Olen ollut yksin kotona neljä päivää. Perheeni on muualla ja olen keskittynyt kirjoittamaan ja olemaan omassa rytmissäni. Se on harvinaista ja ihanaa, kuin pieni residenssijakso.

Olen päivien aikana lukenut paljon, kirjoittanut, katsellut hyviä tv-sarjoja, kävellyt huoneissa edestakaisin ja puhunut ääneen henkilöhahmoilleni. Siinä olohuoneen lattiaa astellessani on sivusilmääni osunut jokin määrittelemätön pieni palanen, mutta olen kävellyt sen ohi ja yli kumartumatta katsomaan, mikä se on. Aina kun se osui silmiini, mietin onko se muovinkappale, ehkä osa jotain lapseni lelua, mutta vain sekunnin ajan, sitten unohdin sen, ei se ole mitään. Tänään vihdoin nostin sen käteeni.

Se on langanpätkä. Tietysti.

Olen etsinyt toisen romaanini käsikirjoitukselle punaista lankaa – tai edes langanpätkiä – oikeaa kokonaisuutta kohti jo tovin. Kolme ja puoli vuotta, jos tarkkoja ollaan. Olen palastellut, kirjoittanut, pyyhkinyt, kulkenut edestakaisin tiedostossa ja paennut toiseen tiedostoon, kirjoihin, muihin töihin ja puheisiin. Tekstimassa kasvaa ja vähenee vuorotellen, henkilöhahmot lihovat ja alku vaihtuu lopuksi, loppu tarinan keskikohdaksi. Mistä tässä on kyse, miksi minun täytyy kirjoittaa neljättäsataa sivua sanoja, että alan päästä tarinaan kiinni, minä kiukuttelen ja sitten taas istun ja kirjoitan.

Vanha suomalainen ennustusleikki mankara lupasi uudenvuoden juhlissa vuoden 2018 tuovan minulle makeaa elämää, matkan ja punaisen langan.

Eniten olen odottanut tuota punaista lankaa. Että löytyisi lopulta se jokin, jota pitkin kulkea, jota seurata. Ei tarvitsisi hortoilla aina hämärässä ja kirjoittaa vielä viidettä ja kuudetta versiota tarinasta ja kipuilla epävarmuuksiensa kanssa vuositolkulla.

Viime ajat olen myös yhä enemmän miettinyt hyväksymistä. Entä jos punaista lankaa ei tarvitsisikaan olla? Jos olenkin ajautunut henkilöhahmojeni tavoin ehjän kertomuksen pakkomielteeseen enkä osaa hyväksyä tarinan fragmentaarisuutta, enkä osaa löytää oikeaa muotoa, joka onkin ajassa hapuileva, epätäydellinen ja epävarma. Selitän itselleni omaa epävarmuuttani kuten henkilöhahmotkin. Jos antaisikin olla, kirjoittaisi vain tarinaa vastaan?

Lattialla pyörinyt langanpätkä ei ole sentään punainen, vaan valkoinen. Eikä se ole edes suora, vaan viehkosti kiharalla. Toisinaan tarinamme punainen lanka ei ole punainen laisinkaan, vaan jotain toista väriä, eikä suoraviivainen, tai niin pitkä, kuin toivoisimme. Se johdattaa meitä johonkin suuntaan, mutta sen jälkeen meidän on löydettävä tie itse.

Romaanimuoto on vaivalloinen, hidas ja vellova. Romaanimitta vaatii kirjoittajaltaan kykyä kuunnella, kykyä malttaa viipyä tarinan äärellä. Se tahtoo istumista, uudelleenkirjoittamista, pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä. Kaikki prosessin vaiheet vaativat ehkä eniten juuri kärsivällisyyttä.

Minä taas olen eniten kärsimätön, epävarma ja impulsiivinen.

Luulen, että juuri sen vuoksi minun on ylipäänsä kirjoitettava ja kirjoitettava juuri romaaneja, pitkää proosaa. Opittava sietämään ja hyväksymään. Tarina ei tule valmiiksi. Ei sen tarvitsekaan, sellaista elämä on. Ei sitä punaista lankaa ole eikä tule. On vain kuljettava, ja huomattava pätkät siellä täällä, ja poimittava olennaisimmat niistä mukaan.

Minna

Mainokset