Murrejuttuja jäähyväisiksi

On tullut viimeisen Grafomania-juttuni vuoro. Muutaman vuoden jälkeen takkini on tyhjä. Kirjoitin mm. kansantaudistamme kateudesta, kirjailijan työn tuskaisuudesta kahden hylsyn päivineen, esittelin muutamia romaaneja ja pari lastenkirjaa, unohtamatta runoja, omaakin tuotantoani ripottelin reilulla kädellä mukaan.

Viime vuoden elokuussa paluumuutin Helsinkiin. Tutustuin Malminkartanon hurmaavaan luontoon, puhuin variksille ja nokikanoille, kuuntelin satakielen laulua, vaelsin pelloilla ja metsissä.Hommasin kirjastokortin, pähkäilin pöllönä: Osaakohan tuo tummaihoinen virkailija suomea? Kävin lounaalla ravintolassa, jossa olin itse kokannut 20 vuotta aikaisemmin, Välillä reissasin vartissa lähijunalla keskustan sykkeeseen. Vaeltelin Hakaniemessä, join torilla kahvia ja söin Eromangan lihapasteijan.Kiertelin meren rannalla ja puistoissa ja Kallion vilinässä.Välillä yövyin Sepon luona Kurvissa.
Marraskuussa yritin paluuta ravintolan keittiöönkin. Parin työpäivän jälkeen tein päätöksen etten kiduta enää itseäni, kirjoittaminen olkoon sydämeni työtä! Muutamaan kuukauteen en juuri kirjoittanut mitään. Sitä vastoin luin ja sain siitä suurta tyydytystä ( esim. Leena Kirstinän Sateessa ja tuulessa, Jens Andersenin Astrid Lindgren – Tämä päivä, yksi elämä, Tuuve Aron Karmiina, Alain Claude Sulzerin Täydellinen tarjoilija, Pirkko Saision Mies, ja hänen asiansa,Roman Sentsinin Jeltysevits, erään perheen rappio, Annika Eräpuron Hili & Ola ja Hotelli Hau ja Paula Norosen Supermarsu lentää Intiaan).
Vihdoin helmikuussa aloin työstää murrekokoelmaani, josta piti ensin tulla runokokoelma.Tulikin lyhytproosaa, pätkäproosaa tai jotain sinnepäin.Muistelin lapsuuttani, Heinolan ja Tampereen aikoja, yksinäisyyttä ja onnettomia rakkauksia surkuhupaisuuksineen. Jokainen kirjoittamiseni alkaa makaamalla sängyssä selällään silmät kiinni. Ensin tuli lähes aina itkua. Se puhdisti ja antoi rohkeutta ja voimaa kirjoittaa ilman koristeita.

Kalajoen murteella viisi tekstiäni, joita ensimmäinen on uni.

Leijuvasa laatikosa

Kuumailimapallua ei ennään oo. Korin tilalla on vanaha pottulaatikko, se leijjuu talon vieresä tuomien tykönä. Äiti seisoo laatikosa, sillä on taivaansininen läninki. Pihalla on kolome ruskialehtistä marijapensasta. Poimin punasia marijoja, ne on kutistunu pieniksi ko haulit. Äiti leijjuu metrin korkeuvella, sannoo totisena: Te ette pitäny minusta huolta. Maa halakijaa syville railoille.
*

Seuraavassa on kipeä muisto.

Valehtelia

Isä ostaa taas koiria, mun pittää lähtiä mukkaan. Me ajetaan Kalajokia kauvemmaksi, johonki oikein syrijään, josa on palijo mäkiä. Vaikka isä ostais tännään lakeripötkyn en sano sannaakaan. Me käyvään usiasa talosa. Viimmen, viimmen joku myy isälle pystökorvan. Nätin, nätin pystökorvan, meilläki oli semmonen joskus. Mies eppäilee vähä: Eihän.. sitä koe-elläimeksi? Ei, sannoo isä. Paska isä. Koira pannaan takapenkille, en puhu sillekkään. Me mennään Ylivieskan rautatieasemalle, isä lähetyttää koiran Viikreenille Helsinkiin. Me ajetaan kottiin. Isä polttaa piippua, yrittää olla höyli.
*

Sitten juttu eräästä salaperäisestä naapurista:

Alakerran
Rattanakul-Ruokonen

Summerin viereen on rintattu Rattanukul, sen alle on lisätty kuulakärkikynällä Ruokonen, sisällä nimi on peitetty sinisellä muovilla. Onkohan ihan laillistakkaan, jos tullee joku pelastustehtävä? Akalla majjailee yks tai kaks hampuusia, niillä on kesät talavet mustat hupparit. Liekö pojankossit ees talon kirijoilla? Akkunasa on norsu, seki on musta, vaikka sen pittäis tuua onnia.

Uusien naapureitten jäläkeen saunan käytäviltä löyty loojia: isännöihtiä pani nopijasti lapun, että ne pittää korijata pois. Alakerrasta tullee ussein iltamyöhälläki hirviä silin ja kalan haju ja palaneen käry. Rattanakul avvaa talavellaki käytävän akkunan, koko lämmitysjärijestelmä mennee sekasin. Pahin oli vasta eesä. Mun komerosta kömpi julumettu ötökkä. Kaikkiin asuntoihin tehtiin kaks kertaa tuholaismyrkytys viikko ennen joulua.

Mää vien vinttiin lakanoita ja pyhkeitä. Ovia ei oo sulijettu. Voi helevetti, lukkua on räplätty niin ettei ovia ennään saa kiinni! Yöpyykö täälä joku? Kahtelen vintillä vihertyviä puita ja Kalevan torneja. Ripustan pyykit, oikijalla on kauhtuneita lakanoita, ne on roikkunu narulla viikon, kaks.

Paan kahavin valluun ja meen parvekkeelle lukkeen. Naapuri polttaa tupakkia pitkin päivää, sillä on iltapäivälläki aamutakki. Mää ootan, että se mennee sisälle. Sen parvekkeella on tyhyjiä ruukkuja ja rispaantunu tiikeri. Kaiteella on kaks kukkalaatikkua kukkuroillaan vettä. Ne rojahtaa alas, ko mulla on asuntoesittely.
*

Muistelen lämmöllä erästä Tampereen salikaveriani.
:

Sini

Sini, mun syjän sykähtää aina ko nähhään salilla. Sun hymys on aito, mutta silimät salamoi. Oot ollu työharijottelusa muutaman euron päiväpalakalla. Ny putkiremonttia paosa eksäs tykönä. Se lappaa roskaruokaa, sää oot lihonu kaheksan kilua siinä sivusa. Mää puhun Helsinkiin lähöstä. Sää sanot: Kaikki hyvät tyypit muuttaa pois. Näkkyykö sun silimisä märyn alakua? Sää ehtit tyynyä, että ylöttysit laitteisiin. Välillä käyt oksentamasa: Mikreeniä taas!
*

Suloiseksi lopuksi

Kirijailian päivä

Muistojen pulevaarti saa minut herräähän yheksän aikoihin. Laattialla on mankka, siinä on kasetti valamiina, jos tullee hyvä kappale. Tännään on pariki instrumenttaalikappaletta peräkkäin, konsertin on koonnu varmasti Pekka Laine. Torkun välillä, ko on vähä univelekaa. Kymmeneltä paan ration kiinni, vessasa käytyä nukun pikkusen lissää. Herrään pahhaan unneen, kauraryyneihin ja jauhoihin oli tullu majontoukkia ja lentäviä ötököitä. Pettaan sängyn ja avvaan parvekkeen oven, ny on jo kuuma! Teen pikapuurua ja syön jukurttia, sellaan samalla Hesaria. Toolilla on vielä viikonlopun Hesarit, lisäksi Kalajokiseutu, Kirkko ja Kaupunki. Lujen niitä vähä parvekkeella ja hörpin teetä.

Puolen tunnin päästä lähen salille, sielä on onneksi lämpimällä ilimalla hilijasta. Pukuhuoneen seinällä roikkuu jonku nuoren sällin huppari, haistan sitä nopijasti. Reenaan yläroppaa ja mahhaa, lopuksi polijen rossarilla. Monet nostaa siinä kantapäät ylös, se on väärin! Tunti kulluu sukkelaan, taas on näläkä. Ostan Alepasta sitruunaviinerin, tonnikallaa ja raejuustua. Seiskan kannesa kerrotaan, että eks-painijaa puri viijakosa kärme kaulaan ja rotta jalakaan. Nappaan peliautomaatin tykyä Metro-lehen, siinä on ristikko.

Popsin muutaman vajelman, ne on mistä lie Marokosta, mutta ihimeen hyviä. Paan ennen sallaattia kahavin valluun. Viineri on sisältä ontto, mutta on tyhyjää parempi. Tekstaripalstalta opin, että bussisa ilimaseksi matkustavat lastenvaunu-huijarit on ylleistyny. Lastenrattaita voijaan käyttää pelekästään ostosten kulijetukseen, eikä vauvvasta oo tietuakaan. Kirijottaja oli nähäny, ko yksisä rattaisa näkösuojana ollu verho valahti alas ja ´vauva´ näyttiki ihan Litlin pullialta kauppakassilta. Ratkasen vielä ristikon ja käväsen suihkusa. Salin suihkusa en käy, ko lämmintä vettä pittää oottaa kauvan.

Kastelen parvekkeen pelakuut ja kaheksan yrttiä. Lehisä piisaa lukemista, piru ko ne on paksuja! Toosastaki tullee vaikka mitä. Doc Marttiinin uusintoja ja Salakkarit. Kalle on huvitellu töisä miessiivoojan kans ja pelekää lamytiaa. Ehin käyvä kävelyllä, ennen Suomen parasta palomiestä, yömyöhällä tullee vielä Sinkkuillallinen. Siinä on kunto-ohojaaja, se on Mr Englanti-ehokas, se tykkää issoista peppuista ja paistista.

On jo yömyöhä. Lujen molemmat iltapäivälehet netistä. Joku hörökorvanen taitoluisteliapoikanen on löytäny suomalaisen kiinteistönvälittäjän. Suomalaisella on kuvasa lippis väärinpäin, mies näyttää silti vähä eltaantunneelta. Poistan vielä muutamia sähköposteja. Lopuksi kahton tunnin pornua, paan hakusanaksi workerts bareback tai ambulance orgy, mitä millonki keksin.
*

Tämä murrekokoelma on siis vielä työn alla. Kustantajilla on kolme lastenkäsikirjoitusta (kaksi runokokoelmaa ja yksi tarinakokoelma). Olen odotellut vastauksia jo 7 kuukautta. Eräs kustantantaja kehui tammikuussa tarinakokoelmaani ja kirjoitti pyrkivänsä nopeaan päätökseen. Sitä päätöstä odottelen vieläkin. Runojen suhteen olen hieman pessimisti, jos ne joskus kirjaan asti päätyvät, niin kirjakaupat ja kirjastotkaan eivät niitä enää oikein huoli.

Etteenpäin silti, sano pohojalainen!

Kumarruksin, kiitoksin ja kesätoivotuksin
Heikki

P.S. Grafomanian juttuja jatkossakin kommentoin.

Advertisement

Punaisesta langasta

Olen ollut yksin kotona neljä päivää. Perheeni on muualla ja olen keskittynyt kirjoittamaan ja olemaan omassa rytmissäni. Se on harvinaista ja ihanaa, kuin pieni residenssijakso.

Olen päivien aikana lukenut paljon, kirjoittanut, katsellut hyviä tv-sarjoja, kävellyt huoneissa edestakaisin ja puhunut ääneen henkilöhahmoilleni. Siinä olohuoneen lattiaa astellessani on sivusilmääni osunut jokin määrittelemätön pieni palanen, mutta olen kävellyt sen ohi ja yli kumartumatta katsomaan, mikä se on. Aina kun se osui silmiini, mietin onko se muovinkappale, ehkä osa jotain lapseni lelua, mutta vain sekunnin ajan, sitten unohdin sen, ei se ole mitään. Tänään vihdoin nostin sen käteeni.

Se on langanpätkä. Tietysti.

Olen etsinyt toisen romaanini käsikirjoitukselle punaista lankaa – tai edes langanpätkiä – oikeaa kokonaisuutta kohti jo tovin. Kolme ja puoli vuotta, jos tarkkoja ollaan. Olen palastellut, kirjoittanut, pyyhkinyt, kulkenut edestakaisin tiedostossa ja paennut toiseen tiedostoon, kirjoihin, muihin töihin ja puheisiin. Tekstimassa kasvaa ja vähenee vuorotellen, henkilöhahmot lihovat ja alku vaihtuu lopuksi, loppu tarinan keskikohdaksi. Mistä tässä on kyse, miksi minun täytyy kirjoittaa neljättäsataa sivua sanoja, että alan päästä tarinaan kiinni, minä kiukuttelen ja sitten taas istun ja kirjoitan.

Vanha suomalainen ennustusleikki mankara lupasi uudenvuoden juhlissa vuoden 2018 tuovan minulle makeaa elämää, matkan ja punaisen langan.

Eniten olen odottanut tuota punaista lankaa. Että löytyisi lopulta se jokin, jota pitkin kulkea, jota seurata. Ei tarvitsisi hortoilla aina hämärässä ja kirjoittaa vielä viidettä ja kuudetta versiota tarinasta ja kipuilla epävarmuuksiensa kanssa vuositolkulla.

Viime ajat olen myös yhä enemmän miettinyt hyväksymistä. Entä jos punaista lankaa ei tarvitsisikaan olla? Jos olenkin ajautunut henkilöhahmojeni tavoin ehjän kertomuksen pakkomielteeseen enkä osaa hyväksyä tarinan fragmentaarisuutta, enkä osaa löytää oikeaa muotoa, joka onkin ajassa hapuileva, epätäydellinen ja epävarma. Selitän itselleni omaa epävarmuuttani kuten henkilöhahmotkin. Jos antaisikin olla, kirjoittaisi vain tarinaa vastaan?

Lattialla pyörinyt langanpätkä ei ole sentään punainen, vaan valkoinen. Eikä se ole edes suora, vaan viehkosti kiharalla. Toisinaan tarinamme punainen lanka ei ole punainen laisinkaan, vaan jotain toista väriä, eikä suoraviivainen, tai niin pitkä, kuin toivoisimme. Se johdattaa meitä johonkin suuntaan, mutta sen jälkeen meidän on löydettävä tie itse.

Romaanimuoto on vaivalloinen, hidas ja vellova. Romaanimitta vaatii kirjoittajaltaan kykyä kuunnella, kykyä malttaa viipyä tarinan äärellä. Se tahtoo istumista, uudelleenkirjoittamista, pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä. Kaikki prosessin vaiheet vaativat ehkä eniten juuri kärsivällisyyttä.

Minä taas olen eniten kärsimätön, epävarma ja impulsiivinen.

Luulen, että juuri sen vuoksi minun on ylipäänsä kirjoitettava ja kirjoitettava juuri romaaneja, pitkää proosaa. Opittava sietämään ja hyväksymään. Tarina ei tule valmiiksi. Ei sen tarvitsekaan, sellaista elämä on. Ei sitä punaista lankaa ole eikä tule. On vain kuljettava, ja huomattava pätkät siellä täällä, ja poimittava olennaisimmat niistä mukaan.

Minna