You are currently browsing the monthly archive for tammikuu 2018.

Lystisaaren kesä (Schildts & Söderströms) on seitsemäs lastenkirjani. Kirjan kuvat voi myös värittää. Se ilmestyi jo kesäkuussa 2017. Tehkäämme piristävä nojatuolimatka tuolle ihanalle saarelle keskellä talvea.

Pääosissa ovat Siiri ja Ville, jotka saapuvat Lystisaareen viettämään kesää mummon ja vaarin kanssa.Saaressa asuu metsän eläimiä, keijuja, haltija ja peikko, tarujen yksisarvinenkin vilahtaa runossa juhannusyönä. Lasten vanhemmat tulevat saarelle hieman myöhemmin.

Kirja alkaa keväästä. Maistiaisiksi runo

Tervetuloa Lystisaareen

Mummo on hilpeällä päällä,
lunta enää siellä täällä,
jäälyhtykin suli, kevät tuli,
vihreys tuli!

Vapaana välkkyy meri,
ilmassa satojen siipien läpse,
muuttolinnut.
Muuttolinnut!

Sulokasta suhinaa,
korkeata kirkunaa,
viserrystä, vihlontaa,
liverrystä ja laulua.

Soi saari, soi,
kaikki tänne, hoi!


Heti kirjan alussa tapaamme siilin, joka herää pitkästä horroksestaan. Siilin poika myy kevään kunniaksi ilmapalloja, loppu tietenkin on tragikoominen. Ketuilla on kemut, kun poikasia on viisi. Oravillakin on syytä juhlaan, kun Kurre-poika valmistuu kokiksi. Ruokaa on tarjolla yllin kyllin molemmissa juhlissa. Tietysti Lystisaaren ihmisetkin ymmärtävät herkkujen päälle. Ihmekös tuo, kun olin kokkina lähes 30 vuotta!

Päästän vauhdikkaat huiskuhännät telmimään:

Oravahippaa

Hilipata hei,
hilipata hei,
oravat leikki
hilpeinä hippaa.

Villisti vinhaan,
vikkelin kintuin
kipin kapin!
Rits, rats ja rits,
oksa katkes,
housut ratkes.

Mukkelis makkelis
oravat lensi.
Isä torui laumaa:
hui, hui, hyi, hyi!
Nauruun suli,
mukaan tuli.
Hilipata hei,
hilipata hei,
leikki jatkui
vikkelin kintuin.

Rits, rats ja rits,
isän housut ratkes.
*

Lapset touhuavat reippaina. Ville tarjoaa hauellekin makoisaa mansikkaa. Siiri löytää simpukasta punaisen helmen, vai onkohan totuus muuta? Vanhan ajan kauppaleikkikin sopii hieman nostalgiseen kirjaan.

Loistokaupat

Ville näyttää keppejä:
Ostan kaksi merirosvon miekkaa.
Siiri sanoo:
Maksu on kilo kultahiekkaa.

Ville näyttää vanhaa varista:
Tuosta papukaijasta
alkaa värit karista!
Ville taskujaan sorkki,
löytyi pullonkorkki:
Tässä linnusta lantti.

Siiri näyttää lyhtyä.
Ville sanoo: Se on taikalamppu,
henki vain on lomalla,
saat laitteen setelillä somalla.

Siiri näyttää marjaheinää.
Ville sanoo: Se on timanttikoru.
Saat sen eurolla, ei tule poru.
*

Leikkisyys ja kujeilu ulottuvat lapsista oraviin ja siilimummoon asti. Sen huvitus on voikukan hahtuvien puhaltelu.
Ilon lisäksi kirjassa on toki haikeutta ja suruakin. Rannan kätköistä löytyy huilua soittava näkki, poskillaan pisara hopeaa. Ehkäpä yksisarvinen ja peikkokin kaipaavat ystäviä. Peikko kohtaa onnekseen metsässä Villen, josta saa hyvän kaverin. Vaari, entinen merikarhu, salaa kai runoilijasielu tuntee myös kaipuuta:

Koti-ikävä

Vaari, vanha merimies
telttailee metsässä.
Hän kaivaa reppuaan,
nukahtaa meren huminaan
simpukka korvallaan.
*

Kirjan yksi monitulkinnaisimmista runoista lienee

Saaren hevoset

Saaren niityllä on
hevonen, suuri ja musta,
sitä vanhus silittää.

Lahden poukamassa on
poni, pieni ja punainen,
sillä lapsi ratsastaa.

Meren pohjassa on
hevonen, pieni ja keltainen,
sitä kutsun iltaisin.
*

Yhdessä touhuamista ja yhteisöllisyyttä riittää. Kalasoppaa on tekemässä koko suku. Vaari tarinoi Ryskemeren hirviöstä ja laivan salaperäisestä kaunottaresta, isä ompelee vaatteita lapsille ja mummolle, Siiri nukuttaa nukkea ja laulaa sille kehtolaulua.


Pari epäsovinnaista romanssiakin kirjasta löytyy, kuten jo aikoinaan kokoelmassani Satakieli ja lakaisukone (Tammi, 2008). Lystisaaren kesässä hiiri kosii pöllöä, kihlamaljatkin juodaan. Toisessa hiirirunossa kissa hoivaa sateessa kastunutta hiirtä.

Syksy ja talvikin tulevat väistämättä. Yhdellä aukeamalla tapaamme lepakon, mörön ja haamun. Pimeyden huippu lienee kellarissa salmiakkia syövä mörkö. Majakassa puolestaan yökin on kirkas aamu, siellä asuu pimeää pelkäävä haamu.
Saaren syksyssäkin on oma kauneutensa:

Saaren syksy

Hiirilapset
lennättävät leijaa.
Äiti teki ne lehdistä.

Kettu teki pihlajnamarjoista
helmitaulun.
Opetti lapset laskemaan
suitsait sukkelaan.
Punavihreä kaulaliina
tuulessa lepattaa.

Peikko, saderipsi, tuumaili:
Kuka puiden lehdet maalasi,
sieniä metsään ripotti?

Laiva katoaa sumuun.
Laiturin variksella
oranssit kumpparit.
*

Kirjan lopussa on pari talvirunoa. Lasten rakkaat eläimet ovat unessa ”piilopaikoissa oivissa/ huopikkaat koivissa!”

*
Kirja päättyy runoon

Kesäikävä
(Jouluna)

Kesällä tehtiin hiekasta
kakkuja ja linnoja,
vaari ja mummo mukana.
Me meressä kahlattiin
ja lintuja matkittiin:
kiiu-kiiu, kirr,
kiiu- kiiu, kirr!

Nyt tehdään lumesta
lyhty ja ukko
sen nokkana
on porkkana.

Pihapuun oksalla
on pöllö torkkuva,
sekin kesästä uneksuu.

Lystisaaren kesä kertoo silti eniten iki-ihanasta suvesta. Se on ehkä onnellisin kirjani, uneksunta lapsuudesta jollaisen olisin halunnut.

Juhannus

Lystisaaressa liput liehuvat,
uudet perunat kiehuvat.
Aattona, aivan kohta
syödään silliä, savulohta.
Ville kattilan kansia lyö:
Läiskis mäiskis,
tänään valvotaan yö!

Punainen on saunatupa,
vihreä niemen viiri.
Keltaisina hehkuvat
upeat ulpukat.
Aurinko meren täplittää,
aallilla hylje seppelpää.
Ville vie sille tuutin,
tekee iloiseksi kuutin.
*

Kylpeminen ansaitsee toki oman runonsa myös.

Saunailta

Ilmassa on savun tuoksua,
siispä saunaan täyttä juoksua!
Isä heittää löylyä,
Vielä, vielä! Ville vaatii.
Eikä, eikä! Siiri kieltää.
Äiti vihtoo. kiuas on
vesihiisi hurjapää,
ssihh, ssihh,
se sihahtaa ja sähähtää.

Me pinkaistaan
veteen vilpoisaan.
Ville menee molskis
ja polskis,
isä kelluu selällään,
Siiri pesee nuken pään.
Äiti kuistilta vilkuttaa:
Täällä on makkaraa!

Kun sauna on enää haalea,
sisään luikkii kisu vaalea.
Se lauteilla loikilee
ja hiljaa hyrisee.
*

Kirjan on kuvittanut upeasti ja moni-ilmeisesti palkittu Hannamari Ruohonen. Hänellä on rutkasti huumorintajua. Esim. muuttolinnuilla on hatut, yhdellä jopa sombrero, keijulla on saippua, jossa lukee MARSEILLE, mörön kellarissa on tyrnihilloa jne. Kuvista välittyy suurta lämpöä ja kauneutta, kirjan ihmisiin ja eläimiin ei voi olla rakastumatta!

Kirjaa löytynee vielä kaupoista, ainakin Akateemisista kirjakaupoista olen sitä löytänyt. Ja voihan sitä tilata netinkin kautta.Tämä kovakantinen kirja on myös oiva lahjakirja.

Lystisaari-terveisin
Heikki

Mainokset

Tosiasiassa en tiedä, onko ollut myös radiohiljaisuus, mutta ainakin aikamoinen lehdistöhiljaisuus on vallinnut. Lehdet kirjoittavat huolestuneita lausuntoja lasten  lukuharrastuksesta, mutta kun vanhimmat lastenkirjapalkinnot jaetaan, paikalla ei ainakaan ollut yhtään tv-kameraa, eikä toistaiseksi liioin ole näkynyt montakaan lehtijuttua. Jos olen väärässä, mitä toivoisin enemmän kuin hartaasti, kertokaa ja korjatkaa.

Hesarissa oli kulttuurisivulla maininta, sellainen kikkelin pituinen pätkä. Tuo on siis vanha toimittajien käyttämä mitta, josta pitäisi kai täsmentää, että pituus on lainattu nimenomaan pieneltä pojalta. Toivoahan voi, että tulossa on vielä kunnon kirja-arvioiden kanssa kaikkiin mahdollisiin lehtiin. Kyllä ne sen ansaitsisivat, niin kirjat kuin tekijätkin. Leena Parkkisen kirjoittama ja Jussi Karjalaisen kuvittama Pikkuveli ja mainio harharetki on menossa. Kivalta tuntuu. Sekä Elina että Leena pitivät palkintojenjakotilaisuudessa hyvät, oivaltavat ja hauskat kiitospuheet.

Vanha virsihän tämä taas on, mutta tilanne tuntuu vain pahenevan vuosi vuodelta. En olen tippaakaan pessimistinen luonne, tässä ei vain optimismini ole auttanut vähääkään. Surullista.

Mutta ettei tässä nyt vallan ikäviin tunnelmiin upottaisi, iloisiakin uutisia on tullut. Kirjamyynti on viime vuonna noussut, luin jostain. Toivottavasti se pitää paikkansa. Ainakin sähköisten kirjojen myynnin kasvu on ollut huomattava, äänikirjojen vielä paljon enemmän kuin e-kirjojen.

Vanhaa kunnon painettua kirjaa on tietysti mukavaa pidellä kädessä ja lukea, mutta luen itse aika paljon e-kirjoja niiden helppouden vuoksi. Pieneen olkalaukkuun mahtuu e-kirjojen lukulaite vaivattomasti, mutta painettu kirja on toinen juttu, varsinkin kun kirjat paksunemistaan paksunevat. Kuka jaksaa kantaa mukanaan 800-sivuista kirjaa vaikkapa metrolukemisena? Myös matkoilla e-kirja on mainio. Ei siis väliä, minkä teknisen muodon luettavalleen valitsee, kunhan lukee.

 

 

 

 

Vuoden 2018 Topelius- ja Arvid Lydecken -palkinnot jaettiin eilen. Topeliuksen sai Elina Rouhiaisen nuortenromaani Muistojenlukija. Väki 1 (Tammi). Arvid Lydecken -lastenkirjapalkinto myönnettiin Leena Parkkisen kirjoittamalle Pikkuveli ja mainio harharetki (Teos) -lastenromaanille.

 

 

Suomen Nuorisokirjailijat ry:n vuosittain jakamien palkintojen arvo oli tänä vuonna 2018 euroa. Kopiosto tukee palkintoja.

Grafomania onnittelee palkittuja lämpimin halauksin!

 

– Tuletko pitämään juhlaamme puheen?

– Tuletko mukaan reissullemme puhumaan bussiin Helene Schjerfbeckistä?

– Tuletko lukupiiriimme kertomaan kirjastasi?

– Tuletko kirjoittajapiiriimme kertomaan työstäsi?

– Tuletko koulullemme elämäkertakurssille?

– Tuletko…

– Ai palkkiota? Ööö…

 

On mukavaa, kun ihmiset muistavat ja haluavat kuulla kirjailijan työstä. Meillä kaikilla on kuitenkin aikaa rajallisesti. Esiintyminen vie paljon energiaa kaikkineen. Ja sen sumpliminen, mihin menen mihinkin hintaan ­– vai menenkö jonnekin peräti ilman palkkiota.

Raskasta on myös kerran toisensa jälkeen selittää kirjailijoiden tulojen muodostusta – vakuutella, että esiintyminenkin on työtä. Suklaarasia ja ”näkyvyys” eivät riitä palkaksi. Niillä ei vaikkapa sähkölaskua kuitata.

Suurimpia haasteita tässä työssä on ollut opetella sanomaan ei. Alkaneen vuoden kunniaksi päätin, etten lähde enää mihinkään ilman palkkiota, ja minut täytyy tilata vierailemaan Lukukeskuksen kautta. Joskus huomaan vastapuolen melkein hämmästyvän, kun puhun suoraan rahasta. Mutta pakko se on. Olen myös alkanut pyytää reilumpia korvauksia työstäni. Olisin jo nyt menettänyt paljon tuloja, jos olisin ollut aina liian kiltti enkä olisi tohtinut ottaa raha-asioita puheeksi.

Tarvitsen aikaa ja rauhaa työlleni. Kaiken lisäksi olen introvertti, jota liika sosiaalisuus näännyttää. Onnellisin olen kirjoitustyöni ääressä.

 

Mila

Uusi vuosi käynnistynyt ja ihanat lahjakirjat pian luettu. Sain sekä toivelistalla olleita että yllätyksiä.

Säväyttävää proosaa: Asko Jaakonahon Valon juhla ja Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä.

 

*

Ajatonta, iätöntä runoutta: Satu Mannisen Pikseliaurinko, Virpi Alasen Ystävätär K, Juri Joensuun Valohuppu.

*

Uljaat kuvat, koskettava tarina: Kimmo Ohtosen Karhu – voimaeläin.

*

Nyt olisi mukava saada uusia lukuvinkkejä, joten kertokaapa, mitä kääröistänne paljastui.

Loppuun vielä lainaus Jääskeläiseltä: ”Tarinoiden kertominen oli viekas tapa saada puhua salaa, turvallisesti ja kenenkään huomaamatta ääneen niistäkin asioista, joiden oli pysyttävä ikuisesti salaisuuksina. Siksi tarinat olivat niin tärkeitä: ilman niitä olisi ollut pakko vaieta siitä, mistä ei voi puhua.” (Väärän kissan päivä, s. 134) Siinäpä se, kirjoittajan onni ja pelastus.

Kirsti

Arkistot

Mainokset