Vaikka elämme lokakuuta runoni ja ajatukseni ovat monitulkintaisessa marraskuussa.
Aluksi runo kokoelmastani Balladi kuultavasta pojasta (ntamo, 2012).

Marraskuu

Tuulet virkkuvat ja
taudit lähtevät koloistaan.
Minä, itkusilmä, hytisen
pilvenhatarassa huoneessa.
Nyt lepää jäinen ruoho,
amalgaamikuu ja ampiaiset,
kohmeinen kylä
ja kuurainen paperi.
Harmaa on runoilijan
ja appelsiinin uni.

Vielä pari haikua kokoelmastani Solisevaiset (Sanasato, 2017)

Puoliunessa
kuin luonto, marraskuu on
pitkä sunnuntai.

*

Minutkin peittää
hetkeksi talven sammal,
pehmoisin lumi.

*

En ole yrittänyt kirjoittaakaan muutamaan kuukauteen, silti olen aika levollinen. En ole masentunut tai apaattinen, toteutin ”vain”sydämen saneleman suuren elämänmuutoksen.

Veri alkoi vetää takaisin Helsinkiin. Niinpä seurasin pitkään asuntoilmoituksia netistä ja lehdistä. Kesäkuussa panin oman asuntoni myyntiin, tunteet keikahtelivat laidasta laitaan, yllättävät yksityisnäytöt vain lisäsivät jännitystä.PÄÄTIN silloin etten yritäkään kirjoittaa runoja. Oma luovuuden tilani muistuttaa maniaa, aamut, päivät ja illat sekoittuvat, kun ideoita ryöpsähtelee ja sinkoilee, se on jopa pelottavaa.

Elokuussa asuntoni myytiin, minulle tuli melkein kiire löytää Helsingistä kämppä. Luotin intuitiooni, sain asunnon hyvien kulkuyhteyksien varrelta. Lähellä on paljon luontoa, silmänkantamattomiin puita, vähän peltojakin, jopa joki. Taas kerran olen saapunut kotiin, lapsen lailla olen iloinen ja utelias. Ehkäpä on luonnollistakin pitää tällaisten suurten mullistusten, muutosten ja tunnemyrskyjen jälkeen taukoa kirjoittamisessa?

Toinen syy kirjoittamattomuuteeni on ollut kustantajan vastausten odottelu. Kustantajalla on ollut kohta vuoden kaksi käsikirjoitustani. Olen kysellyt käsikirjoitusten perään sähköpostitse ja livenäkin syysjuhlissa, vastaus on ollut ensi viikolla tai muutaman viikon päästä. Ainakin minun on tällaisissa tapauksissa vaikeaa aloittaa aivan uusia töitä.

Olen kai kirjoittamisen suhteen jonkinlaisessa kriisissä ja tienhaarassa. Tahdon kirjoittaa runoja, mutta niitä julkaistaan yhä vähemmän. Tarinat ja lyhytproosa ( esim. lapsille) kiehtovat jonkin verran, mutta uusi pelottaa. Vanha tuttu kateussyndroomakin alemmuudentuntoineen kummittelee, kun luin Jens Andersenin kirjan Astrid Lindgren, Tämä päivä, yksi elämä, sekä Leena Kirstinän teoksen Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa.Musta haamu kuiskii: ”Älä edes yritä, et yllä koskaan lähellekään heidän tasoaan. Palaa kokiksi, paitsi ravintolaankin olet jo liian vanha.” Sitten toisena hetkenä lempeämpi hahmo neuvoo: ”Ajattele vaikka kirjoittavasi kummitytöllesi Malinille, niin ei olisi niin paineita. Malin hymyilee ja puhkeaa hersyvään nauruun. Tarinoi ensin vaikka kasetille, jos kirjoittamisen aloittaminen tuntuu vaikealta.”

Tämä tauko kirjoittamisessa päättyy aikanaan, ehkä hyvinkin pian. Jokaisen ei luoja paratkoon tarvitse kirjoittaa viitenä päivänä viikossa, eihän?

kyselee Heikki