”Ei voi kirjoittaa tyhjiössä”

Näin sanoi opettajani Essi Kummu kymmenisen vuotta sitten opiskellessani Limingan taidekoulun kirjoittajalinjalla.

Se tarkoittaa, että kirjoittajan on luettava. Lukeminen on vähintään yhtä tärkeä osa kirjailijan työtä kuin itse kirjoittaminen. Kaikkihan tietävät, että kaikki on jo sanottu. Kyse on siitä, miten sen sanoo. On löydettävä se kuuluisa oma ääni, omat sanat ja omat tarinat. Mikä on juuri minulle tärkeää, mitä juuri minä haluan sanoa?

Kaikki kirjoitettu pohjaa johonkin. Ainakin yhteiseen merkkijärjestelmäämme, kieleen, jonka merkeillä ja niiden muodostamilla sanoilla on jokin yhteisesti sovittu merkitys. On mahdotonta väistää aiemmin kirjoitettua pyrkimällä tekemään jotain tyystin erikoista ja uutta, jos kirjoittaa jollain jo olemassaolevalla kielellä. Muotokokeiluja voi ja kannattaa toki tehdä, mutta ilman yhteistä merkkijärjestelmää kirjoitettu on merkityksetöntä ainakin toisille kuin kirjoittajalle itselleen.

Kirjallisuuskentältä nousee säännöllisesti esiin kirkkaita tähtiä, jotka tekevät jotain hienoa ja uutta, uudistavat kirjallisuutta. Tai tekevät hyväksi havaitulla kaavalla tyylikkäästi taattua laatua ja menestyvät vankan lukijakuntansa sekä parhaassa tapauksessa myös kriitikoiden tukemana. Toiset kulkevat tähtiloiston alla omaa työtään arkisesti puurtaen ja omalla tahdillaan teoksia maailmaan synnyttäen. Molempia laatuja tarvitaan.

Minulle kirjoittajana kirjallinen yhteisö on itsestäänselvästi elintärkeä. Kaikki se, mitä on tehty ennen minua, ja se mitä tehdään juuri nyt. Ne kirjat ja kirjailijat, joiden kanssa saan keskustella. Jos en olisi jo lapsuudessani rakastunut kirjoihin ja kirjoittamiseen, en olisi kirjailija tänä päivänä. Koen tärkeäksi nostaa toisia kirjoittajia, ja yhteisön merkitystä kirjailijan työssä. Myös heitä, ketkä ovat syystä tai toisesta jääneet vähemmälle huomiolle, tai joita ei nykypäivänä lueta suurten suomalaisten joukkoon.

Minulle tärkeitä ja vaikuttavia teoksia ovat olleet esimerkiksi Maria Vaaran ja Marja Kyllösen teokset.

Paltamolainen kirjastonhoitaja Vaara sairasti skitsofreniaa ja kirjoitti 1970-luvulla teoksia, joita luettaisiin nykypäivänä non-fiktiona. Hänen teoksistaan useat kuvaavat omalakisesti kirjoittavan yksinhuoltajan arkea ja mielenterveysongelmien vaikutusta elämään. Etenkin esikoisromaani Likaiset legendat (1974) on vaikuttava näynomainen esitys, jonka soisi löytävän nykylukijoidenkin käsiin.

Marja Kyllösen romaanit Lyijyuuma (1997) ja Rikot (2001) tekivät minuun vaikutuksen omaa sanastoaan luovalla kielellään. Kyllönen todella uudistaa kieltä, ja kestää hetken, että lukija pääsee sisään erikoisella tavalla vanhaa ja uutta sanastoa yhdistävään kerrontaan. Mutta kun se ovi kerran avautuu, on lukija kiehtovan rakennelman sisällä ja vaikutus taattu. Kyllöstä haastateltiin vastikään Nuoreen Voimaan, jossa hän kertoo vaikeuksistaan kirjoittaa ja julkaista kolmatta romaaniaan. Toivon todella, että hän selättää esteet ja pääsen vielä nauttimaan hänen ainutlaatuisesta maailmastaan.

Nämä Vaaran ja Kyllösen teokset ovat tärkeitä, koska olen löytänyt ne juuri oikeassa kohtaa omaa kirjoittajuuttani. Olin etsimässä omaa ääntäni, omia aiheitani ja tapaa, jolla haluan kertoa. Eivätkä nämä kirjailijat suinkaan tipahtaneet eteeni kirjaston hyllystä, vaan heitä suositeltiin minulle. Kirjallisuuden jatkumo kulkee myös suosituksina oikeilta henkilöiltä oikeaan aikaan. Kirjoittajan kammio ei saa kaikua tyhjyyttään vaan sen tulee täyttyä äänistä, niistäkin, jotka ovat avaralta tähtitaivaalta piilossa.

Ehkä joku teistä löytää Vaarasta tai Kyllösestä uuden keskustelukumppanin.

 

Keiden teoksia sinä pidät omalle kirjoittajuudellesi tärkeinä?

 

dav

-Minna

Advertisement

Köszönöm Budapest!

Olisikohan jo aika heräillä hellehuumasta? Grafomania on ollut hissunkissun melkein koko kesän. Mila sentään jaksoi koostaa kiintoisan raportin Edinburghista, kiitos siitä. Matkustetaan seuraavaksi Unkariin. Suomen Nuorisokirjailijat teki syksyn perinteisen jäsenmatkan Budapestiin 24.-26. elokuuta. Muistellaanpa.

Ensimmäinen pysäkki oli Írók Boltja -kirjakaupassa, jossa meille esiteltiin laajasti Unkarin lastenkirjallisuusinstituutin toimintaa, julkaisuja sekä uusinta lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Yhdistyksen johtokunnan jäsen Magdalena Hai oli nappi valinta sikäläisen yleisradion tv-haastatteluun, hänen Kurnivamahainen kissa -teoksensa käännösoikeudet oli edellispäivänä myyty Saksaan suurelle Dressler Verlag -kustantamolle. Onnea Maggis!

Budapestissä on ihastuttavia lastenkirjakauppoja. Lähin Két Egér  (Kaksi hiirtä) löytyi heti hotellin vierestä Ráday-kadulta.

Suomalaiset teokset olivat näyttävästi esillä ja…

… kaupan omistaja János Mészáros tiesi KAIKEN suomalaisista lasten- ja nuortenkirjoista ja kirjailijoista. Timo Parvela oli muutama vuosi sitten vieraillut kaupassa kertomassa teoksistaan. Timo, jos luet tämän: Jánosilta lämpöiset terkut!

Budapestin suurin lastenkirjakauppa Pagony on tyylikäs, avara ja viihtyisä.

Nuortenkirjahyllyssä ilahdutti muun muassa Maria Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoiden 2. osa Naondel.

Verkostoitumista parhaimmillaan! J.S. Meresmaa järjesti riemukkaat treffit unkarilaisten spefi-taitajien kanssa. Mukana oli kirjailijoita, kääntäjiä, käsikirjoittajia, virtuaalipeliguru ja scifi-lehden päätoimittaja. Jos jonkinmoista yhteystyöideaa heräsi.

Tiina Hautalaa saamme kiittää kauhukävelystä, jonka hän oli tilannut meidän ryhmälle. Paikkana Vajdahunyadin vampyyrilinna.

Karmivan ihanan oppaan lisäksi Tiina oli onnistunut tilaamaan täydelliset olosuhteet: koko taivaan täyttävät salamat, täysikuun ja päiden yllä viuhuvat lepakot!

Kiitettävien henkilöiden lista jatkuu: Tuija Lehtinen ja tyttärensä Jade. Ilman Tuijaa Nuorisokirjailijoiden vuosittaiset reissut eivät olisi toteutuneet. Kööpenhamina, Tallinna, Berliini, Vilna, Varsova, Tukholma, Dublin, Oslo. Ja nyt Budapest, joka valitettavasti jää Tuijan viimeiseksi matkanjohtajan ominaisuudessa. Toivottavasti yhdistyksestä löytyy uusi innokas matkanjärjestäjä ja perinne jatkuu.  Suurkiitos Tuijalle ikimuistoisista matkoista ja Jadelle kaikesta käytännön avusta ja opastuksesta! (Taustalla Dieckmannin pariskunta, joka on muistini mukaan osallistunut jokaiselle reissulle, huiskutus heille!)

Köszönöm myös teille jokaiselle kanssamatkaajalle, parasta seuraa!

Tässä vielä yksi kuvakirja, josta lumouduin.  Kisztina Marosin kuvittama Milyen színű a boldogság? (Mikä on onnen väri?) on hiljainen kirja, se valittiin viime vuonna kansainvälisen Silent book -kilpailun kahdeksan finalistin joukkoon.

Oi, näin puhuu kuva! Vähäinen teksti on mielestäni täysin turha (tarkoittaa varhaisen aamun kultatrumpetteja tms.). Jos oikein ymmärsin, tekstit on lisätty kustantajan vaatimuksesta, kuvittaja ei olisi halunnut niitä.

Budapestilainen cityetana kulkee hitasti mutta jättää vahvan jäljen, eikä välitä kuoren kolhuista. Vaihtakaa etanan paikalle kirjailija.

Hidasta ja tyytyväistä alkusyksyä kaikille Grafomanian lukijoille, vahvoja jälkiä!

Kirsti