Harvoin jos koskaan vaikuttuu luita myöten. Nyt kävi niin. Raisa Jäntin runoteos Grand plié (Puru-kollektiivi 2018) pysäytti ja nosti pintaan unohdetut, ruumiiseen syöpyneet. Kirja kertoo kivusta, kehosta ja kiihkosta. Hurmasta ja himosta harrastukseen, joka tatuoituu ruumiiseen ja mieleen iäksi.
Jäntti aloitti baletin viisivuotiaana ja tanssi 15 vuotta. Yhä 39-vuotiaana hän näkee balettiunia. ”Kun aloin kirjoittaa kokoelmaa, unet olivat ihania. Lensin näyttämöllä. Mitä lähemmäksi kirjan painaminen tuli, sitä ahdistavammaksi unet muuttuivat. Olin näyttämöllä enkä osannut mitään.” (Aamulehti 20.2.2018) Tunnistan. Unista ei koskaan pääse, ja miten toden tuntuisia ne ovat; se pakokauhu kun koreografia unohtuu tai grand jeté ei lähde. Mutta jo seuraavana yönä saa liitää halki näyttämön, kun lihaksiin pinttynyt liikemuisti pääsee valloilleen.Voi sitä unihypyn ilmavuutta!
Olemme museoineet ruumiiseemme kaiken. s. 61
Olin jokseenkin Jäntin ikäinen, kun kirjoitin oman balettitestamenttini. Nuortenromaani Piruettiystävyys ilmestyi vuonna 2010. Kerron sen taustat täällä. Tarina oli pakko kirjoittaa, jotta sain rauhan. Vaan sainko sittenkään? Jäntin kokoelman luettuani ymmärsin monta kaihertamaan jäänyttä kohtaa. Jouduin lopettamaan baletin 17-vuotiaana, koska selkäni ei kestänyt. Oli pakko valita: iso leikkaus tai baletista luopuminen. Päätin vaihtaa baletin nykytanssiin, joka on selälle lempeämpää kuin baletti. Kuvittelin vuosikymmeniä, että lopettaminen oli läpihuutojuttu. Ei se ollut. Petin balettiopettajani, joka uskoi minusta vaikka mitä. Petin itseni, unelmani. Luovutin.
mitä nyt, minne kipeät polvemme nyt, s. 103
(ja hän päästää ulos salista,/ei vilkuta perään.) s. 104
koska emme haaveile tämän jälkeen mistään s. 32
Baletti ei salli heikkoutta, eikä yksikään balettia kasvuvuosina kunnianhimoisesti (onko muukin tapa?) harrastanut voi selvitä siitä ehjin nahoin ja sieluin.
viisi kertaa viikossa meidät paloitellaan osiin ja kiireesti me rakennamme/itsemme uudelleen ennen seuraavaa kertaa s. 11
Ruumiinkuva. Peili. Katse.
Asettua vapaaehtoisesti väsymättömän katseen alle, paikkaan jossa mikä/tahansa ajatus minusta on minulle ihan oikein s. 35
Kun on asunut peilisalissa ei saa koskaan tarpeeksi valoa s. 77
eikä se että sattuu meihin itseemme/ole yhtään mitään. s. 54
ainoa joka ihoani koskettaa on opettajan liikeratojani korjaava käsi/hikisen treenipuvun rajalla s. 89
Luulin pohtivani näitä hautaan saakka, mutta nyt voin lopettaa, koska Jäntti on sanoittanut kaikki vaikeat ja piilottelevat ajatukset niin rehellisen vapauttavasti, ettei minun tarvitse kuin avata Grand plié mistä kohdasta tahansa, antaa muistojen vyöryä ja puhdistaa.
Kukaan kiltti ei selviytyisi,/hymyillen, s. 88
Hymyillen muistelen, ja jaan muutaman murusen.

kun meidät on kerran kasvatettu tänne/voimme yhtä hyvin ojentaa nilkan s. 81. 12-vuotiaana 8.10.1978, variaatio Joutsenlammesta.

Jos tossut saa kulumaan puhki, täytyy varmasti olla olemassa. s. 55. Tanssiva nukkeni 14-vuotiaana 1980 Suvi Elorannan kanssa.

Parasta on ettei kukaan koskaan saa selville miksi me/aloitamme joka päivä uudelleen,/eikä kukaan tiedä että toistoa voi rakastaa, s. 74. 12-vuotiaana 1978, variaatio Gisellestä.

Me eroamme muista,/me opimme,/ keinot jotka ovat olleet meissä aina. s.102. Tästä lähtee Kalinka vuonna 1977 11-vuotiaana, ekalla jalanheitolla olen jo onnistunut kaatamaan kukkapuskan. Vieressä Katri Soini, jolle Piruettiystävyys on omistettu.

keväisin perimme esiintymisasut joihin olemme kasvaneet. s. 103. Mustalaistanssin pyörteessä 14-vuotiaana 1980.
Melkein kaikki kuvani ovat esityksistä, niissä hymyillään aina. Raisa Jäntin runoteos kurkistaa hymyn taakse. Se muistaa takahuoneet ja treenisalit. Pukukopin hien- ja verenhajun, nutturat ja hiusverkot, irronneet varpaankynnet, nurkasta nurkkaan -hypyt (diagonaaliin), lihasvapinat, ojennetut nilkat, revähdykset, tossujen kostutusrätit, jäykät lonkat, aukikierrot, opettajan sanelemat juomatauot, kärkkärinnauhojen sitomistaiteen, helvetillisen développén ja liikesarjojen väsymättömän toiston.
Kaikesta kurista, komennosta ja kivusta huolimatta olen täysin samaa mieltä Raisa Jäntin kanssa: ”En kadu yhtään, että aloitin baletin. Se on tuonut elämääni paljon iloa. Kyse on intohimosta.”

Enkä koskaan heitä käyttökelvottomia/tossuja roskikseen Ajattelen ketkä/asuisivat niissä rotat hiiret/hyönteiset Niiden epäreilu keveys s. 60. Tänään 20.2.2018.
Onnistuneen pas de bourréen lumossa,
Kirsti
Ps. Pyydän anteeksi, en jaksanut pujotella kärkkäreiden nauhanpäitä piiloon. Sojottavat rumasti.
5 kommenttia
Comments feed for this article
20 helmikuun, 2018 klo 2:34 pm
milateras
Kiitos Kirsti ihanista muistoista ja kuvista! Jäntin teokseen täytyy tutustua.
Minä olen tanssinut balettia 12-vuotiaasta, enkä vieläkään näin yli nelikymppisenä ole voinut harrastustani lopettaa.
Baletti tuo elämääni iloa, keveyttä. Aikuisryhmässä nauramme paljon suunnitellessamme esityksiämme. Emme ota itseämme turhan vakavasti. Huumori on tärkeää. Moni meistä on jäänyt balettiin koukkuun jo nuorena. Tänäänkin pääsen taas tunnille.
Onneksi harrastusta ei tarvitse missään tietyssä iässä lopettaa. Vanhin ryhmästämme lähentelee jo kuuttakymppiä, mutta tanssii siinä missä nuoremmatkin. Toki tämä on aina ihmisestä kiinni. Ja aina voi tanssia – edes vähän. Baletti ja tanssi kuuluvat kaikille niitä rakastaville.
20 helmikuun, 2018 klo 3:26 pm
Raili
Oi, Kirsti! Haaveilin tyttönä baletista ja minulle luvattiin, että pääsen kurssille. En päässyt, sillä matkat Jyväskylään Petäjävedeltä olivat sen verran hankalia, lisäksi lääkäri kielsi sellaisesta unelmoimasta selkäkipujeni vuoksi. Harrastin silti varpaillani sipsuttelua vuosikausia.
TV-työssä tutustuin tanssijoiden arkeen. Verisiin, vääntyneisiin varpaisiin, tuskiin kepeyden taustalla. Ja vaikka edelleen rakastin ja rakastan balettia, aloin ihmetellä, miten ihmiset jaksavat. Annoit vastauksia, omiasi ja Raisa Jäntin. Uskon teitä ja ihailen. Kiitos!
20 helmikuun, 2018 klo 9:24 pm
Susanna
Kovin tutulta kuulostaa! Tosin aloitin 7-vuotiaana jazztanssin, ja vasta ollessani 11-vuotias opettajani Tamara Rasmussen laittoi minut myös balettitunneille ”potentiaalisena”. Baletin tekniikka kun on ylittämätön, vaikken tämän kokoisena ja muotoisena soveltunutkaan siihen ammattimielessä.
USA:ssa tanssin lähinnä modernia (nyk. nykytanssia), mutta Jazz on minun ”sydämen tanssini”. Olen ikionnellinen, että sain tilaisuuden vielä näin räähkävanhuksena opettaa sitä.
Jokaisella tunnillani tehdään kuitenkin myös balettitankoharjoituksia. ”Helvetillinen developpe” on tuttu myös minun ihanille oppilailleni, vanhoille ja nuorille.
Tuo Raisa Jäntin runokirjahan on pakko hankkia. Suuret kiitokset vinkistä Kirsti!
5 maaliskuun, 2018 klo 6:03 pm
Runoasioita! | Nokkonen
[…] Kirjailija Kirsti Kuronen kirjoittaa kokoelmasta ja baletista tosi kauniisti tässä blogissa. […]
7 maaliskuun, 2018 klo 12:01 pm
arjamaariapalonen
Aikuisbalettilainen täällä hei. Aloitin baletin niin kymmenen vuotta sitten eli liki 30-vuotiaana. En koskaan ollut aiemmin tanssinut mutta ihastuin. Kärkitossuihin en koskaan tule siirtymään mutta pehmeilläkin voi nauttia tanssin ilosta. Ja kun harrastuksen aloittaa aikuisena niin siitä jää osaltaan ne hankalat asiat pois. Nyt voi vain nauttia. Olen ilolla seurannut aikuisbaletin suosion kasvua ja sitä kuinka lajin pariin uskaltautuu yhtä enemmän tällaisia kuin minä eli ei mitään tanssitaustaa lapsuudesta.
Ja onneksi myös me aikuiset saamme nousta lavalle ja jännittää näytöstä muiden mukana.