
tulen Sinun vieraaksesi,
tulen Sinua tapaamaan.

Metsän Pavas, Ruokkija!
Tunnet kaikki metsän puut,
tutkit niiden joka lehden.
Kuljet kaikki polut, tiet.
Hyvää tietä johdata!
Kaunista polkua kuljeta!

Anna hyvä ymmärrys,
tarkka näkö silmille,
tarkka kuulo korville,
jotta kuulen metsän korvin,
jotta näen kedon silmin.

Metsän Pavas, Ruokkija!
Kulkijoita varjele,
pahansuovlta piilota,
yli lentävät kuullakseni,
ali kulkevat nähdäkseni!

Anna kasoittain humalaa,
pensaikoittain pähkinää!
Älä kätke pähkinöitä,
anna täydet kantamukset!

Anna voimat, anna sanat
käydä korpi karhun voimin,
keto käydä mettisenä!

Hyvä palkka on hyvälle:
annan lahjan, valkosilkin,
syömiseksi valkohanhen.

*

Sirkka Seljan kokoelmasta Puut herättävät muistini ( WSOY, 2000) on runo

Miksi sienet naamioituvat

Sienet naamioituvat
kntarellien parvi
kuin sikermä keltaisia varisseita koivunlehtiä.
Haaparousku etäällä
sinipunervan limaisen haavanlehden
identtinen kaksoissisar.
Mustarouskut pukeutuvat
mullan ja maatuvien kuusenneulasten väriin.
Miksi tämä samastuminen tämä vaiva?
Eläintenkö takia? Mitä piittaavat hirvi tai kettu
kitkerästä maidostanne
ja pienet eläimet, madot,
löytävät teidät yhtä kaikki.
Vai ihmisten takia? Mihin soluihin kätkeytyy
tämä salainen äly,
te kiinteytyneet alkulimamöykyt,
te jotka putkahdatte niin nopeasti,
ette ehdi rakentaa
aisteja aivoja silmiä
tai edes siementen hidasta aikataulukkoa?
Ja silti luotte värejä kuin taidetta
piiloudutte ovelasti
ja solmitte ystävyyssuhteita puihin ja maahan.

*

Kolmas runo kokoelmasta Omenakasvoinen morsian.

Sienen laulu

Niin kuin synnyin, niin myös kasvoin:
metsään valkokoivuksi,
koivun alle sieneksi,
kaunis hattu päässäni.

Ei näkijää minua näkemään,
ei poimijaa minua poimimaan.

Kulkee tietä nuori mies,
tuohikontti selässään.

Minut näki, poimikin!
Pani tuohikonttiinsa,
kantoi siinä kotiinsa,
huuhtoi lähdevedellä,
niinivakkaan asetti.

Viimein minut suolasi,
kiven pani painoksi.

*

Kolme runoa Helvi Juvoselta.

Nautinto

Metsässä siili nautti eniten,
kun lakastuneen ruohon karvaisena
se vaappui pienenä
ja mustin jaloin,
puhisten itseksensä,
hyvää löytäin.
Ritisten naurahteli neulaset,
kahisi lehdet kieppuvat, kun tuuli
supatti niille loruansa tyhmää,
jotakin syötäväksi kelvotonta.

*

Satu

Satu kiertää metsää:
Menninkäislapsi käy päässänsä vihreä huivi,
ja kissankello soi kuin hopeatiuku.
Missä käsin hän koskee, ruoho virkistyy,
käy kätköön kannon taakse peikkojen kansa.

Satu kiertää metsää hahmossa menninkäisen,
on kasteinen karhunsammal ja tuoksuu heinä,
kimalaiselle mettä ja kultapölyä kyllin
valkea apilas antaa.
Mesileipää menninkäinen syö ja ilonsa jakaa
kimalaisen kanssa.

*

Pikarijäkälä
(Luuk. 17:21)

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan,
ja sade täytti sen, ja pisarassa
kimalsi taivas tuulta pidättäen.

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:
Nyt malja elämämme rikkaudelle.

*

Vuorossa on Ryokanin upea tanka:

Sammalen alla
virtaa ääneti puro.
Kuuntelen sitä.
Kohta minusta tulee
läpikuultava, tyyni.

*

Georg Trakl kirjoitti runon

Iltaan sydämeni

Illalla kuullaan lepakoitten huuto,
niityllä käyvät mustat hevoset,
kohisee punavaahtera.
Vaeltaja löytää tien vieren kapakkaan.
Ihanaa pähkinät ja nuori viini,
ihanaa: hoiperrella hämärtyvään metsään.
Soi mustiin oksistoihin tuskalliset kellot,
kasvoille kaste jää.

Päätän metsäisen sikermän Aleksis Kiven runoon

Oravan laulu

Makeasti oravainen
Makaa sammalhuoneessansa;
Sinnepä ei Hallin hammas
Eikä metsämiehen ansa
Ehtineet milloinkaan.

Kammiostaan korkeasta
Katselee hän maailman piirii,
Taisteloa allans´monta;
Havu-oksan rauhan-viiri
Päällänsä liepoittaa.

Mikä elo onnellinen
Keinuvassa kehtolinnas!
Siellä kiikkuu oravainen
Armaan kuusen äitirinnas:
Metsolan kantele soi!

Siellä torkkuu heiluhäntä
Akkunalla pienoisella,
Linnut laulain taivaan alla
Saattaa hänet iltasella
Unien Kultalaan.

*

Kahisevin terveisin
Heikki

Advertisement