You are currently browsing the monthly archive for helmikuu 2018.

Viime viikolla tein ehdottomasti epätieteellisen, täysin subjektiivisen ja  aivan riittämättömällä otannalla toteutetun kokeen. Näin se meni:

Kolme kirjailijaa oli kertonut pystyvänsä irrottautumaan arjestaan ja keskittymään loistavasti työhönsä Tallinnan lautoilla. Näin helsinkiläisenä oli helppoa kokeilla menetelmää itsekin, eivätkä lipun hinnat ainakaan näin talvella pahemmin köyhdytä.

Harmillista kyllä aikatauluissa ei ollut yhteyttä, jolla olisi voinut vain mennä ja tulla poistumatta laivasta. Mutta toisaalta, Tallinna on aina yhtä mukava nähdä, joten en antanut sen liikaa häiritä koettani. Toinen harmillisuus olivat koko ajan nopeammiksi muuttuvat yhteydet. Matka kesti kumpaankin suuntaan vain kaksi tuntia. Perillä piti viipyä matkojen verran, siis neljä tuntia.

Läppärini on olevinaan keveä, mutta kyllä se vaan olkapäillä painoi, sillä neljä tuntia sen oli tietysti oltava mukana. Tämä oli suurin hankaluus. Tosin tallustelin aika suoraan pieneen ravintolaan, missä söin hyvin ja edullisesti. Laivamatkoja en halunnut käyttää muuhun kuin työntekoon.

Totta se muuten oli. Ympärillä olevat matkustajat olivat vain vaimea taustahäly, eivätkä he tosiasiassa mitenkään hälyisiä olleetkaan. Jäiden kirjoma meri sopi hyvin tuijoteltavaksi mietintätuokioina, ja vaikka ergonomia ei ollut paras mahdollinen, ei se mahdotonkaan ollut. Pystyin keskittymään ja työskentelemään. En muistanut yks kaks mitään häiritsevää, jonka oli unohtanut ja vaatisi heti tekemistä, olin irti tästä pahuksen häiriköivästä arjestani.

Teen tämän toistekin, kun arkimitta alkaa olla tapissaan. Ihmisten joukossa olemisessa on sellainenkin hauska puoli, että tajuaa hyvin olevansa vain yksi isosta joukosta. Ei yhtään sen tärkeämpi kuin ympärillä olijat. Oma työkin on vain yksi toisten seassa. Vaikka nyt niin hirveän tärkeää kuin kirjoittamista onkin! En kuitenkaan kanna mukana tätä pöytäläppäriä vaan tabletin. Vähän heikompi kirjoitusalustana mutta keveämpi olkapäillä.

Koe onnistui riittävän hyvin. Kokeile, jos et usko!

Raili

 

 

Mainokset

Harvoin jos koskaan vaikuttuu luita myöten. Nyt kävi niin. Raisa Jäntin runoteos Grand plié (Puru-kollektiivi 2018) pysäytti ja nosti pintaan unohdetut, ruumiiseen syöpyneet. Kirja kertoo kivusta, kehosta ja kiihkosta. Hurmasta ja himosta harrastukseen, joka tatuoituu ruumiiseen ja mieleen iäksi.

Jäntti aloitti baletin viisivuotiaana ja tanssi 15 vuotta. Yhä 39-vuotiaana hän näkee balettiunia. ”Kun aloin kirjoittaa kokoelmaa, unet olivat ihania. Lensin näyttämöllä. Mitä lähemmäksi kirjan painaminen tuli, sitä ahdistavammaksi unet muuttuivat. Olin näyttämöllä enkä osannut mitään.” (Aamulehti 20.2.2018) Tunnistan. Unista ei koskaan pääse, ja miten toden tuntuisia ne ovat; se pakokauhu kun koreografia unohtuu tai grand jeté ei lähde. Mutta jo seuraavana yönä saa liitää halki näyttämön, kun lihaksiin pinttynyt liikemuisti pääsee valloilleen.Voi sitä unihypyn ilmavuutta!

Olemme museoineet ruumiiseemme kaiken. s. 61

Olin jokseenkin Jäntin ikäinen, kun kirjoitin oman balettitestamenttini. Nuortenromaani Piruettiystävyys ilmestyi vuonna 2010. Kerron sen taustat täällä. Tarina oli pakko kirjoittaa, jotta sain rauhan. Vaan sainko sittenkään? Jäntin kokoelman luettuani ymmärsin monta kaihertamaan jäänyttä kohtaa. Jouduin lopettamaan baletin 17-vuotiaana, koska selkäni ei kestänyt. Oli pakko valita: iso leikkaus tai baletista luopuminen. Päätin vaihtaa baletin nykytanssiin, joka on selälle lempeämpää kuin baletti. Kuvittelin vuosikymmeniä, että lopettaminen oli läpihuutojuttu. Ei se ollut. Petin balettiopettajani, joka uskoi minusta vaikka mitä. Petin itseni, unelmani. Luovutin.

mitä nyt, minne kipeät polvemme nyt, s. 103

(ja hän päästää ulos salista,/ei vilkuta perään.) s. 104

koska emme haaveile tämän jälkeen mistään s. 32

Baletti ei salli heikkoutta, eikä yksikään balettia kasvuvuosina kunnianhimoisesti (onko muukin tapa?) harrastanut voi selvitä siitä ehjin nahoin ja sieluin.

viisi kertaa viikossa meidät paloitellaan osiin ja kiireesti me rakennamme/itsemme uudelleen ennen seuraavaa kertaa s. 11

Ruumiinkuva. Peili. Katse.

Asettua vapaaehtoisesti väsymättömän katseen alle, paikkaan jossa mikä/tahansa ajatus minusta on minulle ihan oikein  s. 35

Kun on asunut peilisalissa ei saa koskaan tarpeeksi valoa s. 77

eikä se että sattuu meihin itseemme/ole yhtään mitään. s. 54

ainoa joka ihoani koskettaa on opettajan liikeratojani korjaava käsi/hikisen treenipuvun rajalla s. 89

Luulin pohtivani näitä hautaan saakka, mutta nyt voin lopettaa, koska Jäntti on sanoittanut kaikki vaikeat ja piilottelevat ajatukset niin rehellisen vapauttavasti, ettei minun tarvitse kuin avata Grand plié mistä kohdasta tahansa, antaa muistojen vyöryä ja puhdistaa.

Kukaan kiltti ei selviytyisi,/hymyillen, s. 88

Hymyillen muistelen, ja jaan muutaman murusen.

kun meidät on kerran kasvatettu tänne/voimme yhtä hyvin ojentaa nilkan s. 81. 12-vuotiaana 8.10.1978, variaatio Joutsenlammesta.

Jos tossut saa kulumaan puhki, täytyy varmasti olla olemassa. s. 55. Tanssiva nukkeni 14-vuotiaana 1980 Suvi Elorannan kanssa.

Parasta on ettei kukaan koskaan saa selville miksi me/aloitamme joka päivä uudelleen,/eikä kukaan tiedä että toistoa voi rakastaa, s. 74. 12-vuotiaana 1978, variaatio Gisellestä.

Me eroamme muista,/me opimme,/ keinot jotka ovat olleet meissä aina. s.102. Tästä lähtee Kalinka vuonna 1977 11-vuotiaana, ekalla jalanheitolla olen jo onnistunut kaatamaan kukkapuskan. Vieressä Katri Soini, jolle Piruettiystävyys on omistettu.

keväisin perimme esiintymisasut joihin olemme kasvaneet. s. 103. Mustalaistanssin pyörteessä 14-vuotiaana 1980.

Melkein kaikki kuvani ovat esityksistä, niissä hymyillään aina. Raisa Jäntin runoteos kurkistaa hymyn taakse. Se muistaa takahuoneet ja treenisalit. Pukukopin hien- ja verenhajun, nutturat ja hiusverkot, irronneet varpaankynnet, nurkasta nurkkaan -hypyt (diagonaaliin), lihasvapinat, ojennetut nilkat, revähdykset, tossujen kostutusrätit, jäykät lonkat, aukikierrot, opettajan sanelemat juomatauot, kärkkärinnauhojen sitomistaiteen, helvetillisen développén ja liikesarjojen väsymättömän toiston.

Kaikesta kurista, komennosta ja kivusta huolimatta olen täysin samaa mieltä Raisa Jäntin kanssa: ”En kadu yhtään, että aloitin baletin. Se on tuonut elämääni paljon iloa. Kyse on intohimosta.”

 

Enkä koskaan heitä käyttökelvottomia/tossuja roskikseen Ajattelen ketkä/asuisivat niissä rotat hiiret/hyönteiset Niiden epäreilu keveys s. 60. Tänään 20.2.2018.

 

Onnistuneen pas de bourréen lumossa,

Kirsti

Ps. Pyydän anteeksi, en jaksanut pujotella kärkkäreiden nauhanpäitä piiloon. Sojottavat rumasti.

Tulenkantaja-kirjallisuuspalkinnon kuusi ehdokasta julkistettiin eilen. Kolmen aikuisille suunnatun romaanin lisäksi vientipalkintoon on ehdolla komea otos lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa (Karisto), kuvitus Teemu Juhani

Esiraadin luonnehdinta: ”Originaali satu pikkutytöstä, joka kohtaa jättimäisen kissan. Kissa tahtoisi syödä koko maailman, koska hänen mahassaan asuu herra Hneus.”

 

Kaj Korkea-Aho ja Ted Forsström: Zoo! Viraalit nerot (Otava)

”Kahdeksasluokkalaisten koululaisten älypuhelimien ja Youtuben määrittämä maailma avautuu anarkistisesti ja herauttaa naurut vanhemmiltakin lukijoilta.”

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Tammi)

”Urbaani fantasia, jonka päähenkilö pystyy nappaamaan toisten ihmisten muistoja kuin lintuja pyydykseen. Romaani yhdistää realismia, fantasiaa ja romanien elämää.”

 

Tulenkantaja-palkinto myönnetään teokselle, jolla arvioidaan olevan mahdollisuuksia menestyä käännöksenä.  ”Emme etsi vuoden parasta kirjaa, vaan vientikelpoisinta teosta”, muistuttaa esiraadin puheenjohtaja, kulttuuritoimittaja Markus Määttänen Aamulehden haastattelussa. Kaikki ehdokkaana olevat lasten- ja nuortenkirjat ovat jo niittäneet kunniaa kotimaassa: Kurnivamahainen kissa oli Arvid Lydecken -palkintoehdokkaana, Muistojenlukija pokkasi Topelius-palkinnon ja Zoo! Viraalit nerot oli ehdolla Finlandia-palkinnolle. Mikä tahansa teoksista pärjää myös maailmalla.

Tulenkantaja-palkinnon perustivat Aamulehti ja tamperelainen Tulenkantajien kirjakauppa vuonna 2012. Nykyään Teos-kustantamon omistama Tulenkantajien kirjakauppa ei ole mukana jakamassa palkintoa. Tänä vuonna esiraadissa kirjoja lukivat Aamulehden kriitikot Juhani Brander, Marjaana Roponen, Markku Soikkeli ja Kaisa Järvelä sekä Aamulehden kulttuuritoimittajat Nina Lehtinen ja Markus Määttänen.

Varsinaista palkintotuomaristoa johtaa kirjailija Salla Simukka. Muina jäseninä ovat Aamulehden vt. vastaava päätoimittaja Jussi Tuulensuu, Lastenkirjainstituutin toiminnanjohtaja Kaisa Laaksonen ja sihteerinä Markus Määttänen. Määttäsen mukaan jo esiraati ”on konsultoinut varsinaisen puheenjohtajan Salla Simukan kanssa, ja saanut häneltä erinomaisia vinkkejä”. Hienosti vinkattu, Salla!

Tulenkantaja-palkinnon saaja julkistetaan lauantaina 24. maaliskuuta Tampereella Vihtorin kirjamessuilla Hotelli Ilveksessä. Siellä kuullaan ehdokkaiden haastattelut ja paneelikeskustelu. Ilmassa iloa, odotusta ja jännitystä. Grafomania onnittelee mainioita ehdokkaita! Tietysti myös Tiina Laitila Kälvemarkia (Seitsemäs kevät, Wsoy), Heikki Kännöä (Mehiläistie, Sammakko) ja Satu Taskista (Lapset, Teos). Lukevista lapsista kasvaa lukevia aikuisia, kaiketi.

 

Kirsti

Kouluvierailuilla oppilaat kyselevät paljon. Se on kivaa. Tässä malliksi muutama usein toistuva kysymys. Vastaan nyt lyhyesti, tilanteen ollessa päällä rönsyän.

Oletko rikas?

Olen, mieleltäni, sopukoita myöten. Jos raharikkaaksi haluaa, kannattaa katsella muuta ammattia.

Mikä on parasta kirjailijan työssä?

Päivien omarytmisyys. Vapaus. Ilo ja leikki. Mahdollisuus kirjoittaa haavet todeksi. Alastomuus.

Mikä on kamalinta kirjailijan työssä?

Alastomuus. Kässärin antaminen painoon ja kaikkien luettavaksi.

Lempikirjailijasi?

Tove Jansson.

Herkkuruokasi?

Äidin kuhakeitto.

Tunnetko julkkiksia?

Joo, paljon. Kallioniemen Tuulan, Simukan Sallan, Parvelan Timon, Nopolan Sinikan ja Tiinan…

Mistä löydät aiheet?

Läheltä. Olen utelias ja ihmettelen paljon.

Kuka kirjan henkilö tahtoisit olla?

Nils Holgersson.

Mihin aikaan päivästä kirjoitat?

Aamuisin, kun on silta auki unimaailmaan.

Tykkäisin lukea kirjoja mutten ehdi, kun on niin paljon muuta kiinnostavaa. Osaatko neuvoa?

Kokeile vaikka sammuttaa kaikki yhteydenpitolaitteet tuntia ennen nukkumaan menoa, tartu kirjaan ja sukella tarinaan. Lukeva ihminen on vahvoilla elämässä.

*

Oho, aika samantyyppisiä vastauksia antaa armas kollegani Vili Voipio teoksessaan Vili Voipio kyhää ja kynäilee (Karisto 2014).

*

*

Olisi mukava kuulla sinun vastauksiasi näihin kysymyksiin. Jos ehdit, kerro mitä mietit!

Kirsti

 

Arkistot

Mainokset