Kävi niin onnellisesti, että kirjani päähenkilö Luna Elina Tuominen tahtoi perustaa kuvilleen Instagram-tilin.

Luna kuvaa vettä ja lintuja, kaikissa olomuodoissa ja yksityiskohdissa, hassuilla rajauksilla. Kuvasin maailman meret, rajasin miten huvitti.

Luna on utelias. Laajennan kuvaa ja otan selvää, kaikesta, myös rajausten ulkopuolelle lentäneistä katseista.

Luna leikkii, pyörittää kavereita ja irrottaa otteen: singahtivat ulkokehälle ja jähmettyivät patsaiksi, valokuviksi joista rajasin turhat pois, turhat taivaat, ruohot ja raajat, vain silmät jäivät.

Luna suunnittelee tulevaa: jos ei merenneito niin valokuvaaja, valintoja ja rajauksia, niitä mitä toivoi.

Luna tapaa Samin: rajaamme kuvan jossa meistä näkyvät vain hiustupsut, taivaalla pilvet linnunmuotoisia, en pelkää mitään, tanssin, tanssin vaan.

Olen kiitollinen Lunalle, että hän vei minut Instagramiin. Maailma tulee liki. Maisemat ja mielet, elävät ja elottomat. Yhtäkkiä huomaan käveleväni kollegan kanssa Reykjavikin rantoja, pian taas Lapissa revontulten alla, lintuja rengastamassa, valkoisen koiran kanssa ensilumessa, tutkimassa kirjavinkkejä, korvessa karhumailla, Espanjassa surffaamassa, lunneja tapaamassa, sieniretkellä, sinisen kukan terälehdellä, uunipataa maistamassa, veden alla… Kuvien loputon virta on vuolas ja kaunis. Saa valita mitä katsoo, mitä seuraa.

Kuvien sanattomuus viehättää ja vapauttaa. Samalla kuvat kuljettavat sanojen luo. Kutittelevat ja herättelevät kieltä.

Ja mitä unia olen katsellut! Päivän visuaalinen ryöppy vaikuttaa tehokkaasti uniini, en ole milloinkaan nähnyt yhtä hurmiollisia unia. Syvältä kumpuavia, hyviä ja sykähdyttäviä.

 

 

*

Luna tuossa vieressä pyytää kertomaan suloisen kiitoksen kaikille hänen kuviaan katsoville. En tiedä vielä kuuluvatko merenneitous, tintit, tanssi ja valokuvat aikuiselämään. Rakas Luna, kyllä ne kuuluvat. Jos niin haluat.

Kirsti